Kuten uutinen kertoo, tein yhteistyötä Ylen kanssa arvokysymysten laatimiseksi vaalikoneeseen. Nyt vaalikonedata on saatavilla avoimena, ja sain väännettyä siitä muutaman kuvaajan. [edit: olen kirjoittanut myös aineiston taustamuuttujista, Ylen ja HS:n vaalikoneiden vertailusta, valittujen ja valitsematta jääneiden eroista ja käytännön tulkinnasta suhteessa ajankohtaiseen “empatiavaje”-keskusteluun.]

Tarkoitus oli saada kysymyksistä edes hieman johonkin vakuuttavampaan lähteeseen perustuvat arvokysymykset verrattuna siihen, että toimittaja joutuisi heittämään niitä hihastaan. Prosessi oli kiinnostava, mutta myös vähän kivulias: tutkijana sitä haluaisi käyttää datan saamiseen parhaita mahdollisia välineitä, mutta mediatalolla on tietysti muitakin prioriteetteja. Erityisesti kysymysten määrä oli rajoitettu, ja siinä missä tieteellisissä mittareissa on useita kysymyksiä jokaista eri mittarin osa-aluetta tai ulottuvuutta kohden, toimittajat olivat järkkymättömiä siinä että koko vaalikone ei saa kasvaa liian pitkäksi, eikä arvo-osio voi olla siitä liian suuri osa. Ilmeisesti vuosien varrella on tullut opittua että n. 30 kysymyksen kohdalla suuri osa käyttäjistä ei enää jaksa tehdä vaalikonetta loppuun. Niinpä arvokysymyksiä jäi kuusi, mikä lisää suuresti mahdollisuutta että yksittäiset ehdokkaat ovat vastanneet johonkin muista eroavalla tavalla, mikä tuottaa virheellisiä tuloksia. Kuten haastattelussa kerroin, näillä eväillä ei voi mitään kovin tieteellistä kertoa yksittäisistä ehdokkaista, mutta isompia joukkoja, varsinkin puolueita, niillä voidaan alustavasti vertailla. Meikäläisissä vaaleissa kun ääni menee kuitenkin puolueelle, niin oikein äänestääkseen puolueen kanta on se relevantein (huomattakoon kuitenkin, että tässä vertaillaan ehdokkaita, jotka eivät ole enimmäkseen sitä puolueen päättävää osastoa, vaikka toivottavasti edustavatkin suunnilleen puolueen yleistä linjaa).

Kuvissa näkyy puolueittain ehdokkaiden osuus, joka on vastannut kuvan otsikossa näkyvään kysymykseen tietyllä tavalla. Mukana ovat vain ne, jotka ovat valinneet jonkun näkyvistä neljästä vaihtoehdosta (ks. tarkempaa tietoa lopussa). Puolueet ovat “samaa mieltä” valinneiden suhteellisten osuuksien järjestestyksessä. Kysymykseen vastanneiden ehdokkaiden kokonaismäärät näkyvät puolueen lyhenteen vieressä.

Ensimmäinen kysymys liittyy suoraan konservatiivisuuteen. Lainaan itseäni yllälinkatusta haastattelusta:

Konservatiiveiksi on kutsuttu heitä jotka ovat sitä mieltä, että heidän lapsuusaikanaan asiat olivat selviä, kaikella oli paikkansa, elämä sujui ja ihmiset olivat onnellisempia. He yhdistävät sellaiset asiat kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioiden esiin nostamisen, kulttuurin ja viihteen raaistumisen tai seksuaalistumisen, tai uskonnollisuuden vähentymisen tai sen monipuolistumisen mahdollisesti moraalin tai kulttuurin rappioon. Elannon saaminenkin on nykyään vaikeampaa eikä vanhempia enää kunnioiteta asiaankuuluvasti.

Liberaalien (yhdysvaltalaisen terminologian mukaan) mielestä nämä asiat ovat lisänneet vapautta ja tehneet erityisesti vähemmistöön kuuluvien elämästä helpompaa, ja uskonnollisen moraalin vähenemisen vähentäneen samalla kyseenalaista vallankäyttöä. Kaikkia näitä asioita on luonnollisesti vaikea saada mahtumaan yhteen lyhyeen kysymykseen, mutta tietty kaipuu menneeseen hyvään – tai sen vastakohta, usko edistykseen – on tutkimuksissa ollut yhteydessä moneen näistä.

