Pekka ja karismaattinen johtaja

Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

  • Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
  • Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
  • Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 


[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.

 

Miksi politiikkaa on? Monitasomalli ihmisen toiminnan lähteistä

Tässä kuvaamani ei perustu mihinkään yksittäiseen teoriaan tai artikkeliin, vaan on sieltä täältä koottu kuvaus siitä millaisen lähestymistavan olen huomannut auttavan itseäni asioiden ymmärtämisessä. Nähdäkseni alla esitetty pätee kaikkeen ihmisen psykologiaan, vaikka keskitynkin politiikan olemassaolon selittämiseen.

Yksinkertaistetusti joskus sanotaan että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, tai politiikka on toimintaa jossa pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Voidaan puhua siitä, että yhteiskunta – se että ihmiset elävät ja toimivat yhdessä – täytyy järjestää jotenkin, tai vallasta, statuksesta ja resursseista ja kuinka ne jakautuvat (tai jaetaan, tai otetaan). Tällaisia asioita kuvataan ja tutkitaan yhteiskuntatieteissä. Riippumatta tarkemmasta määritelmästä, voidaan kysyä miksi politiikkaa on? Miksi ihmiset toimivat yhdessä, miksi on valtaa ja resursseja, miksi niiden jakaminen on ongelma? Tämän selittämiseen tarvitsee mennä aika syvälle siihen miten aivot ja mieli toimivat.

Ihmisen (tai minkä tahansa eliön) kehitystä voi kuvata kahdella prosessilla: fylogenialla ja ontogenialla. Fylogenialla tarkoitetaan lajin polveutumista aikaisemmista elämänmuodoista, ontogenialla yksilön kehitystä yksittäisistä soluista täysikasvuiseksi – ja psykologiassa myös koko psykologista kehityshistoriaa joka jatkuu täysikasvuisuuden saavuttamisen jälkeenkin. Näistä käsitteistä lähtien voidaan rakentaa yksinkertaistettu monitasoinen malli siitä, mistä kaikki ihmisen toiminta – myös politiikka – on peräisin.

Rakenne

Koska ihmisillä on kaikilla lähes sama fylogeneettinen historia, erot, jotka ovat syntyneet eri populaatioiden välille parin miljoonan vuoden sisällä sen jälkeen kun ihmiset alkoivat levittäytyä Afrikasta myös muille mantereille, ovat suhteessa hyvin pieniä. Voidaan siis ajatella, että se mikä tekee meistä ihmisiä, on yhteinen biologinen rakenne [1]. Ihmisillä on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, tietyt aistielimet, sukuelimet jne. Samoin ihmisillä on aivot ja hermosto, jotka tuottavat mielen toiminnan. Ihmisten mielillä on siis myös yhteinen biologinen, ja siten perustava psykologinen rakenne. Mieli ei ole tyhjä taulu, vaan se sisältää paljon synnynnäisiä rakenteita jotka ilmenevät siten, että kaikki ihmiset toimivat niiden suhteen melko yhteneväisesti. Vähemmän kontroversiaalista esimerkistä käy vaikkapa havaintopsykologia, jossa esimerkiksi näköhavainnon rakentuminen kerroksittain, tarkkaavaisuuden rajoitteet tai (jotkin) illuusiot ovat ilmiöitä joiden suhteen kaikki ihmiset toimivat suunnilleen samoin. Monien paljon monimutkaisempienkin psykologisten ilmiöiden on esitetty olevan universaaleja ja/tai synnynnäisiä, ja käsittääkseni esimerkiksi kielen ainakin jotkin piirteet on melko yleisesti hyväksytty olevan synnynnäisiä, ja siis pohjautuvan yhteiseen rakenteeseen [2]. Emootiopsykologiassa pidettiin pitkään perustunteita (fear, anger, happiness…) universaaleina ja synnynnäisinä, mutta nykytietämyksen perusteella asia on monimutkaisempi, ja palaan siihen alempana.

Politiikan peruslähtökohta on ihmisten yhteisess äpsykologisessa rakenteessa, johon pohjautuvat ihmisen yhteiset käyttäytymistaipumukset. Valta, status ja resurssit ja niihin liittyvät yhteiselon ongelmat joista politiikassa on usein kyse perustuvat psykologiseen rakenteeseen – ne ovat olemassa, koska rakenteemme on tietynlainen. Se voisi olla toisennäköinen: jos olisimme yksineläjiä (kuten vaikkapa useimmat kissaeläimet) niin ei olisi yhteiselämisen ongelmia, tai voisimme toimia kolonioissa ilman hierarkoita (kuten ilmeisesti esim. jotkut pingviinit). Ihmiset kuitenkin toimivat yhdessä, koska olemme edeltäjiemme perintönä laumaeläimiä – psykologiamme rakenne saa meidät etsiytymään toistemme seuraan, ja laumaeläimen psykologiamme on rakentunut välittämään muista ja heidän näkemyksistään. Yhteiselämiseen liittyy perusongelmia, kuten yhteistyö ja resurssien jakaminen, joita ratkaisemaan varten psykologiamme rakenteessa on erityisiä mekanismeja, joita nykyään melko yleisesti pidetään synnynnäisinä, eli rakenteellisina. Muun muassa moraalin – sen että jotkin asiat tuntuvat vääriltä ja toiset asiat oikeilta tai jopa ihailtavilta – perusta on tällaisissa mekanismeissa, joilla ihmisyhteisö säätelee jäsentensä käyttäytymistä.

Yksilöllinen vaihtelu geneettisellä tasolla: lähtöparametrit

Ihmisyhteisöt olisivat kuitenkin luultavasti melko erinäköisiä, jos kaikkien ihmisyksilöiden käyttäytymistaipumukset olisivat täsmälleen samanlaiset – esimerkiksi kilpailussa resursseista kaikki taistelisivat niistä samoilla tavoilla. Mutta politiikka ei ole tällaista: esimerkiksi joidekin mielestä on väärin että yhdellä on paljon resursseja (ja tämä ei palaudu henkilökohtaiseen etuun – hän on sitä mieltä riippumatta siitä voisiko hän itse päästä resursseista osalliseksi), toisen mielestä on väärin vaatia tuota yhtä jakamaan niitä (myös riippumatta omasta edusta). Taipumuksissa on siis paljon yksilöiden välistä vaihtelua.

Tämä vaihtelu on analogista fysiologisten rakenteiden toteutuksissa ilmenevän vaihtelun kanssa: kasvot ovat erilaisia, olemme eri pituisia ja painoisia, ihon tai hiusten tai silmien väreissä on eroja, jne. Osa tästä johtuu ihan vain sattumasta, koska biologia on sotkuista (iso osa kasvonpiirteiden yksityiskohdista); osa taas johtuu yhteisistä rakenteista, joiden mekanismina on reagoida ympäristöön, ja jotka siksi johtavat erilaiseen toteutukseen riippuen ympäristöstä – joko adaptoitumalla pitkällä aikavälillä ja joka on siten merkittävältä osin ylisukupolvista (ihonväri), tai reagoimalla yksilön sisällä ontogeneettisesti (pituus). Monet ominaisuudet ovat sekoitusta näistä eri lähteistä (hiusten laatu, väri, kasvu, jne.).

