Category: Tunnepolitiikkaa

Kuinka tunteita ei rakenneta (Barrett I)

~ randommonitor ~ Leave a comment

Sain vihdoin luettua Lisa Feldman Barrettin 2017 julkaiseman kirjan How Emotions Are Made, joka on populaaritieteellinen teos Theory of Constructed Emotionista. Kirjoitan blogauksen kahdessa osassa, tässä teorian kontekstista ja kirjasta yleensä, ja varsinaisesta teoriasta seuraavassa.

Barrett on viime vuosina väitteillään paljon mainetta ja julkisuutta saanut tutkija, tavallaan tyypillinen alan ortodoksiaa vastaan käyvä kuvainraastaja. Hän rakentaa teoreettisesta suuntauksestaan (psykologinen konstruktionismi) kiinnostavaa narratiivia: on laaja väärää valtaa pitävä ja vahingollinen nykykäsitys, vastaan hänen pieni, mutta salatun pitkän historian oikeuttama näkemyksensä joka käy taistoon totuuden puolesta. Tietyllä tavalla tietysti kaikki tutkijat jotka ajattelevat keksineensä jotain parempaa yrittävät perustella tarvetta muutokseen nykykäsityksen ongelmilla, ja hakea omalle näkemykselleen legitimiteettiä liittämällä sitä arvostettuihin aikaisempiin tutkimuksiin, mutta jotenkin minua on aina hiertänyt Barrettin tapa tehdä se kovin… aggressiivisesti. Sellaisella suurella itsevarmuudella joka ei vaikuta ottavan vastaan kritiikkiä, ja mikä tuntuu epätieteelliseltä.

Barrett aloittaa kuvaamalla ja kritisoimalla emootioteorian historiaa ja ns. klassista emootionäkemystä, jossa emootiot ovat erillisiä ja sisäsyntyisesti esiintyviä, esi-isiltä perittyjä, automaattisesti toimivia reaktio-ohjelmia joita ei voi vastustaa. Hän käy läpi todistusaineistoa joka osoittaa, että tunne-ilmeiden tunnistaminen ei ole universaalia, että aivoista ei löydy lokalisoituneita tunnepiirejä, että tunteet eivät vain laukea reaktiona ympäristön tapahtumiin, ja että fysiologisin mittarein ei ole löydettävissä “tunteiden sormenjälkiä” eli uniikkeja kuoseja (patterns) joilla tunteet voisi luotettavasti erottaa toisistaan. Lopputuloksena Barrett esittää, että klassinen emootionäkemys on väärä, että koko emootiopsykologian ala on ollut vuosisadan verran hakoteillä, ja jotain muuta (luonnollisesti hänen teoriansa) pitää saada. Ongelma on, että klassinen emootionäkemys on pitkälti olkinukke.

Kaikki esitetyt tutkimustulokset ovat ihan aitoja ja vaihtelevassa määrin arvokkaita tieteellisiä löydöksiä. Esimerkiksi tunne-ilmeiden tunnistamisen universaalisuus oli pitkälti Paul Ekmaniin henkilöityvä tutkimusperinne, joka käytti ymmärtämättään tuloksia vääristäviä menetelmiä niin, että vaikutti siltä kuin ihmiset ympäri maailman olisivat tunnistaneet samat kuusi perustunnetta (basic emotions) yhtä hyvin kulttuurista riippumatta. Universaalia tunnistamista pidettiin todisteena siitä, että tunteita myös koetaan kaikkialla maailmassa samalla tavoin – ihmisillä on siis oltava samanlainen tunnejärjestelmä jossa on samat osat, perustunteet. Kun asiaa kuitenkin tutkittiin myöhemmin (2000-luvulla, alkuperäiset tutkimukset olivat vuoden 1970 molemmin puolin) tarkemmin, löytyi selkeitä kulttuurieroja niin tunteiden tunnistamisessa, nimeämisessä, kuin itse “tunteen” käsitteissäkin.