Feministit, piraatit, liberaalit, RKP, vihreät ja kokoomus eivät juuri haikaile menneisyyteen. Vähän yllättävämpää on, että vasemmisto, joka usein näkyy liberaalisuus-konservatiivisuus -akselilla käytännössä vihreiden kanssa samassa, on tässä hieman menneeseen katsovampi SDP:n ja keskustan kanssa. Ehkä työelämän muutokset pätkätöiden ja kaiken maailman koulutusten yleistymisineen on vaikuttanut tähän? SKP, KD ja PS (sekä muut keskimäärin) ovat selvästi alkupään puolueisiin verrattuna konservatiivempia, mutta näistäkin puolueista puolet ehdokkaista ovat sitä mieltä että ennen ei ollut paremmin. Vain itsenäisyyspuolueesta selvästi suurin osa kaipailee menneeseen.

Kysymyksen ongelma on tietysti se, mitä tarkoitetaan “menneellä” ja “muutoksilla”. Yritin saada ihmiset ajattelemaan suunnilleen samoja asioita viittaamalla vanhoja aikoja kaipailevaan ilmaisuun “ennen oli paremmin”, mutta se ei poista sitä että eri puolueet luultavimmin keskittyvät eri asioihin. Ehkä itsenäisyyspuolue ajattelee enemmän aikaa ennen EU:ta, ja vasemmistoliitto tupojen aikaa, siinä missä feministit ja vihreät ehkä käsittävät muutoksilla enemmän yksilönvapauksia?

***

Tämä liittyy eri poliittisten suuntautumisten arvostamiin persoonallisuuspiirteisiin. Edistysmielisillä on yleensä luottamus siihen, että ihmiset ovat luonnostaan enemmän hyviä ja heidän luontaista uteliaisuuttaan tukemalla saavutetaan tieteellistä ja kulttuurista kehitystä. Tätä vastustavilla taas on usein ollut näkemys, että ihmisen luontaista kurittomuutta ja impulsseja täytyy hallita, tai yhteiskunnassa joudutaan pidemmän päälle kaaokseen, ja että lasten tottelevaisuus ja hyvien tapojen noudattaminen on merkki siitä että yksilöstä on kasvamassa yhteiskunnan rakentava jäsen.

Aika samanlainen järjestys näkyy kysymyksessä lasten ominaisuuksista, joka on yhteydessä tietynlaiseen konservatiivisuuden ulottuvuuteen jota kutsutaan mm. sovinnaisuudeksi. SKP on selvästi ylempänä, vasemmisto hiukan, siinä missä kokoomus, RKP ja keskusta selvästi alempana, mikä sopii ainakin omiin ennakkokäsityksiini puolueidein stereotyypeistä.

Kysymyksessä olen yhdistänyt mielestäni keskeisimmät osat minikyselystä, jolla on kansainvälisesti ollut yhteyttä ainakin Trumpin kannatukseen ja populismiin (Voxin hyvä artikkeli – ks. myös U Londonin tutkijan analyysi Brexitistä). Verrattuna tähän taustaan, vastauksissa vaikuttaisi näkyvän enemmän perinteinen sovinnaisuus kuin suorastaan populismi, päätellen edellämainittujen puolue-erojen lisäksi kristillisten sijoituksesta kaikkein alimpana.

***

Kysymys liittyy erityisesti nousussa oleviin populistisiin liikkeisiin. Populismin tutkimuksesta olen poiminut yhtenä keskeisenä piirteenä halun kannattaa vahvaa johtajaa, jonka ei tarvitse kuunnella korruptoituneita eliittejä ja tehdä heidän kanssaan kompromisseja, vaan pystyy laittamaan maan kuntoon paremmin ilman heitä.

Johtajakysymys on toinen joka liittyy populismiin, ja siinä PS, jota on julkisuudessa haukuttu yhden miehen puolueeksi, on korkeimmalla (tosin myös tässä vain puolet ehdokkaista kaipailee vahvaa johtajaa). Kiinnostavaa on kokoomuksen sija toisena ja itsenäisyyspuolueen selvästi alempana, sekä keskustan, KD:n ja varsinkin RKP:n (!) sijat keskivaiheilla. Liberaalipuolueestakin suurempi osa – tosin vain hiukan alle kolmannes – suosisi vahvaa johtajuutta enemmän kuin muut liberaalit puolueet sekä SKP.