Psykologiassakin ajateltiin pitkään, että ihmisen toiminnan säännönmukaisuudet ovat enimmäkseen tai jopa yksinomaan (tyhjä taulu -näkemys) ontogeneettisiä. Ihmisen psykologialla on kuitenkin, kuten yllä todettiin, yhteinen rakenne, mutta myös yksilöiden välisistä vaihteluista merkittävä osa on perinnöllistä ja vaikeasti muutettavaa (ainakin esim. osa persoonallisuudesta ja psykopatologisista tekijöistä). Voidaan ajatella, että jos rakenne muodostaa ne rajat joissa ihmisen psykologia voi toimia eli ne jatkumot joiden yli ihmisten toiminta ei mene (ellei ole rakenteellisia vikoja), niiden sisällä on ihmisillä syntyjään lähtöparametreissa eroja, jotka saavat sen toimimaan enemmän johonkin suuntaan kuin johonkin toiseen. Kun rakenne siis määrittää mielen yleiset toimintaperiaatteet (esim. kaikkia ihmisiä ohjaavat tunteet ja käsitykset oikeasta ja väärästä), lähtöparametrit määrittävät synnynnäisiä taipumuksia ja näiden yksilöllisiä eroja (esim. joillekin ihmisille on syntyjään luontevampaa pitää vääränä resurssien kahmimista, ja joillekin muille pakotettua resurssien jakamista).

Jälleen, jos kaikilla ihmisillä olisi sama rakenne ja eroja olisi ainoastaan lähtöparametreissa, ihmisyhteisöt ja politiikka olisivat varmaankin aika eri näköisiä. Kukaan ei koskaan muuttaisi mieltään, mutta myöskään kulttuuria eikä siis ideologioita olisi, vaan esimerkiksi kilpailu resursseista muistuttaisi enemmän muiden nisäkkäiden kilpailua. Lähtöparametri saa aikaan taipumuksen prosessoida asioita tietyillä tavoilla, mutta nämä prosessit eivät loisi uusia prosesseja joilla esimerkiksi taipumuksia kasataan yhteen (joita ideologiat tietyllä tavalla ovat). Mielen rakenne kuitenkin sellainen, että se muodostaa sisälleen paljon pysyviä toimintataipumuksia. Ihmisen lähtöparametrit siis muokkautuvat ontogeneettisesti, eli elämän aikana, kokemuksien voimasta.

Kuinka aivot muovautuvat kokemuksiin: prosessit ja attraktorikanavat

Psykologia, kuten muukin ihmisen fysiologinen toiminta, on prosesseja. Fysiologisesti mieli on aivoissa tapahtuvia sähköisiä ja kemiallisia prosesseja, psykologian tasolla nämä ovat informaatioprosesseja: ne ottavat informaatiota aistielimiltä (ml. kehon sisältä), muokkaavat sitä toisille psykologisille prosesseille (suurin osa mielestä on näitä prosessien muodostamia prosessiketjuja, joita kutsun yksinkertaisuuden vuoksi tässä vain prosesseiksi), ja tuottavat siitä muutoksia kehoon (keskushermoston sisällä, ja sen ulkopuolelle lihaksiin ja siten käyttäytymiseen). Prosessit eivät ole esim. ajatuksia tai tunteita [4], vaan jotakin mitä aivoissa tapahtuu ihmisen itsensä tiedostamatta. Analogiana tietokoneeseen, ihmisen tietoisuus voidaan ajatella sinä osana prosesseja jotka näkyvät tietokoneen näytöllä, mutta se on vain pieni osa siitä mitä tietokone tekee: suurin osa tapahtuu tietokoneen sisällä näkymättömissä.

Prosessit eivät voi olla mitä vain, vaan aivojen rakenne (sekä niiden rajoissa lähtöparametrit) määräävät lähtöprosessit jotka ihmisvauvalla lähtevät käyntiin aivojen kehittyessä. Aivoissa ei esimerkiksi ole rakennetta toisen asteen yhtälöiden ratkaisemiseen (koska sellainen ei ole ollut ihmisen fylogeneettisessa historiassa menestymisen kannalta tärkeää), vaan se pitää erikseen oppia. Aivojen evolutiivinen tehtävä on tuottaa adaptiivista käyttäytymistä, ja tehdäkseen tämän tehokkaasti, aivot muuttavat itseään, jotta käyttäytyminen voisi muokkautua monimutkaiseen ympäristöön myös sen muuttuessa.

Prosessit siis käsittelevät informaatiota, ja samalla ne fysiologisella tasolla muuttavat aivoja: informaatio jota käsitellään paljon saa enemmän tilaa (hermoyhteydet jotka toteuttavat tätä vahvistuvat), ja informaatio jota käsitellään vähemmän saa vähemmän. Jos jotain informaatiota ei ympäristöstä saada lainkaan, sen käsittelyyn kehittyneet rakenteet surkastuvat. Ihmisen aivojen erityispiirre suhteessa muihin eläimiin on, että suuri osa siitä on plastista, muovautuvaa. Osa prosesseista muodostuu hyvin vapaasti käsittelemään erittäin abstraktia informaatiota – näiden avulla opimme mm. ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Osa prosesseista toimii kuitenkin alusta asti vahvasti rakenteiden ja lähtöprosessien ohjaamina. Ne toimivat mielen prosessien vahvistumis- ja heikentymissykleissä attraktorikanavina: laaja määrä erilaista informaatiota tulee käsitellyksi niiden kautta aina melko samalla tavalla. Siinä missä abstraktin informaation prosessit vahvistuvat vain syöttämällä niille juuri tietynlaista informaatiota, attraktorikanavana toimivat prosessit vahvistuvat informaatiolla laajemmalla skaalalla (ne siis “attraktoivat”, vetävät puoleensa enemmän hermoyhteyksien voimistumista).

Ilmiötasolla esimerkiksi tunteet ovat hyvä esimerkki attraktorikanavista. Vaikka “pelko” ei ole “perusemootio” siinä mielessä, että se olisi kaikilla ihmisillä aivorakenteellisesti yhtenevä [3] ja tapahtuisi luotettavasti tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla (kuten basic emotion -teoreetikot ovat väittäneet), se on taipumus prosessoida uhaksi tulkitut asiat (mikä tulkinta vaihtelee ihmisten välillä) tietyllä tavalla ja siihen liittyy rakenteellinen uhkaregointijärjestelmä joka ohjaa käyttäytymistä näiden asioiden suhteen tiettyyn suuntaan (mutta lopulliset toimintamuutokset vaihtelevat ihmisten välillä). Muita esimerkkejä ovat vaikkapa kasvojen tunnistaminen, joka toimii hyvin epämääräisilläkin kasvonpiirteillä (silmät ja suu riittävät kasvojen tunnistamiseen).

Kulttuurinen oppiminen ja politiikka

Joihinkin attraktorikanavista liittyy vinoumia: ne ilmenevät jatkumolla mahdollisista käyttäytymistavoista taipumuksena ohjata käyttäytymistä tiettyyn suuntaan. Vinoumien takana on usein (mutta ei aina) eroja lähtöparametreissa. Esimerkkinä pelkoon voisi muodostua vinouma siten, että ihminen tulkitsee tietyn ärsykkeen, vaikkapa korkean paikan, suhteettoman usein tai voimakkaasti (verrattuna muuhun väestöön) uhaksi, jolloin rakenteellinen uhkareagointijärjestelmä muuttaa käyttäytymistä suojautuvaksi ja korkeita paikkoja välttäväksi silloinkin, kun ulkoapäin katsottuna uhkaa ei tosiasiassa ole.