Vaikka kaikki Barrettin siteeraama tutkimus on siis pätevää itsessään, ongelma on siinä kuinka hän niitä tulkitsee. Hän puhuu klassisesta emootionäkemyksestä, kritisoi sitä ja osoittaa sen vääräksi – mutta on paljonpuhuvaa että tietääkseni kukaan tärkeimmistä emootioteoreetikoista ei kutsu omaa tällä nimellä. Ns. klassinen näkemys kokonaisuudessaan ei vastaa mitään yksittäistä teoriaa, vaan se on kokoelma emootioihin liittyviä käsityksiä jotka ovat kukin sellaisia joita joku on kannattanut, mutta jotka on sellaisenaan sittemmin hylätty. Voin kuvitella, että kun Barrett on aloittanut kritisoimalla kutakin kohtaa erikseen ja toistanut kritiikit kerta toisensa jälkeen, ne ovat vähitellen muotoutuneet kokonaisuudeksi joka on sellainen kuin on juuri siksi että sen osat ovat valikoituneet kritisoitavuuden perusteella. Jossain vaiheessa Barrett on ilmeisesti alkanut kuvittelemaan että tuo kritiikkien kasa on teoria, jota muut tyhmyyksissään sen ilmeisestä virheellisyydestä huolimatta vieläkin seuraavat, vaikka hän on sen itse muodostanut.

Tämä häiritsee minua suuresti, koska Barrett käyttää paljon aikaa olkinukkensa hakkaamiseen, niin How Emotions Are Madessa kuin tieteellisissä artikkeleissakin. En tiedä onko kyse koulutukseni luonnontieteellislähtöisestä suhtautumisesta psykologiaan (verrattuna sosiaalitieteellisiin tai humanistisiin, joissa konstruktionistiset lähestymistavat lienevät tutumpia), mutta pidin pitkään Barrettin omaa teoriaa käsittämättömänä ja epäuskottavana, koska lukemani artikkelit vuodesta 2006 eteenpäin keskittyivät enemmän tähän kritiikkiin kuin konstruktionistisen teoriansa selittämiseen. Vasta vuonna 2017 julkaistu The theory of constructed emotion: An active inference account of interoception and categorization selvitti ensimmäistä kertaa Barrettin oman teorian askel askeleelta niin että minäkin käsitin, ja käännyin saman tien teorian kannattajaksi. Kun teoria itsessään on hyvä ja sen toivoisi tulevan laajemmin hyväksytyksi, on turhauttavaa kun sitä tyrkytetään perustellen olkinukeilla. Tässä kirjassakaan Barrett ei tunnu tiedostavan lainkaan kuinka kilpailevat teoriat ovat kehittyneet ja ottaneet näitä kriittisiä tuloksia huomioon, vaan antaa käsityksen että ainoastaan hänen teoriansa on yhteensopiva nykytietämyksen kanssa.

Se, että klassinen näkemys on merkittävässä osassa populaarissa käsityksessä tunteiden toiminnassa, lienee enemmän totta. Esimerkiksi Ekmanin konsultaation avulla tehdyssä Pixarin Inside Out -elokuvassa tunteet ovat erillisiä entiteettejä ja ne laukeavat reaktioina, jolle ihminen ei itse voi mitään. Itselleni on aina ollut ongelmallista selittää ei-tutkijoille mitä tutkin, kun “affektijärjestelmä” ei kerro tavalliselle ihmiselle mitään ja “tunteet” taas tuo mieleen juurikin nuo perusemootiot. Barrett käy läpi mm. kuinka lakiin on kirjattu olettamia tunteiden vastustamattomuudesta (crime of passion) ja kuinka virheelliset käsitykset tunteiden olemuksesta haittaavat affektiivisten häiriöiden tutkimusta ja parantamista. En ole kaikesta ihan samaa mieltä, mutta Barrettilla on klassisen näkemyksensä kanssa enemmän kuitenkin pointtia siinä, että kulttuurinen käsityksemme tunteista sekä on virheellinen että vie joskus harhaan.