Kysymystä muotoillessani mietin vaihtoehtoina vahvaa “johtajuutta” ja “johtajaa”. En muista miten siinä hötäkässä lopulta päädyttiin johtajuuteen. Olisi tietysti kiinnostavaa tietää vaikuttaako tämä vastauksiin. On tietysti helpompi kuvitella vaikka liberaalipuolueen edustajan vaativan vahvaa johtajuutta siltä koalitiolta joka vapaasti on valittu johtamaan, vaikka vastustaisikin diktatuurilta tuoksahtavaa vahvaa johtajaa. “Ilman kompromisseja” -osuus kuitenkin luullakseni heikentää tämän tulkinnan yleisyyttä. Kuitenkin on tietysti mahdollista, että kysymystä tulkitaan sekä perustuslaillisessa kontekstissa, jolloin kompromissien puutekin voidaan nähdä vain demokraattisena tehokkuutena, tai yleisempänä, jolloin kaivataan enemmän Kekkosta jota vähäisemmät säännöt ei koske.

***

Kuvaajan asento osoittaa, että kysymys on selvästi epäonnistunein valitsemistani, kun se ei erottele tämän paremmin. Siinä suhteessa olen tyytyväinen omaan arviooni, että tämä oli myös kysymys, jonka olin valinnut näistä vähiten tärkeäksi ja tarpeen tullen ensimmäisenä pois jääväksi – ja kuvittelinkin jo jääneen, jonka takia en antanut kysymykselle erillistä selitystä Ylen haastattelussa. Kysymys liittyy tutkimukseen, joiden mukaan erityisesti oikeiston mielestä tasa-arvo on “mennyt liian pitkälle”, millä saatetaan tarkoittaa varsinkin libertaarien korostamaa eroa mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvon välillä – eli jos tasa-arvoa lisätään tasaamalla lopputuloksia mahdollisuuksien sijaan, ollaan heidän mielestään menty pieleen.

Pienistä eroista kuitenkin on havaittavissa jotain. Feministien näkökulmasta tasa-arvo on kaukana saavutetusta, ja vas, SKP, vihr, SDP -linjallakin ollaan lähes samalla kannalla. Kiinnostavasti myös itsenäisyyspuoluessa kaivataan yksimielisesti lisää tasa-arvoa (en tiedä miksi ohjelma heittää itsenäisyyspuolueen ja feministien järjestyksen väärin), ja puolue on täysin eri seurassa kuin edellisissä kysymyksissä. RKP, kesk, lib ja kok ovat oikeisto-yhteyksien mukaan odotetusti eniten eri mieltä (vaikka hekin vain neljänneksen verran). Sen sijaan KD:n ja PS:n sijainti alhaalla (ja tietysti fem, vihr, pir ylhäällä) luultavasti kertoo siitä, että tasa-arvolla ymmärretään teoreettisista yhteyksistä huolimatta myös muuta kuin taloudellista tasa-arvoa, luultavasti erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

***

Keskimäärin vahvempi kilpailullinen näkemys voi olla yhteydessä haluttomuuteen auttaa sellaisia, jotka eivät itse näe vaivaa asemansa parantamiseen. Vastaavasti näkemys ihmisistä toisiaan auttavina voi liittyä käsitykseen, että kilpailun lisääminen yhteiskuntaan lisää kurjuutta ja pienentää yhteistä kakkua, kun ihmiset alkavat keskittyä kilpailemiseen yhteistyön ja hyödyllisen työn tekemisen sijaan.

