“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Pitäisi tehdä muuta, mutta kommentoinpa pikaisesti kun on pitkään pitänyt asiasta kirjoittaa.

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s