Sain vihdoin luettua Lisa Feldman Barrettin 2017 julkaiseman kirjan How Emotions Are Made, joka on populaaritieteellinen teos Theory of Constructed Emotionista. Kirjoitan blogauksen kahdessa osassa, tässä teorian kontekstista ja kirjasta yleensä, ja varsinaisesta teoriasta seuraavassa.

Barrett on viime vuosina väitteillään paljon mainetta ja julkisuutta saanut tutkija, tavallaan tyypillinen alan ortodoksiaa vastaan käyvä kuvainraastaja. Hän rakentaa teoreettisesta suuntauksestaan (psykologinen konstruktionismi) kiinnostavaa narratiivia: on laaja väärää valtaa pitävä ja vahingollinen nykykäsitys, vastaan hänen pieni, mutta salatun pitkän historian oikeuttama näkemyksensä joka käy taistoon totuuden puolesta. Tietyllä tavalla tietysti kaikki tutkijat jotka ajattelevat keksineensä jotain parempaa yrittävät perustella tarvetta muutokseen nykykäsityksen ongelmilla, ja hakea omalle näkemykselleen legitimiteettiä liittämällä sitä arvostettuihin aikaisempiin tutkimuksiin, mutta jotenkin minua on aina hiertänyt Barrettin tapa tehdä se kovin… aggressiivisesti. Sellaisella suurella itsevarmuudella joka ei vaikuta ottavan vastaan kritiikkiä, ja mikä tuntuu epätieteelliseltä.

Barrett aloittaa kuvaamalla ja kritisoimalla emootioteorian historiaa ja ns. klassista emootionäkemystä, jossa emootiot ovat erillisiä ja sisäsyntyisesti esiintyviä, esi-isiltä perittyjä, automaattisesti toimivia reaktio-ohjelmia joita ei voi vastustaa. Hän käy läpi todistusaineistoa joka osoittaa, että tunne-ilmeiden tunnistaminen ei ole universaalia, että aivoista ei löydy lokalisoituneita tunnepiirejä, että tunteet eivät vain laukea reaktiona ympäristön tapahtumiin, ja että fysiologisin mittarein ei ole löydettävissä “tunteiden sormenjälkiä” eli uniikkeja kuoseja (patterns) joilla tunteet voisi luotettavasti erottaa toisistaan. Lopputuloksena Barrett esittää, että klassinen emootionäkemys on väärä, että koko emootiopsykologian ala on ollut vuosisadan verran hakoteillä, ja jotain muuta (luonnollisesti hänen teoriansa) pitää saada. Ongelma on, että klassinen emootionäkemys on pitkälti olkinukke.

Kaikki esitetyt tutkimustulokset ovat ihan aitoja ja vaihtelevassa määrin arvokkaita tieteellisiä löydöksiä. Esimerkiksi tunne-ilmeiden tunnistamisen universaalisuus oli pitkälti Paul Ekmaniin henkilöityvä tutkimusperinne, joka käytti ymmärtämättään tuloksia vääristäviä menetelmiä niin, että vaikutti siltä kuin ihmiset ympäri maailman olisivat tunnistaneet samat kuusi perustunnetta (basic emotions) yhtä hyvin kulttuurista riippumatta. Universaalia tunnistamista pidettiin todisteena siitä, että tunteita myös koetaan kaikkialla maailmassa samalla tavoin – ihmisillä on siis oltava samanlainen tunnejärjestelmä jossa on samat osat, perustunteet. Kun asiaa kuitenkin tutkittiin myöhemmin (2000-luvulla, alkuperäiset tutkimukset olivat vuoden 1970 molemmin puolin) tarkemmin, löytyi selkeitä kulttuurieroja niin tunteiden tunnistamisessa, nimeämisessä, kuin itse “tunteen” käsitteissäkin.