Odotin ylläkuvatun perusteella stereotyyppisesti kokoomusta ja liberaalipuoluetta ylimmäksi, mutta kaikkein eniten yhteiskunnan kilpailullisen ja taistelullisen luonteen kanssa samaa mieltä ovatkin perussuomalaiset ja itsenäisyyspuolue (sekä keskimäärin muut vaalilistat). Kokoomus on edelleen melko korkealla, mutta liberaalipuolueesta jo puolet on eri mieltä väittämästä. Liberaaleiksi mielletyistä puolueista käytännössä kaikki ovat alapuoliskolla. Tuokohan sana “taistelu” tässä mieleen enemmän mielikuvia maahanmuuttokeskustelusta ja terrorismista? Toisaalta monissa vapaakenttien kommenteissa sanottiin että “valitettavasti” asia on näin – harva kai pitää asiaa toivottavana – joten ehkä kysymys ei osu niin selvästi oikeistolaiseen kilpailuhenkisyyteen kuten tutkimuksissa sitä on käytetty, vaan ainakin osaksi myös kyyniseen tai pettyneeseen maailmankuvaan.

KD (joka edellisissä kysymyksissä on ollut koko ajan PS:n lähellä) keskustan ja demareiden alapuolella kuvassa liittyy mm. vapaakenttien vastauksien perusteella tekemäni tulkintani mukaan kuvauksen lailla siihen, että puolueessa ei – tyypillisesti oikeistolaisena pidetystä imagosta huolimatta – pidetä rahanahneudesta ja halutaan auttaa vähäosaisia.

***

Luultavasti lähes kaikki suomalaiset ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen tai onneen on tavoiteltava asia, monelle jopa yhteiskunnan perustavoitteita. Erimielisyyttä sen sijaan luultavasti on siitä, kuinka hyvin tämä on jo saavutettu.

Kysymyksellä on suurten ihmisryhmien tasolla sekä yhteys sosioekonomiseen asemaan että haluukkuuteen muuttaa yhteiskuntajärjestelmää. Ihmiset huonompiosaisesta taustoista näkevät yhteiskunnan useammin epäreiluutta sisältävänä kuin parempiosaiset.

Kuvauksessa mainittu hyväosaisuus osuu tietysti stereotyyppisesti eniten samaa mieltä olevaan kokoomukseen, joita seuraavat muut tyypilliset porvaripuolueet. Jälleen kuitenkin suurin osa kaikista ehdokkaista on eri mieltä – ainoastaan kokoomuksen ehdokkaista suurin osa pitää nykyisiä mahdollisuuksia yhtäläisinä. Vasemmistopuolueet SDP, vas ja SKP ovat erittäin eri mieltä, mukanaan itsenäisyyspuolue ja feministit – myös vihreät ja piraatit ovat lähellä. PS:n sijoitus, yhdistettynä pariin edelliseen kysymykseen, puolustaa tulkintaa, että puolueessa uskotaan vasemmistopuolueita enemmän kovaan omaan työhön eikä almuihin (“työväenpuolue ilman sosialismia”).

***

Loppukommenttina, kysymysten tulkinnat ovat aina vähän arpapeliä, ja luultavasti minä ja pieni joukko yleläisiä jotka viilasimme sanamuotoja emme ole osanneet ajatella riittävän monipuolisesti, että oikeasti eri kannalla olevien puolueiden näkemyksiä olisi tullut jotenkin tasapuolisesti käsiteltyä. Kuten yksittäisten kysymysten kohdalla olen kommentoinut, yllättävät sijoitukset saattavat kertoa tällaisista vääristymistä suhteessa taustalla olevaan tieteelliseen teoriaan ja empiriaan. Toisaalta vääristymä on vääristymä tietysti vain tässä mielessä – ihmisten tulkinnat ja vastaukset ovat mitä ovat, ja sellaisina niitä kannattaa lukea, vapaakentän selitykset huomioonottaen. Puolueiden vertailua kuitenkin saattaa hankaloittaa se, jos kysymykset nähdään kovin eri tavoin, eikä kukaan äänestäjä jaksa lähteä vapaakenttien selityksiä kampaamaan ehdokkailta laajemmin. Siinä mielessä toivottavaa on, että jos tällaista vertailua tulevaisuudessa halutaan, siihen tarvitaan vähän perusteellisempia työkaluja. Totesin että parempi koettaa tällä kertaa tällä tavalla kuin heittää koko mahdollisuus hukkaan. Ehkä ensi kerralla on mahdollisuudet perusteellisempaan lähestymistapaan, Yle?