Narratiivinsa mukaisesti Barrett on tosiaan näkemyksinensä vähemmistössä: vuonna 2016 tehdyssä selvityksessä diskreettiä näkemystä – eli että tunteet ovat toisistaan erillisiä – kannatti 49% otoksen melkein 250:stä alan tutkijasta, kun vain 11% kannatti konstruktionistista näkemystä. Mutta 30% kannatti molempia, siitä huolimatta että varsinkin Barrett on vuosikausia väittänyt näkemysten olevan yhteensopimattomat. Tämä on myös oma kantani, että emootiot ovat monessakin mielessä samanaikaisesti diskreettejä, vaikka ne myös konstruoidaan. Tästä enemmän seuraavassa blogauksessani.

Barrett, L. F. (2017). The theory of constructed emotion: An active inference account of interoception and categorization. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 12(1), 1–23. https://doi.org/10.1093/scan/nsw154

Ekman, P. (2016). What Scientists Who Study Emotion Agree About. Perspectives on Psychological Science, 11(1), 31–34. https://doi.org/10.1177/1745691615596992

Vältä kysymästä masentuneelta “miksi?”

~ randommonitor ~ Leave a comment

Hyvää tarkoittava ihminen kuulee että toinen on masentunut, ja haluaa ymmärtää paremmin.

Ehkä hyvää tarkoittavan ihmisen pitää tulla käytännössä toimeen masentuneen kanssa. Ehkä masentunut uskaltaa avautua vähän: “On jatkuvasti paha olo.” Hyvää tarkoittava kysyy “miksi [olet masentunut tai on paha olo]?” tai “mikä masentaa?”

Minulle tämä kysymys tuottaa aina suuria vaikeuksia vastata, siinä määrin että toivoisin että sitä ei kysyttäisi.

Se tuntuu implikoivan, että masennuksella / pahalla ololla on jokin yksi suurin syy. Jotain on tapahtunut tai asiat ovat jollain tavalla huonosti. Puhekielessä “masennusta” käytetään tällä tavoin satunnaisesta alakuloisuudesta joka tosiaan tyypillisesti johtuu tietystä asiasta joka on pielessä tai mennyt juuri pieleen.

Masennus mielenterveysongelmana on kuitenkin monimutkainen sotku johon vaikuttavat esim. aivokemiallinen epätasapaino, aiemmin toimineet selviytymismekanismit jotka ovat ajautuneet umpikujaan, olosuhteet jotka eivät yksinään olisi vakavia mutta jotka kasautuneena aiheuttavat ylikuormittumista, jne. Tunnistan kyllä usein sen triggerin joka on laukaissut juuri tämänhetkisen kuopan, mutta tunnistan myös sen että se triggeri on tyypillisesti itsessään mitätön tekijä, ja tuntuu väärältä ja harhaanjohtavalta antaa vastauksessa se. En ole masentunut siksi että sattui jokin vastoinkäyminen. Päinvastoin, (pienetkin) asiat tuntuvat vastoinkäymisiltä koska olen masentunut.

Masennukseen kuuluu myös syyllisyyden ja häpeän tunteita. “Miksi?” herättää näitä tunteita. Kun huomaan, että minulla ei ole mitään selvää syytä antaa masennukselle, tuntuu että onko minulla oikeutta olla masentunut: eivätkö asiat objektiivisesti ottaen ole oikeastaan ihan hyvin?

Nämä syyllisyys ja häpeä ovat ovat tyypillisiä syitä sille, että en halua tavata ketään – en halua kokea syyllisyyttä ja häpeää, ja jos on luultavaa että joudun niitä kokemaan tavatessani ihmisiä (olivat he kuinka hyväntahtoisia tahansa), olen mieluummin yksin.

Jos olen itse valinnut sen että tapaan ihmisiä tietyssä tilanteessa, ja siten pystynyt varautumaan negatiivisiinkin kokemuksiin, pystyn kestämään ne, koska vältän tapaamasta ihmisiä jos tuntuu että se on sillä hetkellä liikaa.

