Cuteness elicits play, not care

An article by Sherman and Haidt [1] made some good points that I had not thought before. Like many others (apparently, as S&H consider this the typical view on the topic), I have learned that the appearance of cuteness, or kindenschema (by Lorenz in 1950s), is an adaptation to foster care for a helpless baby. S&H point out that, empirically:

  • Newborns are not considered as cute as older babies – apparently the peak-cute is at 3 months and stays high until 10 to 36 months. If cuteness was supposed to elicit care, shouldn’t it be highest when the baby is most helpless?

An obvious objection would be that evolution does not create optimal adaptations, but adaptations that are better than the alternatives, in regard to cost-benefit. Perhaps reacting to short-lasting newborn features carries costs that are avoided by reacting to features that emerge later but also last longer? Still, I didn’t know this, and I wonder whether cuteness has a relevant relationship at all with the maternal instinct to care for the baby.

  • Perceived cuteness is reduced when the baby shows negative expressions – i.e. when it would probably need the care most – while positive expressions enhance cuteness.
  • Actual behaviors triggered by cuteness – baby-talk, petting, holding – are social behaviors, not caretaking behaviors. Caretaking is social behavior as well, but cuteness does not seem to trigger that any more than other social behaviors.

Thinking about cute puppies, it’s true that I’m more likely to pet them, hold them or play with them than take care of their physical needs per se.

The authors have an argument that cuteness is a mentalizing prime and related to expanding the moral circle, which I guess is ok, but did not create that TIL in me. However, the above points were news to me and made me realize (although the authors do not say it) that cuteness would be adaptation for other people than the primary caretaker(s). The tribe immediately comes to mind: by eliciting social interaction, the tribe creates a bond with the new member. And by eliciting social interaction with the baby (that has already developed some rudimentary ways to respond to social engagements), cuteness elicits first version of play – simple actions that are aimed at getting a positive reaction, which in turn elicits a positive reaction in the interactor. This is relevant for the idea of play that I’ve had [2], as I have primarily understood play (neurophysiologically: trying different things in a safe context in order to get positive reward) as a way to learn how the environment works. But, as is typical, in hindsight it seems obvious that play has the binding function as well – and this realization suggests the possibility that this binding function was first, and more complicated play may be an exaptation from that.


[1] Sherman, G. D., & Haidt, J. (2011). Cuteness and Disgust: The Humanizing and Dehumanizing Effects of Emotion. Emotion Review, 3(3), 245–251.

[2] Kivikangas, J. M. (2016). Affect channel model of evaluation and the game experience. In K. Karpouzis & G. Yannakakis (Eds.), Emotion in games: theory and praxis (pp. 21–37). Cham, Switzerland: Springer International Publishing. doi:10.1007/978-3-319-41316-7_2

Do ’emotions’ exist? Or, abstraction for a certain purpose

Last week, I was in a seminar that discussed emotion theory, and the discussion helped me change my mind.

Since 2014, when I really started reading emotion theories and developing my own idea of the affective system, I have doubted the existence of ’emotion’. I first encountered the idea in article by James Russell[1], who argued against the basic/discrete emotion theories that those are only a matter of perception, as the mind categorizes similar experiences under the same label, regardless of whether they are actually produced in the same way. The problem is, the different instances of a particular discrete emotion, say ‘fear’, do not show coherent patterns of emotion components (the signals by which we study emotions, such as psychophysiological responses and behavioral tendencies). If we cannot find coherent patterns, what basis do we have to call a particular set of experiences with the same name? We tend to categorize all kinds of things in a quick-and-dirty way that works as long as we don’t start philosophizing about what things really are: strawberries are not actually berries while bananas and eggplants are – but this does not matter the least unless we are academics specializing in botanics.