Merkintöjä metodeista ja taustasta

Käyttämäni tiedosto on candidate_answer_data_20170329.csv, joka on käsitelty ja josta on kuvat luotu R:llä. Skriptit ovat vapaasti käytettävissä ja virheidenetsijöiden tarkistettavissa.

Koko 33 616:n ehdokkaan määrästä Ylen vaalikoneeseen oli vastannut 17 442 ehdokasta, ja kysymyksiin jonkun neljästä vaihtoehdosta valinneiden määrä (eli ohittajat ja väliinjättäjät poislukien) vaihteli kysymyksestä toiseen 15 218:sta (kysymys 4, resurssi- ja valtakilpailu) 16 747:ään (kysymys 6, yhtäläiset mahdollisuudet). Halusin ottaa mukaan pienpuolueitakin (vaikeaa heidän on koskaan päästä isoiksi, jos heitä ei huomioida), mutta johonkin raja oli vedettävä, koska erilaisia vaalilistoja koko Suomesta oli yhteensä 106. Käytännössä vedin hatusta rajaksi 40 vastaajaa, jolla mukaan tulivat seuraavat puolueet:

Valitut puolueet:

• “Feministinen puolue” <- “Fem”
• “Itsenäisyyspuolue” <- “Its”
• “Suomen Kristillisdemokraatit (KD)” <- “KD”
• “Suomen Keskusta” <- “Kesk”
• “Kansallinen Kokoomus” <- “Kok”
• “Liberaalipuolue – Vapaus valita” <- “Lib”
• “Piraattipuolue” <- “Pir”
• “Perussuomalaiset” <- “PS”
• “Suomen Sosialidemokraattinen Puolue” <- “SDP”
• “Suomen Kommunistinen Puolue” <- “SKP”
• “Suomen ruotsalainen kansanpuolue” <- “RKP”
• “Vasemmistoliitto” <- “Vas”
• “Vihreä liitto” <- “Vihr”

Kaikki pienemmät puolueet (

Alun perin ehdotin arvokyselyksi kolmea vaihtoehtoista lähestymistapaa, joita itse tunnen: moral foundations theoryä, joka jakaa moraalin kuuteen moraaliperustaan (välittämiseen/vahingonteon välttämiseen, reiluuteen, vapauteen, lojaalisuuteen, auktoriteettiin ja puhtauteen) ja jota on etenkin viime aikoina käytetty paljon poliitikan tutkimuksessa; Schwartzin arvoteoriaa, jonka etuna on viralliset suomenkieliset käännökset ja paljon aikaisempaa Suomessakin tehtyä tutkimusta, ja johon liittyy erikseen yleisempiä arvoja ja nimenomaan polittisia arvoja; sekä satunnaisempaa kasaa eri lähteistä kerättyjä politiikan psykologiassa käytettyjä kysymyksiä. Ylellä preferoitiin viimeistä, pitivät sitä kiinnostavimpana ja esittämiäni kysymyksiä parhaiten ymmärrettävinä. (MFT:n perustojen kääntäminen sekä ymmärrettävään että lyhyeen muotoon oli kieltämättä hankalaa, enkä ehkä ollut onnistunut ehdotuksissani kovin hyvin.)

Itse olisin lisäksi halunnut arvokysymyksiin erilaisen asteikon, mutta sitäkään ei voinut muuttaa suhteessa muihin kysymyksiin. Lopputuloksena käytännössä neliportainen “täysin eri mieltä”, “jokseenkin eri mieltä”, “jokseenkin samaa mieltä”, “täysin samaa mieltä” -asteikko erottelee vastaajia aika minimaalisesti. Lisäksi keskellä oli “ohita kysymys”, jolloin jotkut voivat suhtautua siihen kuin vaihtoehtoon “en osaa sanoa”, mutta datan perusteella näin ei juurikaan oltu tehty. Siinä missä jotkut painoivat nappia jättääkseen vastaamatta (tällöin saattoi jättää kommentin), toiset yksinkertaisesti jättivät vastaamatta. Ohittajia, enosaasanojia ja väliinjättäjiä on vaikea analysoida edellisten yhteydessä, joten jätin ne yksinkertaisesti kaikki pois.

Tämä on uudelleenjulkaisu 21.1.2017 kirjoittamastani FB-notesta, jonka halusin säilyttää FB:n ulkopuolella.