Keskeistä on, että kulttuuri perustuu attraktorikanaville ja niiden vinoumille, koska ihmiset oppivat toisiltaan, eli muokkaavat prosessejaan muiden ihmisten prosessien mukaisiksi. Kauan sitten ihmiset alkoivat prosessoida tiettyjä asioita tietyillä tavoilla omien attraktorikanaviensa mukaisesti, ja he tuottivat käyttäytymisellään ympäristöönsä muutoksia, joihin muiden ihmisten oli reagoitava omine prosessointeineen. Tuhansien, kymmenien tuhansien, ja satojen tuhansien vuosien aikana näiden yhteisöjen jäsenten prosessointien yhteisvaikutuksesta alkoi muodostua konsistentteja ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksia ja fyysisiä muutoksia ympäristöön, sanalla sanoen kulttuuria. Kun yksilö syntyy tiettyyn kulttuuriin, hänen attraktorikanavansa muodostuvat yhdessä lähtöparametrien sekä ympäröivien ihmisten ja muun ympäristön (nykyään erityisesti median) opittavien ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksien toimesta. Ihminen ei ole tyhjä taulu, mutta se miten hänen mielensä muodostuu riippuu merkittävissä määrin sosiaalisesta ympäristöstä, koska ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa oppimastamme tulee toisilta ihmisiltä.

Viimeinen kriittinen osa politiikan perustaa on seurausta kulttuurisesta oppimisesta. Kun ihmisen oma lähtöparametri vaikuttaa siten, että resurssien kahmiminen tuntuu väärältä ja sitä pitäisi estää ja liiallisesta kahmimisesta pitäisi rankaista, kulttuurisesta ympäristöstä hän oppii miten tämänkaltaista ajattelua kutsutaan, ketkä muut ajattelevat tällä tavoin (joiden seuraan voi hakeutua oppiakseen heiltä lisää), millaisia muita vinoumia [5] näiden tämän asian suhteen samankaltaisten ihmisten ajatteluun liittyy (jolloin alkaa yhdistää näitä asioita yhteen, vaikka alkujaan ne olivat irrallisia), ja miten muita ihmisiä jotka eivät näe asioita näin voi yrittää muokata ajattelemaan samoin. Valtaosa tästä tapahtuu tiedostamatta, ja sen seurauksena ihmisillä on vahvoja poliittisia näkemyksiä joiden lähdettä he eivät tiedä, joiden mukaan he käyttäytyvät tietämättä tarkemmin miksi (he voivat kyllä tietää eksplisiittisesti oppimansa käsitteet ja niiden yhteydet, mutta eivät sitä tiedostamatonta prosessointia mihin se perustuu ja mitä kaikkea siihen liittyy), ja joita he pitävät niin itsestäänselvinä etteivät ymmärrä miten kukaan voisi ajatella toisin (jolloin syitä erimielisyydestä tulkitaan usein esim. oman edun tavoitteluksi tai tyhmyydeksi).

Yhteenveto: miksi politiikkaa on?

Prosessoinnin monitasomallissa mille tahansa käyttäytymiselle on monta tekijää:

  • Yksittäisessä tilanteessa mielen prosessit käsittelevät tietoa tuottaakseen käyttäytymistä.
  • Rakenne asettaa rajat sille millaisia prosessit voivat olla. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja ihmisten tarvitsemia resursseja on ympäristössä rajallisesti, joten ihmismieli on rakentunut säätelemään käyttäytymistä, koska se vaikuttaa muihin.
  • Prosessit muodostuvat attraktorikanaviksi, taipumuksiksi prosessoida tietyt asiat tietyllä tavalla. Näitä voi muuttaa, mutta ne ilmenevät melko selvinä säännönmukaisuuksina ihmisten käyttäytymisessä.
  • Attraktorikanavissa voi olla vinoumaa, taipumusta prosessoida tietyt asiat sellaisella tavalla, että se tuottaa yksilöiden välille eroja. Yhteisten käyttäytymistaipumusten säännönmukaisuuksien lisäksi käyttäytymiseroissa voidaan havaita säännönmukaisuuksia.
  • Vinoumat ovat tulosta lähtöparametreista ja kulttuurisesta oppimisesta. Jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti perinnöllisiä. Toisaalta jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti kulttuurisia, siis opittuja. Mikään ei ole kuitenkaan pelkästään synnynnäistä tai opittua, kaikkeen vaikuttavat molemmat.

Yksinkertaistettuna politiikka on siis tulosta siitä, että mielemme rakenteen pohjalta mielemme itsesäätelevät yhteisöllistä käyttäytymistämme, mutta näissä kaikille yhteisissä säätelyprosesseissa on synnynnäisten ja kulttuuristen tekijöiden aiheuttavia vinoumia, jotka jakavat ihmisiä eri leireihin tiettyjen (sekä synnynnäisesti että kulttuurisesti valikoituneiden) aiheiden suhteen.

 


[1] Miinus yksilölliset kehityshäiriöt tai vammat. Ihminen jolla on vaikkapa yksi käsi ei tietenkään lakkaa olemasta ihminen. Samoin ihminen jonka psykologisessa rakenteessa on tällainen eroavuus ei lakkaa olemasta ihminen.

[2] Perinteinen iso kysymys on ollut kuinka paljon ihmisen psykologiasta, ja tarkalleen mitkä osat, on perinnöllistä vs. ympäristön tuotetta, mikä heijastelee rakenne vs. muu -kysymystä. Evoluutiobiologisesti kysymys on kuitenkin siinä mielessä harhaanjohtava, että geenit toimivat aina jossain ympäristössä, joten kaikki perinnöllinen on myös ympäristön vaikuttamaa. Siksi rakenteellisen yhtenevyyden sisällä tapahtuva yksilöllinen vaihtelu (alempana) ei tarkoita etteikö se voisi olla geneettistä. Rakenne ei siis ole sama asia kuin synnynnäinen, vaikka ne ovatkin suurelta osin päällekkäisiä.

[3] Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että affektijärjestelmän perusta ei olisi rakenteellinen, vaikka sen ilmenemismuodoissa on paljon vaihtelua. Käytännössä kiivaimmatkin konstruktionistit olettavat jonkinlaisen yhteisen rakenteen.

[4] Tunteet ja ajatukset sen sijaan ovat prosesseja – tai oikeammin psykologisten prosessien tietoisesti koettuja tuloksia. (Jos tämä ei tunnu selvältä, se johtuu siitä että se ei ole sitä: tieteessä on edelleen suuri kysymys mitä tunteet ja tietoisuus ovat.)

[5] Vinouma sanana kuulostaa siltä, että on olemassa jokin “suora” tai “normaali” suunta jossa vinoumaa ei ole, ja vinoumat ovat poikkeamia siitä. Tämä ei pidä paikkaansa muuten kuin siinä mielessä, että kyseessä on jatkumo ja vinoumat ovat siinä poikkeamia keskiarvosta. Keskiarvo ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen “normaalimpi” – yleisempi tai tavoiteltavampi – kuin vinoumakaan (joissain tapauksissa ihmiset jakautuvat jatkumolle tasaisesti tai jopa bimodaalisesti, eli vähemmistö sijoittuu keskiarvon tienoille ja useampi sen jommalle kummalle puolelle).