 

En kirjoita tätä syyttääkseni niitä jotka ovat ko. kysymyksen esittäneet – teidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä. Ymmärrän miksi tuo on helppo ja tyypillinen asia kysyä. Kirjoitan auttaakseni itseäni, ja ehkä muita jotka kokevat samoin ja voivat käyttää tätä kirjoitusta selittääkseen omille läheisilleen. Masennustakin on monenlaista, joten tämä ei varmasti päde kaikkiin, mutta kuvittelisin, että omalla kohdallani auttaisivat seuraavat neuvot:

Älä kysy miksi joku on masentunut tai mikä masentaa juuri nyt.

Kysy mieluummin toimintakyvyn rajoista, varsinkin jos masentunut tuntuu ahdistuneelta tai kiusaantuneelta jonkin asian suhteen. Jos hän kertoo masennuksestaan, hän kokee olonsa tarpeeksi turvalliseksi puhua siitä, ja ehkä kokee sen välttämättömäksi tai hyödylliseksi käytännön syistä: hänen on toimittava yhdessä kanssasi, ja hän haluaa kertoa ettei pysty toimimaan täysin normaalisti. “Pystytkö tekemään tämän asian mikä meidän oli tarkoitus tehdä yhdessä, haluatko että teen tämän asian puolestasi, tunnetko että sinun olisi hyvä välttää ihmisiä tai joitain tilanteita, sopiiko jos kysyn jonkin ajan kuluttua voitko paremmin?” Nämä kysymykset lähtevät siitä hyväksynnästä että masentuneella on nyt vaikeaa, ja että olet halukas huomioimaan tämän. Sen ei tarvitse tarkoittaa että teet suuria palveluksia. Masentuneelle pahinta on asettaa hänelle vaatimuksia. Voit auttaa esim. vähentämällä häneen kohdistuvaa painetta.  Erityisesti painostavat vaatimukset tehdä tai päättää jotain tuntuvat pahalta. Esimerkiksi pelkästään se, että masentunut haluaa perua tapaamisen voi olla hänelle suuri ahdistuksen aihe, jonka voi ratkaista jos ilmaiset että sinulle peruminen on ok.

Toisaalta, jos asia tulee puheeksi, usko jos masentunut selvästi sanoo pystyvänsä johonkin. Häntä auttaa saada kokea olevansa toimintakykyinen ainakin ko. asian suhteen, vaikka väliaikaisestikin.

Jos haluat auttaa keskustelemalla, voit auttaa vaikket ryhtyisikään täysillä emotionaaliseksi tueksi. Usein on mukavaa unohtaa asia kokonaan hetkeksi ja tuntea olonsa normaali(mma)ksi keskustelemalla ihan muista asioista. Tosin huomioi, että jos “ihan muuta” sisältää asioita joita masentuneen olisi ollut tarkoitus tehdä, häntä luultavasti ahdistaa ja hävettää puhua niistä. Neutraalimmat kiinnostuksenaiheet (vaikkapa TV-ohjelmat, kirjat, pelit) voivat olla helpompia aloittaa. Tai sitten voit kertoa omasta puolestasi asioista ja katsoa mihin hän tarttuu.

Älä koeta “keventää tunnelmaa” vääntämällä asiasta vitsiä, ellei masentunut tee sitä ensin itse. Huumori perustuu turvalliseen rikkomukseen, ja voi hyvin olla että masentunut ei koe omaa tilaansa tarpeeksi turvalliseksi voidakseen tulkita huumorin hyväntahtoisesti.

Jos omakaan tilanteesi ei ole kehuttava, on myös täysin ok sanoa että et nyt kykene kummemmin auttamaan, mutta että symppaat.

Älä kuitenkaan stressaa. Ellei kyse ole pakkotilanteesta (ja mitä luultavimmin huomaat kyllä jos on), se että masentunut on hakeutunut seuraasi ja ottanut asian puheeksi tarkoittaa että hän tuntee olonsa jo melko turvalliseksi ja hänellä on luultavasti ainakin vähän parempi olo. Autat olemalla ei-oppressiivisesti läsnä.