Vaikka kaikki Barrettin siteeraama tutkimus on siis pätevää itsessään, ongelma on siinä kuinka hän niitä tulkitsee. Hän puhuu klassisesta emootionäkemyksestä, kritisoi sitä ja osoittaa sen vääräksi – mutta on paljonpuhuvaa että tietääkseni kukaan tärkeimmistä emootioteoreetikoista ei kutsu omaa tällä nimellä. Ns. klassinen näkemys kokonaisuudessaan ei vastaa mitään yksittäistä teoriaa, vaan se on kokoelma emootioihin liittyviä käsityksiä jotka ovat kukin sellaisia joita joku on kannattanut, mutta jotka on sellaisenaan sittemmin hylätty. Voin kuvitella, että kun Barrett on aloittanut kritisoimalla kutakin kohtaa erikseen ja toistanut kritiikit kerta toisensa jälkeen, ne ovat vähitellen muotoutuneet kokonaisuudeksi joka on sellainen kuin on juuri siksi että sen osat ovat valikoituneet kritisoitavuuden perusteella. Jossain vaiheessa Barrett on ilmeisesti alkanut kuvittelemaan että tuo kritiikkien kasa on teoria, jota muut tyhmyyksissään sen ilmeisestä virheellisyydestä huolimatta vieläkin seuraavat, vaikka hän on sen itse muodostanut.

Tämä häiritsee minua suuresti, koska Barrett käyttää paljon aikaa olkinukkensa hakkaamiseen, niin How Emotions Are Madessa kuin tieteellisissä artikkeleissakin. En tiedä onko kyse koulutukseni luonnontieteellislähtöisestä suhtautumisesta psykologiaan (verrattuna sosiaalitieteellisiin tai humanistisiin, joissa konstruktionistiset lähestymistavat lienevät tutumpia), mutta pidin pitkään Barrettin omaa teoriaa käsittämättömänä ja epäuskottavana, koska lukemani artikkelit vuodesta 2006 eteenpäin keskittyivät enemmän tähän kritiikkiin kuin konstruktionistisen teoriansa selittämiseen. Vasta vuonna 2017 julkaistu The theory of constructed emotion: An active inference account of interoception and categorization selvitti ensimmäistä kertaa Barrettin oman teorian askel askeleelta niin että minäkin käsitin, ja käännyin saman tien teorian kannattajaksi. Kun teoria itsessään on hyvä ja sen toivoisi tulevan laajemmin hyväksytyksi, on turhauttavaa kun sitä tyrkytetään perustellen olkinukeilla. Tässä kirjassakaan Barrett ei tunnu tiedostavan lainkaan kuinka kilpailevat teoriat ovat kehittyneet ja ottaneet näitä kriittisiä tuloksia huomioon, vaan antaa käsityksen että ainoastaan hänen teoriansa on yhteensopiva nykytietämyksen kanssa.

Se, että klassinen näkemys on merkittävässä osassa populaarissa käsityksessä tunteiden toiminnassa, lienee enemmän totta. Esimerkiksi Ekmanin konsultaation avulla tehdyssä Pixarin Inside Out -elokuvassa tunteet ovat erillisiä entiteettejä ja ne laukeavat reaktioina, jolle ihminen ei itse voi mitään. Itselleni on aina ollut ongelmallista selittää ei-tutkijoille mitä tutkin, kun “affektijärjestelmä” ei kerro tavalliselle ihmiselle mitään ja “tunteet” taas tuo mieleen juurikin nuo perusemootiot. Barrett käy läpi mm. kuinka lakiin on kirjattu olettamia tunteiden vastustamattomuudesta (crime of passion) ja kuinka virheelliset käsitykset tunteiden olemuksesta haittaavat affektiivisten häiriöiden tutkimusta ja parantamista. En ole kaikesta ihan samaa mieltä, mutta Barrettilla on klassisen näkemyksensä kanssa enemmän kuitenkin pointtia siinä, että kulttuurinen käsityksemme tunteista sekä on virheellinen että vie joskus harhaan.

Narratiivinsa mukaisesti Barrett on tosiaan näkemyksinensä vähemmistössä: vuonna 2016 tehdyssä selvityksessä diskreettiä näkemystä – eli että tunteet ovat toisistaan erillisiä – kannatti 49% otoksen melkein 250:stä alan tutkijasta, kun vain 11% kannatti konstruktionistista näkemystä. Mutta 30% kannatti molempia, siitä huolimatta että varsinkin Barrett on vuosikausia väittänyt näkemysten olevan yhteensopimattomat. Tämä on myös oma kantani, että emootiot ovat monessakin mielessä samanaikaisesti diskreettejä, vaikka ne myös konstruoidaan. Tästä enemmän seuraavassa blogauksessani.

---

Barrett, L. F. (2017). The theory of constructed emotion: An active inference account of interoception and categorization. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 12(1), 1–23. https://doi.org/10.1093/scan/nsw154

Ekman, P. (2016). What Scientists Who Study Emotion Agree About. Perspectives on Psychological Science, 11(1), 31–34. https://doi.org/10.1177/1745691615596992