Koski, hallituspuolueet ja “empatiavaje” heikompiosaista kohtaan

Somessa on viime päivinä puhuttu Ylen ohjelmasta, ja etenkin Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken “empatiavajeesta” suhteessa työttömään. Empatiavaje toki yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa luultavasti eri asiaa kuin tieteessä (onko kyse todella empatiasta ja sen vähäisyydestä?), mutta esim. köyhyystutkija Maria Ohisalo kommentoi, että “Hänen näkemyksensä ei ole vain yhden kansanedustajan näkemys, vaan kuvaa melko hyvin koko istuvan hallituksen arvopohjaa.” Liitteenä oli alla näkyvä kuva eduskuntavaalien (oletettavasti 2015) vaalikoneaineistosta, jossa hallituspuolueiden ehdokkaat olivat eniten sitä mieltä, että Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa.hallitussosiaaliturva-näkemys (3)

Kuva on hyvin lähellä vastauksia kuntavaalien 2017 vaalikoneeseen, joita olen aiemminkin analysoinut. Tarkennettakoon vielä, että tämän blogauksen ei ole tarkoitus liittää mitään käsitellyistä ilmiöistä tai piirteistä yksittäiseen henkilöön – tällaisella tutkimuksella voidaan puhua ihmisjoukoista ja keskimääräisistä tendensseistä, ei yksilön ominaisuuksista.

(edit 17.5.: Tehdään vielä se tarkennos, että vaikka PS ei tosiaan nyt ole hallituksessa, data tulee huhtikuun vaaleista jolloin Siniset eivät vielä olleet eronneet PS:stä. Aikaisemmassa blogauksessani myös tarkastelin eroja näiden välillä tässäkin käytettyjen mittareiden suhteen, eikä nykyisten Sinisten ja PS:ssä pysyneiden välillä juuri eroa ollut.)

Puolueista eniten Kokoomuksen ehdokkaiden mielestä ihmisillä on jo yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen. Muut puolueet olivat pitkälti samassa järjestyksessä kuin ylläolevassa kuvassa.

plot_YhtMahd

Jos yhtäläiset mahdollisuudet on jo toteutettu, asioille ei ole tarve tehdä mitään. Tätä ajattelua kutsutaan politiikan psykologiassa system justificating -uskomuksiksi, ja sitä esiintyy enemmän rikkailla ja hyväosaisilla, mutta se lisääntyy myös vallattomuuden tunteesta. Se on perustekijöitä ilmiössä, jota kutsutaan nimellä motivated reasoning: ihmisten mielipiteet ja rehelliset näkemykset siitä millainen maailma on riippuu (osin) heidän psykologisista tarpeistaan – miten ne biasoivat ajattelua tiettyyn suuntaan. Ihmisillä on taipumus uskoa, että vallitseva asiaintila on reilu ja perusteltu. Mm. hyväosainen kokee että hän on itse ansainnut saavuttamansa, eikä hän näe kaikkea sitä apua mitä hän on saanut ja mitä toisilla ei ole mahdollisuus saada.

Suomessa keskimäärin ollaan vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvoisuus on tavoiteltava asia – ylläoleva vain kertoo siitä että monen mielestä tasa-arvo on jo saavutettu. Kuitenkin itse tasa-arvon tavoiteltavuudestakin (nykytilanteessa) on jonkin verran erimielisyyttä, ja eduskuntapuolueista nimenomaan Kokoomus, Perussuomalaiset sekä Keskusta (ja KD) olivat eniten (vaikka heistäkin kuitenkin vain 25-17 %) sitä näkemystä vastaan, että tasa-arvon lisääminen vähentäisi ongelmia.

plot_TasArv

Tasa-arvon vastaisuus liittyy psykologiseen taipumukseen ei pelkästään perustella, mutta myös aktiivisesti taistella hierarkioiden purkamista vastaan. Ihmiset, joilla social dominance orientation on korkea, ovat hierarkioiden sekä niissä pysymisen kannalla (eli liikkuvuutta tasojen välillä vastaan), ja he myös hakeutuvat useammin korkean statuksen tehtäviin, kuten poliitikoiksi tai johtajiksi. (Tosin “tasa-arvo” sanana voi tässä herättää mielikuvia esim. seksuaalivähemmistöistä, johon ilmaisua on viime aikoina paljon liitetty, ja mm. siksi tämä nimenomainen kysymys on psykologisen taipumuksen mittarina huono. Lisäksi on huomattava, että Kok-PS-Kesk -puolueissakin osuus on varsin pieni.)

SDO on yhteydessä myös competitive jungle -uskomuksiin, jonka mukaan maailma on julma paikka jossa heikot sortuvat ja vahvat ottavat mitä haluavat – periaatteessa siis riippumatta siitä, sattuuko itse olemaan heikko vai vahva. Myös tässä hallituspuolueet ovat korkeammalla kuin muut (vaikka myös SDP:n ja Vasemmiston sijoitus verrattuna KD:hen ja RKP:hen on varsin kiinnostava).

plot_Kilpail

Nämä uskomukset ovat vahvasti yhteydessä agreeableness (negatiivisesti) ja toughmindedness -persoonallisuuspiirteisiin, eli viidakko-maailmankuvan omaavat ovat useammin persoonallisuudeltaan vähemmän sovinnollisia ja enemmän kovia.

Kiinnostavasti hallituspuolueiden edustajat ovat myös huipulla samanmielisyydessä kysymykseen vahvasta johtajuudesta.

plot_Johtaj

Vaikka suoraa yhteyttä kylmyyteen työtöntä kohtaan ei liene, ehkä tämä sitten on näkynyt siinä, että Sipilän hallitusta on syytetty itsevaltaisuudessa haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tai kompromisseja.


Kirjallisuutta

Duckitt, J., & Sibley, C. G. (2009). A Dual-Process Motivational Model of Ideology, Politics, and Prejudice. Psychological Inquiry, 20(2–3), 98–109. https://doi.org/10.1080/10478400903028540

Hiel, A. V., Cornelis, I., & Roets, A. (2007). The intervening role of social worldviews in the relationship between the five-factor model of personality and social attitudes. European Journal of Personality, 21(2), 131–148. https://doi.org/10.1002/per.618

Jost, J. T., Glaser, J., Kruglanski, A. W., & Sulloway, F. J. (2003). Political conservatism as motivated social cognition. Psychological Bulletin, 129(3), 339–375. https://doi.org/10.1037/0033-2909.129.3.339

Pratto, F., Sidanius, J., Stallworth, L. M., & Malle, B. F. (1994). Social dominance orientation: A personality variable predicting social and political attitudes. Journal of Personality and Social Psychology, 67(4), 741–763. https://doi.org/10.1037/0022-3514.67.4.741

van der Toorn, J., Feinberg, M., Jost, J. T., Kay, A. C., Tyler, T. R., Willer, R., & Wilmuth, C. (2015). A Sense of Powerlessness Fosters System Justification: Implications for the Legitimation of Authority, Hierarchy, and Government. Political Psychology, 36(1), 93–110. https://doi.org/10.1111/pops.12183

Natsismin vastustamisen keinoista

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa. Tietysti minulla on omat poliittiset ja moraaliset näkemykseni, mutta yritän pitää ne tutkimuksestani erossa. Siis tutkimuksesta – tämä blogi ei ole tutkimusta, vaikka siitä usein kertookin. Ja vaikka pyrin myös blogissani jonkinasteiseen neutraaliuteen, julkisesti kertomani poliittinen tavoite on tehdä yhteiskunnasta hyvä paikka olla ja elää. Natsismi ja fasismi, siten kuin ne on pitkään ymmärretty, ovat suoraan tätä tavoitetta vastaan.  “Hyvä olla ja elää” tarkoittaa minulle ennen kaikkea hyvinvointia ja vapautta kaikille ihmisille[1], joten vaikkapa valkoisen “rodun” ylivallan tai totalitaristisen valtion puolesta taisteleminen ei siihen selvästi kuulu. Polarisaation vähentäminen ihmisten ymmärrystä lisäämällä on täysin linjassa sen kanssa että vastustan natsismia.