But I am an academic specializing in emotions (or something like it), so it makes a lot of difference what, exactly, I am investigating, how they should be categorized, and how do they work. Does categorizing certain experiences as emotions actually help the investigations, or does it simply lead astray, like the layperson’s conception of ‘berries’? Russell made a powerful argument:

As an analogy, consider the constellations we see in the sky. When we perceive the Big Dipper, we perceive real features: the stars comprising the Big Dipper are real and the pattern among the stars is real in the sense that the stars are really positioned in the universe such that they form a certain geometric pattern when viewed from earth. But stellar constellations, contrary to the beliefs held in many traditional cultures, are not interesting scientific entities. The Big Dipper does not explain the presence of the stars or the pattern among those stars. Constellations are not part of the causal story of astronomy. There is no use in asking for an astronomical account of why the Big Dipper exists or why it is structured the way it is. Astronomy long ago abandoned questions such as: What is a constellation? How many constellations are there? What are they? How were they generated? How does one constellation differ from another? What are their effects/functions?  ([1] p. 1276)

There is a difference between scientific entities and how the layperson calls things. If ‘fear’ and ’emotion’ are not useful for science, they should be discarded as scientific terms. Emotions do not really exist [2], and we are actually investigating something else (I call them ‘affective processes’, but more about that in some other post). A similar idea has been repeated by many scholars (e.g. Lisa Barrett [2], but also non-constructionists, like neuroscientist Joseph LeDoux [3] who is sometimes considered as a basic emotion theorist, and philosopher Peter Zachar [4]), and some emotions researchers have been trying to seriously fight for the idea that we should not call the whatever-we-are-studying ’emotions’. I agreed, until the seminar.

It was actually one of the “there are no emotions” -arguments that changed my mind. They were arguing that instead of emotions, we are actually studying the components themselves – the psychophysiological signals, the behavioral tendencies etc. – and how they relate to each other. True, but this seems unnecessarily cumbersome. For a researcher studying, for example, the link between emotions and moral judgment [5], it is not all psychophysiological signals and behavioral tendencies that are relevant, but only those that are related to emotion. Clearly there is some kind of clustering in what kind of psychophysiological signals and behavioral tendencies are considered emotional [6] – even if ’emotion’, in a strict sense, does not exist. In this, emotions are more like berries than constellations: for instance, culturally, strawberries are considered as berries so an abstraction that it is a berry is more useful for studying how, say, people use them in recipes.

This is what I understood – and it seems so obvious in hindsight, that I’m sure that most non-emotion researchers reading this will roll their eyes and say “are they this distanced from the reality?”, but while this is not exactly a groundbreaking philosophical invention, it is important to understand it intuitively. So, as the saying goes:

All models are wrong, but some are useful. (attributed to George Box)

The addition should be: useful for certain purposes. Of course emotions don’t exist, strictly speaking, but neither do memories, or attitudes, or attention, or any mental phenomena (or ‘behavioral tendencies’ or ‘psychophysiological responses’ for that matter) – they are all pragmatic categorizations that get too fuzzy on a more precise level. The “emotions don’t exist” crowd is correct, but don’t help, because they miss the larger point that ’emotion’ might still be scientifically useful for certain purposes, for investigations on certain level. And while their message is probably mostly correct – that in most cases where ’emotion’ is used, it probably would make more sense to talk about the components – the broader message should not be “emotions don’t exist”, but “make sure that the abstraction you are using is actually useful on your level of scrutiny”.

[1] Russell, J. A. (2009). Emotion, core affect, and psychological construction. Cognition & Emotion, 23(7), 1259–1283.

[2] Or, as Barrett says, they don’t hold any explanatory power – but in this case it’s the same thing. Barrett, L. F. (2006). Are Emotions Natural Kinds? Perspectives on Psychological Science, 1(1), 28–58.

[3] LeDoux, J. E. (2014). Comment: What’s Basic About the Brain Mechanisms of Emotion? Emotion Review, 6(4), 318–320.

[4] edit: Zachar, P. (2010). Has there been Conceptual Progress in The Science of Emotion ? Emotion Review, 2(4), 381–382.

originally I referred to Nesse, but the point is clearer with Zachar:

Nesse, R. M. (2014). