Tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa

“[O]ur project is descriptive, not normative. We are not trying to say who or what is morally right or good. We are simply trying to analyze an important aspect of human social life. Cultures vary morally, as do individuals within cultures. These differences often lead to hostility, and sometimes violence. We think it would be helpful for social psychologists, policy makers, and citizens more generally to have a language in which they can describe and understand moralities that are not their own.” (Graham et al., 2013, p. 57-58)

“Projektimme on deskriptiivinen [kuvaileva], ei normatiivinen [arvottava]. Emme pyri sanomaan kuka tai mikä on moraalisesti oikeassa, oikein, tai hyvää. Yritämme vain yksinkertaisesti analysoida aihetta, joka on tärkeä ihmisten sosiaalisessa elämässä. Kulttuurien moraalikäsitykset eroavat toisistaan, kuten eroavat myös yksilöiden moraalikäsitykset kulttuurien sisällä. Nämä erot usein johtavat vihamielisyyteen, ja joskus väkivaltaan. Olemme sitä mieltä, että olisi hyödyllistä jos sosiaalipsykologeilla, poliitikoilla ja kansalaisilla yleensä olisi yhteistä kieltä jolla kuvata ja ymmärtää moraalikäsityksiä jotka eivät ole samanlaisia kuin heillä itsellään.” (oma käännökseni)

Ylläoleva lainaus on moraaliperustateorian (Moral Foundations Theory) kehittäjien keskeisestä tieteellisestä julkaisusta, ja allekirjoitan sen täysin. Pyrin myös itse siihen, että oma tutkimukseni olisi mahdollisimman vähän arvottavaa – vaikka minulla on omat yksityiset moraalikäsitykseni siitä mikä on oikein ja hyvää [tähän myöhemmin linkki blogaukseen, jossa kuvailen niitä avoimuuden nimissä tarkemmin], pyrin erottamaan ne tutkimuksestani ja tekemään sitä mahdollisimman kuvailevasti. Tämä on vaikeaa, etenkin kun yksi tutkimuslähtökohdistani on että ihmisen on vaikea tunnistaa moraalikäsitystensä varsinaisia syitä, mutta tavoitteen vaikeus ei ole syy olla yrittämättä.

Jos koskaan huomaat että tieteeseen liittyvät blogaukseni (välillä saatan blogata myös arvoistani, mutta pyrin merkitsemään sen avoimesti ja selvästi), tai vielä vakavampaa, tutkimuspaperini sisältää ilmeisiä tai edes mahdollisia vinoumia arvokysymyksiin nähden, pyydän sinua, lukija, kirjoittamaan joko kommentin tai lähettämään mailia ja selittämään millä tavalla näet asiat eri tavoin. Lupaan lukea ja harkita kaikkia asiallisia palautteita, ja mahdollisuuksien mukaan korjata vinoumia kun niistä huomautetaan.

Miksi suutumme ryhmälle vaikka tekijä on yksilö?

Ystäväni kysyi jokin aika sitten Facebookissa:

Mikähän siinä on, että joskus, kun joku tekee jotain pahaa (puukottaa satunnaisia ihmisiä torilla, vaikkapa), niin sen sijaan että suuttuisimme vain sille yhdelle, suutumme joillekin ihan muille, jotka mielestämme kuuluvat sen yhden kanssa johonkin samaan ryhmään? Tai vaikkapa jollekin toiselle henkilölle, joka ei edes kuulu siihen ryhmään, mutta on joskus ilmaissut tukeaan sille ryhmälle? Ihan weirdoa.

Tunnistan tämän ilmiön itsessäni, ja näen sen muissa ihmisissä. Toki se vaihtelee, milloin se tapahtuu. Esim. Turun puukotusten tapauksessa en suuttunut kaikille muslimeille, mutta esim. jokin Päivi Räsäsen möläytys voi hetkellisesti saada mut ajattelemaan kaikista uskovaisista jotain pahaa, mitä he eivät ansaitse. Jollekin toiselle nämä tilanteet ja reaktiot menisivät juuri päinvastoin, mutta meillä molemmilla on tämä sama tendenssi suuttua väärälle kohteelle.

Annoin pikaisen vastauksen, jonka sisältöä olen alle hieman laajentanut ja lähteistänyt*.

Kysymyksessä vaikuttaisi näkyvän taustalla (epärealistinen) “järkevän ihmisen” ihmiskuva, jonka mukaan tällainen käyttäytyminen on kummallista, ikään kuin bugi järkevän ihmisen toiminnassa. Päinvastoin, suurin osa (länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen henkilön?) intuitiivisistä käsityksistä siitä miten ihminen/mieli toimii on vääriä, ja tässä kuvattu toiminta on seurausta täysin “oikein”** toimivista prosesseista.

Aivot yleistävät ja ryhmittelevät [1]. Ne tekevät sitä tehokkuuden takia: jotta jokaista yksittäistä havaintoa ei tarvitse käsitellä erikseen, vaan tuntomerkkien perusteella voidaan olettaa että havaittu asia on samanlainen kuin mitä aiemmin on havaittu, ja että todennäköisesti siitä seuraa samanlaisia asioita kuin ennen. Tälläinen olettaminen säästää valtavasti työtä jota aivojen täytyy tehdä, ja jos ryhmittely toimii hyvin, se johtaa erittäin hyödylliseen kykyyn tehdä useimmiten riittävän osuvia ennusteita tulevaisuudesta [2]. Yksittäisiä asioita käsitellään sitä tarkemmin, mitä useammin niitä tavataan, koska tämä luultavasti tarkoittaa että ne ovat ympäristössämme tärkeämpiä. Sama pätee tietysti ihmisiin.

Siten ihmisiä käsitellään osana kategorioita, eli ryhmäjäsenyyksiensä kautta sitä enemmän, mitä kauempana ne ovat psykologisesti itsestäsi***. Vaikka pystyt tietoisesti ajattelemaan että Räsänen tekee asian x, tunnejärjestelmäsi käsittelee tiedostamattasi tilanteen sen kautta että ryhmä A josta Räsänen on vain yksittäinen esimerkkitapaus tekee asian x. Siksi tunteesi kohdistuvat ryhmään A kokonaisuudessaan, eivätkä sen yksittäiseen instanssiin Räsänen.

 


*) Ahmimani kirjallisuuden kautta minulla on tarkat lähteet vain oman erikoisalani väitteille, eli niille joita olen paljon käsitellyt, kun taas jotenkin tutkimuksellisen osmoosin kautta syntyy epämääräinen käsitys isosta kasasta asioita, joille ei tiedä mitään tiettyä lähdettä. Lisään tagin “shotgun references” joka viittaa siihen, että googlaan jotain mikä näyttää pikaisesti kertovan aiheesta, mutta en ole lukenut useimpia papereita ainakaan tarkasti. Samalla nämä toimivat itselleni muistutuksena, että voin palata kerran löytämääni viitteeseen jos se myöhemmin osoittautuu tärkeäksi.

**) Sillä että prosessit toimivat “oikein” viittaan siihen, että evolutiivisesti mieli on kehittynyt tietynlaiseksi, sopeutunut suorittamaan tietynlaisia prosesseja tietyissä rajoissa ja tietyissä olosuhteissa. Ilmiö on “bugi” vain suhteessa epärealistisen järkevän ihmisen ihmiskuvan tuottamiin odotuksiin, ei mikään todellinen poikkeama normaalista.

***) Tästä muodostuu kiinnostava hypoteesi: onko sosiaalipsykologian käsite ulkoryhmä seurausta siitä aivoprosessista, että niihin kuuluvat ihmiset eivät ole niin lähellä sinua että aivosi käsittelisivät heitä yksilöinä? Ilmeisesti asiasta ei ole ainakaan konsensusta [3]. Selvästi tämä ei selitä koko ilmiötä: minimaalisen ryhmän paradigmassa ennestään tuntemattomat ihmiset jaetaan ryhmiin, ja omaa ryhmää käsitellään sisäryhmänä ihan pelkästään tällä, joten siihen kuuluvia ei ole käsitelty enempää kuin siihen kuulumattomiakaan. Ehkä tietoinen ryhmäkategorisointi on kuitenkin saman perustavamman mekanismin (kategorisointi) toinen (ylhäältä-alas) käyttötapa?

Viitteet

[1] Seger, C. A., & Peterson, E. J. (2013). Categorization = Decision Making + Generalization. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 37(7), 1187–1200. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2013.03.015

[2] Bar, M. (2009). The proactive brain: memory for predictions. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 364(1521), 1235–1243. https://doi.org/10.1098/rstb.2008.0310

[3] Shkurko, A. V. (2013). Is social categorization based on relational ingroup/outgroup opposition? A meta-analysis. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 8(8), 870–877. https://doi.org/10.1093/scan/nss085

Ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä

Lyhyesti: ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä, ja jos (kun) ekonomistit ovat keskimääräistä oikeistolaisempia, heidän johtopäätöksensä ovat tämän arvomaailman värittämiä.

 

Muistan kommentoineeni jossain nettikeskustelussa joku aika takaperin, että on syytä olettaa että ekonomisteiksi hakeutuvat ihmiset, joilla on tietynlainen maailmankuva jo valmiiksi, ja että tämä vaikuttaa siihen millaisia tuloksia taloustieteessä saadaan. Perustin käsitykseni siihen, että yhdysvaltalaisessa sosiaalipsykologiassa on vahva vinouma sikäläisittäin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun (Duarte et al. 2015), eikä ole perusteita olettaa että kaikki tästä vinoumasta olisi peräisin alan sisällä opitusta, vaan luultavasti kyseessä on ainakin jossain määrin myös siitä millaiset ihmiset ryhtyvät sosiaalipsykologeiksi (vrt. keskustelu Suomessa poliisien, ja siis poliisiksi hakeutuvien, poliittisista puoluekannoista – keskimäärin aika oikeistolaista).

Nyt satuin törmäämään Randazzon ja Haidtin (2015) tutkimukseen, jossa selvitetään ekonomistien sisäisten koulukuntaerojen yhteyttä heidän moraalinäkemyksiinsä ja käsityksiinsä taloustieteellisistä faktoista*. Ennen paperin pointteihin menemistä, pari disclaimeria: perustuu kyselytutkimukseen, vastaajia on melko vähän, vastaajaprosentti on pieni, ja ainakin tämä versio oli vielä working paper, eli ei vielä hyväksytty tieteelliseksi julkaisuksi (tosin käsittääkseni taloustieteessä working papereita pidetään arvokkaampina kuin psykassa, missä ne eivät ole juuri mitään).

Taustaa:

[The] divergence of economic judgment is typically chalked up to competing methodological approaches (Schmitt 2013; Neumark and Wascher 2006). Methodological disagreement has long been the  mainstream explanation given for why economists disagree. In 1953, Milton Friedman wrote that economists should and could focus on an objective, empirical science, developing theories and hypotheses “that yield valid and meaningful (i.e., not truistic) predictions about phenomena” (1953, p. 7). Thus, disagreements among well-trained economists are due to methodological differences—or “scientific judgments”—not competing value judgments (Friedman 1968, p. 2).

[This is what they call the Samuelson-Friedman hypothesis]

vs.

Taken together, we might speak of a Myrdal-Heyne hypothesis: Economics is a social activity where testing and prediction are only possible in the context of humanly framed questions and problems, and therefore economics is permeated by value judgments.9 On this view, economists bring their subjective biases into the work of social science. Sometimes economists disagree because they are looking at different data or using
different methodologies—but what draws economists to a particular data set, model, methodology, or definition of a term is often rooted in their normative worldviews.

Tulokset lyhyesti:

  • Taloustieteen koulukunnat (Keynesiläiset, uusklassiset, itävaltalaiset, New Institutional – en tiedä mikä tämä viimeinen on suomeksi) eroavat merkittävästi siinä mitä moraaliperustoja he kannattavat – ja joissain tapauksissa merkittävämmin kuin eduskuntapuolueet Suomessa. Keynesiläiset pitävät carea ja varsinkin equalityä tärkeämpinä kuin muut, ja itävaltalaiset arvostavat näitä erityisen vähän. Itävaltalaiset sen sijaan pitävät libertyä erityisen tärkeänä.

econschoolsMF

  • Kun verrataan normatiivisiä ja positiviisia taloustieteellisiä väitteitä koulukuntien välillä, huomataan että näissä on osin ihan yhtä suuria eroja – eli koulukunnat ovat joistain “tosiasiaväittämistä” ihan yhtä eri mieltä kuin eksplisiittisistä arvoväittämistä.
  • Moraalinäkemykset, ja nimenomaisesti care ja equality, ennustavat näitä eroja sekä arvo- että positiivisten väittämien kohdalla yhtä hyvin.
  • Mitä enemmän väitteistä on ekonomistien sisällä konsensusta, sitä huonommin moraalinäkemykset selittävät jäljellä olevia eroja.
  • Eniten konsensusta on uusklassisista näkemyksistä.

“we can clearly see that the disagreements between the schools of economic thought are predictable by the moral judgments of economists in those groups. The Myrdal-Heyne hypothesis says that economists frame questions from their own particular, subjective worldview, and that this leads to value judgments infiltrating the methods used to consider economic phenomena. Its not that economists are picking and choosing their data explicitly to get the findings they want (though an unscrupulous economist could), instead what the moral judgments do is shape the approach an economist takes to considering a research subject like the effect of the minimum wage.

Oma lisäykseni: vaikka keynesiläiset on korkeammalla caressa ja equalityssä, kaikki koulukunnat ovat matalammalla niissä (ja proportionalityssä) kuin suomalaiset puolueet keskimäärin, ml. oikeistolaiset. Kun care ja fairness – joka on puoliksi equalityä, puoliksi proportionalityä – on negatiivisessa yhteydessä oikeistolaisuuteen, ovat ekonomistit keskimäärin selvästi oikeistolaisempia kuin suomalaiset (mutta niin tietysti ovat amerikkalaiset yleensäkin).