Pahoja asioita ei kuitenkaan kannata vastustaa ihan miten tahansa[2]. Jos natsismin vastustaminen tietyllä tavalla tekee yhteiskunnasta huonomman paikan olla ja elää samaan aikaan kun on olemassa toisenlaisia tapoja jotka eivät näin tee, tätä tiettyä tapaa ei kannata käyttää.

Lyhyesti: natsit ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisillä on motiivinsa toimia niin kuin toimivat. Jos keino vastustaa natsismia lisää muiden ihmisten motiivia kannattaa natsismia, käyttämällä tätä keinoa vahvistat itse natsismia. Jos siis haluaa vastustaa natsismia, niin tällaisia keinoja kannattaa välttää. Mutta mitkä keinot ovat tällaisia?

Yksinkertaistava malli natsismista Suomessa

Psykologisena käsitteenä (yhteiskuntatieteellisen sijaan, esim. Haidt on kirjoittanut tästä yleistajuisesti) autoritaarisuus tarkoittaa tunnepohjaista halua tukeutua yhteen auktoriteettiin sekä aggressiivisuutta tätä vastustavia kohtaan. Käsitteen lähtökohta on tutkimuksessa, jota lähdettiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen ymmärtääksemme (ja välttääksemme) paremmin sitä mikä saa tavalliset ihmiset kannattamaan kokonaisten ihmisryhmien tuhoa ajavia tahoja. Kaikilla ihmisillä on taipumusta autoritaarisuuteen – toisilla se vain on vähän vahvempi kuin toisilla, ja se saattaa vahvistua eri syistä.

Voidaan ajatella kaikki suomalaiset janalle minimiautoritaarisuudesta maksimiautoritaarisuuteen. Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus – natsismiin on luonnollisesti muitakin syitä, mutta on tieteellisesti perusteltua ajatella että autoritaarisuus on yksi tärkeimmistä syistä. Maksimiautoritaarisuuden päässä (kuvassa merkitty kirjaimella Z) on tämänhetkiset kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät, valkoista ylivaltaa  kannattavat ihmiset. Heitä marssi Helsingissä itsenäisyyspäivänä joitain satoja – tarkka määrä ei ole tärkeä, mutta ilmeisesti heitä on ainakin vielä suhteellisen vähän. Heitä lähellä olevia joukkoja Y ja X on vähän enemmän. Toisessa päässä (A) ovat matalan autoritaarisuuden ihmiset, he joiden mielestä yksi absoluuttinen auktoriteetti ja sen vastustajien väkivaltainen vaientaminen on kauhistus.

autoritaarisuusskaala

Keskeistä on, että ihmiset janan A-päässä eivät rupea natseiksi tai näiden kannattajiksi vaikka mikä tulisi. Mitä kauemmas natsipäästä mennään, sitä epätodennäköisemmäksi natsiutuminen muodostuu. Vastaavasti mitä lähemmäs natsipäätä mennään, sitä todennäköisemmäksi tulee että näistä ihmisistä voi tulla natsien kannattajia.

Toiseksi, se miten ihmiset tulkitsevat yhteiskunnallista tilannetta vaikuttaa näiden autoritaarisuuteen. Tärkein syy autoritaarisuuden kasvuun on turvallisuudentunteen puute. Autoritaarisuuden kasvu on psykologinen reaktio tilanteeseen, jossa tulkitaan omaan heimoon tai ryhmään (ei välttämättä itseen) kohdistuva epämääräinen vaara – sen (oletettu) funktio on yhdistää heimo vahvan johtajan alle, jotta vaara saadaan torjuttua. Autoritaarisuuden kanssa korreloi mm. vähäinen avoimuus uusille asioille, vahva taipumus kategorisointiin eli mustavalkoinen ajattelu, ja vahva järjestyksen tarve.

Kolmanneksi, se miten eri ihmiset näkevät muut ihmiset, riippuu siitä missä kohtaa janaa he ovat: mitä lähempänä toiset ovat, sitä helpompaa heitä on ymmärtää. Joukon X ihmiset pitävät Y-ryhmää isänmaallisina ja rehtinä väkenä, mutta heistä Z saattaa jo mennä liian pitkälle. Vaikka Y ei itse kannata vaikkapa valkoista ylivaltaa ja vähemmistöjen vainoa eivätkä halua lähteä marssimaan natsien kanssa, he ymmärtävät Z:n intohimoa ja pitävät tavoitteita oikeansuuntaisina. Y:n mielestä X on samaa porukkaa kuin he itse, ainoa ero saattaa olla että X suhtautuu epäillen Z:aan mutta Y ei. Sen sijaan ryhmästä A katsoen X:n, Y:n ja Z:n välillä voi olla vaikeaa nähdä yhtään eroa. Ero sen välillä, onko jo todennut natsien keinot oikeiksi vai jakaako näiden kanssa joitain arvoja (kansallismielisyys, turvallisuushakuisuus) mutta ei keinoja, on kuitenkin ratkaiseva.

Huonot ja paremmat keinot

Yhteiskunnallisesti siis paras tapa lisätä autoritaarisuutta, ja siten natsismia, on lisätä turvattomuuden tunnetta siinä päässä janaa, missä ollaan siinä reunalla että kannattaisiko natseja vai ei (vahvimmin Y, ja vähäisemmässä määrin X) [4]. Korostan uudelleen, että tämän asian kannalta ei ole väliä mitä A-päässä janaa olevat ajattelevat – he eivät ryhdy natseiksi missään tapauksessa[5]. Mutta keinot kuten natsimarssin uhkaaminen ja yleisen kaaoksen luominen osuvat suoraan näiden siinä reunalla olevien tunteisiin: he kaipaavat järjestystä, ja kun natsit marssivat nätisti rivissä – ja he ehkä tuntevat jonkun tyypin marssilta, jonkun jota pitävät vain isänmaallisena joskin vähän turhan innokkaana – niin reunoilla huudeltiin ja heiteltiin esineitä. Tässä mielessä itsenäisyyspäivien anarkistiriehunta (ja jälleen: ei ole relevanttia onko oikeasti riehuttu, relevanttia on miten siellä X- ja Y-ryhmissä olevat ihmiset asiat näkevät) useampana peräkkäisenä vuonna on ollut tehokasta propagandaa natsien puolesta. [6]

Mitkä keinot sitten ovat tehokkaita? En osaa sanoa mitään kauhean vahvaa mitä yhteiskunnallisella tasolla pitäisi tehdä – tutkin näitä asioita yksilötasolla. Mutta jotain suuntaviivoja voidaan nähdä.

  • Nauraminen voi toimia. Odinien suurella puhkunnalla alkanut toiminta lässähti aika pitkälle kaiketi siihen, että heitä pidettiin vähän surkeina ja heille naurettiin. Loldiers of Odin oli paraatiesimerkki naurunalaiseksi tekemisestä, kunhan se ei mene uhkaavaksi.
  • Paheksunta toimii jossain määrin. Kymmenen kertaa suurempi määrä ihmisiä näkyvästi paheksumassa natsimarssia on tehokas näky. Paheksunta osoittaa että tämä joukko on edelleen osa meitä (yhteiskuntaa), mutta että niiden toimintaa ei hyväksytä ja parempi olisi jos lopettaisitte. Mutta jos vastamielenosoitus on uhkaava ja hyökkäävä, se viestii että ette ole osa meitä, olette vihollisia. Miten luulette että ihmiset, jotka ovat lähempänä natsi- kuin antinatsi-päätä (mutta eivät viekö natseja!) suhtautuvat siihen, että joukko joka on kauempana heistä julistaa vihollisiksi joukon joka on heitä lähempänä?
  • Lain käyttäminen toimii. Autoritaarisuuden keskeinen piirre on auktoriteettien totteleminen. Kun auktoriteetti – sellainen jota he kunnioittavat, kuten poliisi – sanoo että nyt nämä natsit on menneet liian pitkälle, se on voimakas signaali isolle joukolle autoritaarisia jotka eivät ole (vielä) todenneet nykyauktoriteettia liian löysäksi. Mutta tässä pitää sitten toimia lain mukaan, ei venyttää lakia että saadaan natsit tuomittua. Jos laki ei riitä, sitä voidaan muuttaa, sekin on auktoriteettien järjestyksenmukaista toimintaa. Mutta ei-auktoriteettien lain ulkopuolinen toiminta on sitä epäjärjestystä, jota autoritaariset kauhistuvat.
  • Tilastoargumentit eivät toimi, koska tämä on tunnepohjaista, ja jos yksilö ei erityisesti vahvasti halua tehdä toisin niin tunne voittaa aina tiedon. Tutkimuksesta voidaan ymmärtää myös, että erilaisuuden korostaminen toimii tarkoitusta vastaan. Liberaalille (tässä siis ihmiselle joka on avoin uudelle) siitä kertominen esim. lehtijutuissa kuinka kiinnostavia ja kiehtovia erilaisuuksia näissä ulkomaalaisissa on voi olla positiivista, mutta vähän avoimelle/autoritaariselle se on aina negatiivista. Sen sijaan sen korostaminen kuinka pinnallisesti erilaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, toimii paljon paremmin.
  • Asioiden esittäminen vastaanottajan näkökulmasta toimii, omasta näkökulmasta ei. Jos A-ryhmäläinen yrittää käännyttää X- ja Y-ryhmäläisiä (tai mitä tahansa joka on lähempänä Z:aa kuin A:ta) sanomalla että Z on paha koska se haluaa syrjiä vähemmistöjä, hän käyttää siinä oman ryhmänsä arvoja ja retoriikkaa jotka eivät lainkaan resonoi vastaanottajissa, ja tuloksena vastaanottajat todennäköisesti siirtyvät vain kauemmaksi A:sta todetessaan että erot tänne ovat suurempia kuin olivat aiemmin kuvitelleet. Jos hän sen sijaan osaa ymmärtää sitä miksi X-ryhmäläinen kannattaa kansallismielisyyttä ja haluaa ulkomaiset ulos (esim. normatiivinen uhka [7]), on mahdollista käyttää vaikkapa argumentaatiota jossa Z-ryhmän keinot itse asiassa lisäävät epäjärjestystä ja uhkaa yhteiskunnalle. Tällainen argumentti saa vastaanottajan näkemään A-ryhmäläisessä yhtäläisyyksiä ja Z-ryhmän toiminnassa vaaroja omien arvojensa kannalta, ja vaikka arvoista ei päästäisi yksimielisyyteen, keinoista voidaan päästä (esim. väkivallan tuomitseminen ja estäminen).
  • Tutustuminen toimii. Tässä pätee toinen psykologinen ilmiö: kategorisointi. Kirjoitin siitä aiemmin. Mitä vähemmän ryhmää tai sen jäseniä tuntee henkilökohtaisella tasolla, sitä enemmän ne niputetaan yhdeksi joukoksi. Kun tämä yhdistetään vähäiseen avoimuuteen (eli ~epäilykseen kaikkea uutta kohtaan) ja autoritaarisuuteen, pienikin merkki siitä että yksi siitä joukosta on rikollinen, vaarallinen, epäluotettava tai muuten epäilyttävä, se yleistyy koko joukon ominaisuudeksi. Luultavasti positiiviset ominaisuudet yleistyvät heikommin (tuon vähäisen avoimuuden takia), mutta se toimii kuitenkin periaatteessa samalla tavalla. Tutustutaan ihmisiin, niin heitä on paljon vaikeampi pitää pahoina – ja tämä koskee tietysti myös A-ryhmää, jonka on joskus vaikea nähdä eroa X:n, Y:n ja Z:n välillä.

Pidemmällä tähtäimellä ainoa keino on turvallisuudentunteen lisääminen. Voidaan kyllästymiseen nähden sanoa ja näyttää tilastoja että rikoksia on mitättömän vähän, maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole mitätöntä suurempi ongelma, elämä on parempaa kuin koskaan ns. “parempina aikoina” – millään tällä ei ole väliä niin kauan kun ihmiset tuntevat että Suomi on mennyt vaarallisemmaksi ja heidän ryhmiään uhataan. He tuntevat niin koska poliitikot sanovat niin, koska lehdistö tekee siitä juttuja, koska kaveri kertoi. Autoritaariset ovat ihmisiä, heillä on ihmisten motiivit. Jos heiltä poistaa motiiveja (turvattomuuden tunne, katkeruus ja viha nykyisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta kohtaan[7]), eivät he rupea natseiksi. Tämä työ on tietysti paljon vaikeampaa eikä siihen ole yksinkertaisia keinoja. Mutta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa sen täydellinen ohittaminen että he tuntevat olonsa turvattomaksi, vihaiseksi, katkeraksi, on varma tapa puhua ohi, eikä se ainakaan auta näitä tunteita.

 


[1] “Hyvinvointi” ja “vapaus” ovat tietysti epämääräisiä käsitteitä, enkä ole ainakaan tässä halukas määrittelemään asiaa tarkemmin, koska tarkoitukseni ei ole tehdä mitään filosofisesti vahvaa väitettä jonka yksityiskohdista sitten voisi vääntää loputtomiin. Tämä on ennemmin deskriptiivinen kuvaus siitä, omat moraaliperustani tukeutuvat lähinnä care/harmiin, fairnessiin ja libertyyn (Graham et al., 2013).

[2] Tämä postaus perustuu olennaisesti seurausetiikkaan, eli siihen että oikean ja väärän kannalta tärkeää on, mitä teoista seuraa, ei se ovatko teot itsessään oikein.

Yleisemmin, ihmisten eettisen ajattelun on ajateltu jakautuvat karkeasti konsekventialistiseen (seurauseettiseen) ja deontologiseen (velvollisuuseettiseen[3]) puoleen – kyseessä on siis (jälleen) ilmiö, joka kyllä ilmenee käytännössä kaikissa ihmisissä, mutta näiden keskinäinen suhde vaihtelee merkittävästi. Konsekventialistiksikin tunnustautuvasta ihmisestä kyllä tuntuu, että pahantekijälle vahingon tekeminen ei ole yhtä haitallista kuin viattomalle, mutta hänestä tuntuu myös, että laajempi konteksti on tärkeämpi: esimerkiksi oman käden oikeudesta suurella todennäköisyydellä seuraa koston kierteitten ja muiden mekanismien kautta enemmän haittaa kuin hyötyä, joten pahantekijää ei kannata itse lähteä vahingoittamaan, vaan nojautua oikeusjärjestelmään vaikka se tuntuukin pahalta. Käytännössä kaikilla ihmisillä siis on oikeudenmukaisuuteen liittyviä tunteita molempien ajattelutapojen puolelta, enkä usko että kukaan oikeasti tuntee että aina olisi oikein tehdä x (vaikkapa vastustaa natsismia), keinoista (valehtelu? väkivalta? tappaminen?) ja niiden seurauksista riippumatta.

Jos sinusta siis tuntuu että vaikkapa ajankohtaisiin asioihin liittyen mielestäsi on itsestäänselvää että alpakkatilaisuudessa ei ollut mitään väärää koska sillä vastustettiin natseja, etkä ymmärrä miten kukaan voisi olla toista mieltä, korostan: monet muut voivat olla ihan yhtä paljon natseja vastaan mutta olla silti taipumuksiltaan konsekventialistisempia. Deontologinen arvostelma antaa voimakkaamman tunteen, mutta konsekventialistin heikompi tunne ei ole merkki siitä että hän symppaa natseja.

[3] Velvollisuuseettisyys filosofisena käsitteenä on itse asiassa vähän eri asia kuin mistä puhun: psykologisesta taipumuksesta liittää moraalinen tunne tekoon, joka on oikeastaan vain signaali varsinaisesta vältettävästä/tavoiteltavasta pahasta/hyvästä. Erottelun on esitellyt hyvin Cushman (2013). Sanaa “deontologinen” käytetään kuitenkin joskus myös tästä, ja koska se on tunnettu termi, sillä saadaan välitettyä suunnilleen mistä on kyse.

[4] Huomattakoon perinteisen ja sosiaalisen median rooli prosessissa, jossa yhteiskunta ja maailma alkaa näyttää yhä vaarallisemmalta ja uhkaavammalta. Kun seuraavalla kerralla näet FB:ssä tai muualla jutun, jossa keskeinen sisältö on tuo, mieti uudestaan haluatko todella antaa sille näkyvyyttä.

[5] On tietysti muitakin syitä toimia eri tavoilla – esimerkiksi natsien vainoamien ryhmien turvaaminen on erinomainen sellainen – mutta keskitytään tässä natsismin estämiseen.

[6] Ja tässä ei tarkoiteta sanoa, että vain natsimieliset tuntevat turvattomuutta. Totta kai kuka tahansa voi tuntea turvattomuutta, ja A-ryhmässä varmasti tunnetaan turvattomuutta Z-ryhmän toimista. Pointti on, että turvattomuuden tunne lisää autoritaarisuutta, ja siinä missä A-ryhmässä sen vaikutus voi olla mitätön, X- tai Y-ryhmässä se voi olla ratkaiseva tekijä että ihminen siirtyy ryhmään Z ja kannattamaan ihan oikeita natseja.

[7] Katkeruus ja vihaisuus syntyy siitä, että turvattomuuden tunne ei ole henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, vaan (omaksi ryhmäksi tunnettuun) ryhmään kohdistuvaa – esimerkiksi “kunnon suomalaisiin”, mitä se heille sitten tarkoittaakaan. Ryhmän tunnetaan olevan vaarassa, paitsi fyysisesti (esim. terrori-iskut, raiskaukset), myös koska sen moraalista selkärankaa nähdään hajotettavan (esim. kurinpidon vähentyminen, yhteiskunnallisen reiluuden heikentyminen, vieraiden tapojen yleistyminen). Kun ihmiset tuntevat tätä normatiivista turvattomuutta, he odottavat että auktoriteetti vastaa siihen – sitä vartenhan auktoriteetti on olemassa. Jos auktoriteetin ei nähdä vastaavan siihen, seuraa katkeruutta ja vihaisuutta ja halua vaihtaa auktoriteetti (heidän näkökulmastaan) legitiimimpään.

Viitteet ja kirjallisuutta

Cushman, F. (2013). Action, Outcome, and Value A Dual-System Framework for Morality. Personality and Social Psychology Review, 17(3), 273–292. doi:10.1177/1088868313495594

Feinberg, M., & Willer, R. (2015). From Gulf to Bridge: When Do Moral Arguments Facilitate Political Influence? Personality and Social Psychology Bulletin. https://doi.org/10.1177/0146167215607842

Graham, J., Haidt, J., Koleva, S., Motyl, M., Iyer, R., Wojcik, S. B., & Ditto, P. H. (2013). Moral foundations theory: The pragmatic validity of moral pluralism. Advances in Experimental Social Psychology, 47, 55–130. https://doi.org/10.1016/B978-0-12-407236-7.00002-4

Van Hiel, A., Duriez, B., & Kossowska, M. (2006). The Presence of Left-Wing Authoritarianism in Western Europe and Its Relationship with Conservative Ideology. Political Psychology, 27(5), 769–793. https://doi.org/10.1111/j.1467-9221.2006.00532.x

 

Tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa

“[O]ur project is descriptive, not normative. We are not trying to say who or what is morally right or good. We are simply trying to analyze an important aspect of human social life. Cultures vary morally, as do individuals within cultures. These differences often lead to hostility, and sometimes violence. We think it would be helpful for social psychologists, policy makers, and citizens more generally to have a language in which they can describe and understand moralities that are not their own.” (Graham et al., 2013, p. 57-58)

“Projektimme on deskriptiivinen [kuvaileva], ei normatiivinen [arvottava]. Emme pyri sanomaan kuka tai mikä on moraalisesti oikeassa, oikein, tai hyvää. Yritämme vain yksinkertaisesti analysoida aihetta, joka on tärkeä ihmisten sosiaalisessa elämässä. Kulttuurien moraalikäsitykset eroavat toisistaan, kuten eroavat myös yksilöiden moraalikäsitykset kulttuurien sisällä. Nämä erot usein johtavat vihamielisyyteen, ja joskus väkivaltaan. Olemme sitä mieltä, että olisi hyödyllistä jos sosiaalipsykologeilla, poliitikoilla ja kansalaisilla yleensä olisi yhteistä kieltä jolla kuvata ja ymmärtää moraalikäsityksiä jotka eivät ole samanlaisia kuin heillä itsellään.” (oma käännökseni)

Ylläoleva lainaus on moraaliperustateorian (Moral Foundations Theory) kehittäjien keskeisestä tieteellisestä julkaisusta, ja allekirjoitan sen täysin. Pyrin myös itse siihen, että oma tutkimukseni olisi mahdollisimman vähän arvottavaa – vaikka minulla on omat yksityiset moraalikäsitykseni siitä mikä on oikein ja hyvää [tähän myöhemmin linkki blogaukseen, jossa kuvailen niitä avoimuuden nimissä tarkemmin], pyrin erottamaan ne tutkimuksestani ja tekemään sitä mahdollisimman kuvailevasti. Tämä on vaikeaa, etenkin kun yksi tutkimuslähtökohdistani on että ihmisen on vaikea tunnistaa moraalikäsitystensä varsinaisia syitä, mutta tavoitteen vaikeus ei ole syy olla yrittämättä.