Ajatuksiani ilmiöön, jota kuvaa lainaus jutusta:

“Lastin mukaan myös Yhdysvaltain media valehtelee kaikista asioista. Trump sen sijaan on hyvin rehellinen.” (http://www.hs.fi/ulkomaat/art-20000…)

Tätä ja tämän kaltaisia lausuntoja on monet ihmetelleet, oletettavasti lähtökohdasta että ovatpa ne täydellisen pihalla, kun on objektiivisesti todennettavissa (ja todennettu) että Trump valehtelee jatkuvasti ja koko ajan.

Näkisin, että suurimmalle osalle ihmiskuntaa “rehellinen” ei ole koskaan tarkoittanutkaan tietoisesti arvioitua kohteen suhdetta objektiivisesti todennettavissa oleviin faktoihin. Sen sijaan “rehellinen” tarkoittaa affektiivisen arvion tulosta, sitä kuinka hyvin kohteen väitteet ja käytös yleisesti ovat sopusoinnussa arvioijan tulkitun todellisuuden kanssa, joka on suurelta osin sosiaalisesti muodostunutta. Jotkut, oletan että erityisesti länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet, ovat kuitenkin pitäneet ihanteenaan rationaalisuutta ja objektiivisuutta, ja oppineet uudelleentulkitsemaan omia affektiivisia arvioitaan suhteessa “totuuteen”, eli siihen, mitä pitävät objektiivisena ja rationaalisena (mistä päästään tuohon “rehellisen” ensimmäiseen määritelmään).

Totuus on kuitenkin sosiaalisesti konstruoitua, ja sosiaalinen konstruktio perustuu affektiivisille prosesseille. Kyllä, tieteellä päästään lähemmäs objektiivista todellisuutta, mutta edes jotain asiaa suoraan tutkivat tieteentekijätkään eivät pysty väistämään sitä, että heidän tulkintoihinsa vaikuttavat heidän muut käsityksensä ja heidän omat affektiiviset prosessinsa jotka eivät ole objektiivisia eivätkä pyri objektiivisuuteen. Ja kun erilaista “objektiivista tietoa” uudelleen-uudelleen-uudelleentulkitsevat poliitikot tai journalistit, mennään yhä tulkinnallisemmaksi.

“Post-truth” -ajassa ei siis ole kyse siitä, että ihmisille, jotka keskimäärin olisivat uskoneet objektiiviseen totuuteen, on nyt saatu läpi ajatus tai asenne että objektiivisella totuudella ei ole enää väliä. Siinä on kyse siitä, että se media- ja poliittinen eliitti, joka on tottunut määrittämään totuuden omien (objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen pyrkivien, mutta silti biasoituneiden) käsitystensä mukaan, on nyt menettämässä tuon vallan (tai ainakin osaa siitä). Laajat ihmisjoukot, jotka ovat luultavasti aina pitäneet tuota “virallista totuutta” vähän epäilyttävänä (omien affektiivisten, mm. moraalisten, arvioidensa perusteella) mutta joita on dissattu ei-rationaalisina, ovat nyt saaneet sosiaalista validointia. Trump arvioidaan rehelliseksi koska hän puhuu tavalla joka osuu noiden ihmisten tulkittuun todellisuuteen. Media joka väittää että Trump valehtelee, arvioidaan heimoyhteiskunnasta peräisin olevassa arvioprosessissa missä uskottavuus seuraa enemmän sosiaalisista suhteista kuin suhteesta objektiivisesti todennettavissa oleviin faktoihin – ja kun median viesti oli alun perin vähän epäilyttävä ja Trumpin ainakin jossain määrin osuva, arvio molempien suhteellisesta uskottavuudesta vahvistuu.

Tässä prosessissa ollaan polarisoitumisen ytimessä. “Objektiivisiin tosiasioihin” vetoaminen ei ihmisiä käännytä – päinvastoin, affektiivinen uskottavuusarvio joka on valmiiksi “faktojen” esittäjää vastaan tulee arvioimaan myös esitettyjä tosiasioita yhä epäuskottavammaksi, kun niitä verrataan affektiivisesti uskottavampaan populistiin. Esittämällä populistia vastaan todisteita puolueettomaksi arvioitujen eksperttien, tilastojen, tai vastaavien avulla, populistia affektiivisesti uskottavampana pitävät alkavat epäillä yhä enemmän myös näitä todisteita ja eksperttejä. Käsitys yhteiskunnallisesta todellisuudesta, siinä määrin kun se perustuu näihin todisteisiin ja ekspertteihin, sirpaloituu sen perusteella ketä pidetään affektiivisesti uskottavampana.