Sitten tärkein kohta (lihavointi omani):

To reiterate, this should not be interpreted as a condemnation of economics. Economics is a social science, and its practitioners are subject to political bias just like
practitioners of the other social sciences (e.g., social psychology; see Duarte et al., 2015). Our findings therefore raise a warning flag when politicians and journalists cite economic research to bolster their favored conclusions. In the development of legislative language, or citation of economic research, or quoting of economists as experts, there should be recognition that value judgments are present in the economics under consideration.

Tämä nyt ei suoraan vastaa alussa esittämääni kysymykseen, mutta liittyy samaan tematiikkaan.

 


* ) Paperissa puhutaan “positiivisista väitteistä”: “Positive economics is in principle independent of any particular ethical
position or normative judgments” (s. 2, viite Friedmanilta jota en ole lukenut).

Viitteet

Duarte, J. L., Crawford, J. T., Stern, C., Haidt, J., Jussim, L., & Tetlock, P. E. (2015). Political diversity will improve social psychological science. Behavioral and Brain Sciences, 38. https://doi.org/10.1017/S0140525X14000430

Randazzo, A., & Haidt, J. (2015). Are Economists Influenced by Their Moral Worldviews? Evidence from the Moral Foundations of Economists Questionnaire (SSRN Scholarly Paper No. ID 2700889). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved from https://papers.ssrn.com/abstract=2700889

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia

Intuitiot hallituksen kaatumisen takana

Sekä Perussuomalaisissa että Kokoomuksessa on näkynyt paljon viestejä, joista toiset ovat ihmetelleet kuinka voidaan tehdä niin tyhmästi että hallitus kaadetaan “imagosyiden” takia, ja toiset pitäneet tekoa selkärankaisena jonka oli jo aikakin (jostain syystä en ole nähnyt keskustasta juurikaan kommentteja – pitää seurata aktiivisemmin sitä puolta). Näissä puolueissa on suuri määrä päällekkäisyyttä tämän kysymyksen suhteen, ja kiinnostavaa on, aiheuttaako Halla-ahon valinta ja hallituksen irtiotto siihen että tätä päällekkäisyyttä karsiutuu molemminpuolisella vuodolla puolueeseen jonka ihmiset kokevat enemmän omakseen. (Suhteessa siihen, että nuorten keskuudessa Kok ja Vihreät ovat suurimmat kilpailijat, tekemällä periaatteellisen pesäeron H-a:n kovan retoriikan konservatismiin Kok patosi samalla liberaalien vuotoa Vihreisiin.)

Mutta mikä “tämä kysymys” varsinaisesti on? Liberaalien keskuudessa Halla-ahoa syytetään yleisesti rasismista mitä ei voi sietää, siinä missä konservatiivisemmin ajattelevat kieltävät tämän ja väittävät että rasismisyytökset ovat vain väärinymmärtämistä ja demonisointia. Osin kyse on siitä, että “rasismi” tarkoittaa näille ryhmille jossain määrin eri asioita, mutta enemmän kyse on moraali-intuitioista jotka eivät ole helposti määriteltävissä, vaan ne tehdään automaattisesti ja tiedostamatta epämääräisten vihjeiden perusteella. Liberaaleille Halla-ahosta ja nuivista syntyy reaktiot rikkomuksista universalismia (kaikki ihmiset ovat samanarvoisia) ja välittämisen moraaliperustaa vastaan. Konservatiiveille taas nuivien retoriikka luultavasti herättää positiivisia reaktioita liittyen lojaalisuuteen (suomalaisten puolustaminen ulkopuolista uhkaa vastaan) ja ansioperustaiseen reiluuteen (kaikille ansionsa mukaan). Kumpikaan ryhmä ei kykene näkemään toisille itsestäänselviä intuitioita, ja yrittää siksi löytää syyt näiden tekoihin rationaalisista arvioista, kuten “imagosyistä” (implisiittisenä oletuksena, että ei Sipilä ja Orpo oikeasti näe H-a:ssa mitään varsinaista vikaa, mutta yrittävät vain esittää hyveellistä).

Sivumainintana, jos KD haetaan hallituksen uudeksi jäseniksi, niin huomionarvoista on, että huolimatta liberaalien yleisestä kristillisten paheksunnasta, monissa moraali-intuitioissa KD on selvästi lähempänä vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia: sekä “pienen ihmisen” puolella olemisessa että ihmisarvon universaaliudessa. Erityisesti edellinen voi tulla relevantiksi, kun Kok yrittää myydä sote-suunnitelmaansa heille.