Jos koskaan huomaat että tieteeseen liittyvät blogaukseni (välillä saatan blogata myös arvoistani, mutta pyrin merkitsemään sen avoimesti ja selvästi), tai vielä vakavampaa, tutkimuspaperini sisältää ilmeisiä tai edes mahdollisia vinoumia arvokysymyksiin nähden, pyydän sinua, lukija, kirjoittamaan joko kommentin tai lähettämään mailia ja selittämään millä tavalla näet asiat eri tavoin. Lupaan lukea ja harkita kaikkia asiallisia palautteita, ja mahdollisuuksien mukaan korjata vinoumia kun niistä huomautetaan.

Miksi suutumme ryhmälle vaikka tekijä on yksilö?

Ystäväni kysyi jokin aika sitten Facebookissa:

Mikähän siinä on, että joskus, kun joku tekee jotain pahaa (puukottaa satunnaisia ihmisiä torilla, vaikkapa), niin sen sijaan että suuttuisimme vain sille yhdelle, suutumme joillekin ihan muille, jotka mielestämme kuuluvat sen yhden kanssa johonkin samaan ryhmään? Tai vaikkapa jollekin toiselle henkilölle, joka ei edes kuulu siihen ryhmään, mutta on joskus ilmaissut tukeaan sille ryhmälle? Ihan weirdoa.

Tunnistan tämän ilmiön itsessäni, ja näen sen muissa ihmisissä. Toki se vaihtelee, milloin se tapahtuu. Esim. Turun puukotusten tapauksessa en suuttunut kaikille muslimeille, mutta esim. jokin Päivi Räsäsen möläytys voi hetkellisesti saada mut ajattelemaan kaikista uskovaisista jotain pahaa, mitä he eivät ansaitse. Jollekin toiselle nämä tilanteet ja reaktiot menisivät juuri päinvastoin, mutta meillä molemmilla on tämä sama tendenssi suuttua väärälle kohteelle.

Annoin pikaisen vastauksen, jonka sisältöä olen alle hieman laajentanut ja lähteistänyt*.

Kysymyksessä vaikuttaisi näkyvän taustalla (epärealistinen) “järkevän ihmisen” ihmiskuva, jonka mukaan tällainen käyttäytyminen on kummallista, ikään kuin bugi järkevän ihmisen toiminnassa. Päinvastoin, suurin osa (länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen henkilön?) intuitiivisistä käsityksistä siitä miten ihminen/mieli toimii on vääriä, ja tässä kuvattu toiminta on seurausta täysin “oikein”** toimivista prosesseista.

Aivot yleistävät ja ryhmittelevät [1]. Ne tekevät sitä tehokkuuden takia: jotta jokaista yksittäistä havaintoa ei tarvitse käsitellä erikseen, vaan tuntomerkkien perusteella voidaan olettaa että havaittu asia on samanlainen kuin mitä aiemmin on havaittu, ja että todennäköisesti siitä seuraa samanlaisia asioita kuin ennen. Tälläinen olettaminen säästää valtavasti työtä jota aivojen täytyy tehdä, ja jos ryhmittely toimii hyvin, se johtaa erittäin hyödylliseen kykyyn tehdä useimmiten riittävän osuvia ennusteita tulevaisuudesta [2]. Yksittäisiä asioita käsitellään sitä tarkemmin, mitä useammin niitä tavataan, koska tämä luultavasti tarkoittaa että ne ovat ympäristössämme tärkeämpiä. Sama pätee tietysti ihmisiin.

Siten ihmisiä käsitellään osana kategorioita, eli ryhmäjäsenyyksiensä kautta sitä enemmän, mitä kauempana ne ovat psykologisesti itsestäsi***. Vaikka pystyt tietoisesti ajattelemaan että Räsänen tekee asian x, tunnejärjestelmäsi käsittelee tiedostamattasi tilanteen sen kautta että ryhmä A josta Räsänen on vain yksittäinen esimerkkitapaus tekee asian x. Siksi tunteesi kohdistuvat ryhmään A kokonaisuudessaan, eivätkä sen yksittäiseen instanssiin Räsänen.

 


*) Ahmimani kirjallisuuden kautta minulla on tarkat lähteet vain oman erikoisalani väitteille, eli niille joita olen paljon käsitellyt, kun taas jotenkin tutkimuksellisen osmoosin kautta syntyy epämääräinen käsitys isosta kasasta asioita, joille ei tiedä mitään tiettyä lähdettä. Lisään tagin “shotgun references” joka viittaa siihen, että googlaan jotain mikä näyttää pikaisesti kertovan aiheesta, mutta en ole lukenut useimpia papereita ainakaan tarkasti. Samalla nämä toimivat itselleni muistutuksena, että voin palata kerran löytämääni viitteeseen jos se myöhemmin osoittautuu tärkeäksi.

**) Sillä että prosessit toimivat “oikein” viittaan siihen, että evolutiivisesti mieli on kehittynyt tietynlaiseksi, sopeutunut suorittamaan tietynlaisia prosesseja tietyissä rajoissa ja tietyissä olosuhteissa. Ilmiö on “bugi” vain suhteessa epärealistisen järkevän ihmisen ihmiskuvan tuottamiin odotuksiin, ei mikään todellinen poikkeama normaalista.

***) Tästä muodostuu kiinnostava hypoteesi: onko sosiaalipsykologian käsite ulkoryhmä seurausta siitä aivoprosessista, että niihin kuuluvat ihmiset eivät ole niin lähellä sinua että aivosi käsittelisivät heitä yksilöinä? Ilmeisesti asiasta ei ole ainakaan konsensusta [3]. Selvästi tämä ei selitä koko ilmiötä: minimaalisen ryhmän paradigmassa ennestään tuntemattomat ihmiset jaetaan ryhmiin, ja omaa ryhmää käsitellään sisäryhmänä ihan pelkästään tällä, joten siihen kuuluvia ei ole käsitelty enempää kuin siihen kuulumattomiakaan. Ehkä tietoinen ryhmäkategorisointi on kuitenkin saman perustavamman mekanismin (kategorisointi) toinen (ylhäältä-alas) käyttötapa?

Viitteet

[1] Seger, C. A., & Peterson, E. J. (2013). Categorization = Decision Making + Generalization. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 37(7), 1187–1200. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2013.03.015

[2] Bar, M. (2009). The proactive brain: memory for predictions. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 364(1521), 1235–1243. https://doi.org/10.1098/rstb.2008.0310

[3] Shkurko, A. V. (2013). Is social categorization based on relational ingroup/outgroup opposition? A meta-analysis. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 8(8), 870–877. https://doi.org/10.1093/scan/nss085