Jos tämä tulkintani on lähellä todellisuutta, polarisoitumista vastaan voi taistella kahdella tavalla: täytyy lähestyä siinä rajalla olevia ja saada heitä puolelleen 1) lisäämällä omaa affektiivista uskottavuutta, ja 2) vähentämällä polarisaatiota ajavien affektiivista uskottavuutta. Ensimmäistä voi toteuttaa esimerkiksi säätämällä suhtautumista kunnioittavammaksi ja viestin muotoa sellaiseksi, että se osuu paremmin *vastaanottajan* todellisuuskäsitykseen ja moraalisiin arvoihin. Toista voi toteuttaa esimerkiksi antamalla pahimmille populisteille (mieluusti ei liikaa) valtaa, jotta he voivat saavutuksillaan (tai niiden puutteella) romuttaa uskottavuutensa kannattajiensa silmissä.

Tämä on uudelleenjulkaisu 19.10.2016 kirjoittamastani FB-notesta, jonka halusin säilyttää FB:n ulkopuolella.

Lyhyesti: tutkimuksessa ei yritetty laittaa maita empaattisuusjärjestykseen, eikä näillä tiedoin aineisto siihen lainkaan sovikaan.

Facebookissa ja monissa lehdissäkin on huomioitu tutkimus, jota on meillä otsikoitu raflaavasti mm. Kalevassa: “Tutkimus: Suomalaiset ovat lähes maailman huonoimpia asettumaan toisen ihmisen asemaan” (http://www.kaleva.fi/uutiset/kotima…). Otsikot ja johtopäätökset tutkimuksesta ovat kuitenkin reilusti liioiteltuja.

Kyseessä on Chopik, O’Brien & Konrathin “Differences in empathic concern and perspective taking across 63 countries” lehdessä Journal of Cross-Cultural Psychology (http://jcc.sagepub.com/content/earl…). Vastaajia oli yli 104 000 ja valtioiden vertailussa oli mukana 63 valtiota. Vaikuttavia lukuja. Metodeita tarkemmin* katsellessa huomataan kuitenkin nopeasti, että esitetyt väitteet ovat ylimitoitettuja todistusaineistoon nähden.

Ensinnäkin, artikkelin fokus on muualla. Se käsittelee empatian, kollektivismin, persoonallisuuden ja muiden muuttujien välisiä yhteyksiä eri maissa. Varsinainen maiden välinen “empatia-ranking” ei ole edes artikkelin varsinaisessa tekstissä läsnä lainkaan, vaan on peräisin lisämateriaaleista.

Toiseksi, tutkimusaineisto ei ole kovin vakuuttava maiden välisten vertailujen tekemiseen. Se on peräisin englanninkielisestä nettikyselystä, jonka mittarit näyttävät olevan ihan asiallisia, mutta sitä, kuinka vastaajat on hankittu, ei kerrota. Yli 104 000 vastaajasta 74 % on USA:sta. Vastaajia on ollut useammastakin maasta kuin 63:sta, mutta kaikki joista on ollut alle 20 vastaajaa on hylätty – näitä oli 555, eli yli 27 maata on hylätty tämän perusteella.

Tässä on jo nähtävissä lukuisia ongelmia.

1. Vastaajien minimimäärä. Lähes minkä tahansa kyselyyn pohjautuvan mittarin epätarkkuus on sen verran suuri, että kahdenkymmenen vastaajan joukko ei kerro juuri mitään. Ilman pääsyä lisämateriaaliin, emme tiedä kuinka paljon kustakin maasta (USA:ta lukuunottamatta) vastaajia todella on. Jäljellä oleviin 62 maahan jää n. 26800 vastaajaa, 430 vastaajaa per maa. Tämä olisi periaatteessa siedettävä määrä meta-analyysiin, jollainen tutkimus tavallaan on. Kuitenkin, koska 20 on kerrottu minimiksi, selvästi vastaajien määrä on hyvin epätasainen maittain – luultavasti muista englanninkielisistä maista on paljon vastaajia, ja erityisesti ei-englanninkielisistä huonon koulutustason ja/tai pienistä maista lähemmäs tuota minimiä.
2. Vastaajien rekrytointi. Ilman tietoa rekrytoinnista ei ole tietoa vastaajien edustavuudesta. Edustavan otoksen saaminen yhdestäkin maasta on tarkkaa puuhaa ja sellaisena kallista, joten on selvää että näin ei ole tehty kymmenien maiden suhteen. Oletan, että linkki kyselyyn on laitettu kiertämään mm. Facebookin kautta, jolloin vastaajat hakeutuvat itse vastaamaan, mikä helpottaa tutkijoiden työtä. Tällöin kuitenkin otos vinoutuu radikaalisti sen mukaan ketkä maasta ovat linkanneet tutkimusta eniten. Minimiotoksessa yhtä maata voivat olla periaatteessa edustamassa yksi ihminen FB-kavereineen. Jos vaikkapa Suomesta olisikin muutama sata vastaajaa, he ovat hyvin todennäköisesti valtaosin hyvin koulutettuja, nuoria, toisensa tuntevia asiasta kiinnostuneita opiskelijoita. Tällainen joukko on merkittävästi huonompi kuin perinteinen psykologian tutkimuksen opiskelijaotos, koska se itsevalikoituu vahvasti kiinnostuksen mukaan. Maissa, jossa englantia osataan heikommin, valikoituvuus on vielä suurempaa rikkaisiin ja korkeakoulutetuihin. Vaikka rekrytointi olisi järkevämpääkin (epätodennäköistä, sillä esim. yliopistoihin lähettämisessä on valtava työ etsiä sopivat kohteet, ottaa selvää minne kutsu pitäisi lähettää, mahdollisesti selvittää asiaa ylläpitäjien kanssa…), otos on silti vahvasti vinoutunut.
3. Vastaajien alkuperä. Maiden arvot on saatu vastaajilta, joilta on ainoastaan kysytty tämänhetkinen asuinmaa. Vaikka valehtelua tuskin esiintyy paljon, ei-englanninkielisissä maissa, joissa on merkittävästi ulkomaista työvoimaa (esim. suurten tuloerojen öljymaat?), voi olla suurikin osa ulkomaalaisia.
4. Englanninkieliset kyselyt. Vaikka mittarit olisivat valideja, niitä tuskin on validoitu englanninkielisinä muiden kulttuurien edustajilla. Väittämät on esitetty tietyn kulttuurin näkökulmasta, jolloin ihmiset muista kulttuureista saattavat ymmärtää ne ja vastata niihin eri tavoin – esimerkiksi sen suhteen arvostetaanko muista välittämistä vai toisten asioista erossa pysymistä, tai emotionaalista ekspressiivisyyttä vai rauhallisuutta.

Johtopäätöksenä: tutkimuksessa ei yritetty laittaa maita empaattisuusjärjestykseen, eikä näillä tiedoin aineisto siihen lainkaan sovikaan.

*) Huomautus: tuntematon osa aineistosta ei ollut tätä kirjoitettaessa saatavilla, koska supplementary materials, missä esim. vertailu maittain on esitetty, ei toimi lehden omilla sivuilla, eikä sitä löytynyt myöskään nopeasti etsittynä tutkijoiden omilta sivuilta tai yliopistojen sivuilta. Arvio perustuu siis artikkelin tekstiin, ja siinäkin lähinnä metodien ja diskussion pikaiseen silmäilyyn.

edit: Sain käsiini lisämateriaalit (kiitos Frank Martela), ja myös linkki lehden sivuilla korjattiin. Pikaisesti katsomalla vastaajien rekrytoinnista ei kerrottu lisämateriaaleissa mitään enempää. Tämä jää siis mysteeriksi, joten emme voi olettaa että otokset olisivat lainkaan edustavia – lumipallo-otos somen kautta vaikuttaa todennäköiseltä. Tarkastelin vain taulukkoa 1, jonka perusteella uutisoidut “empatia-rankingit” on tehty.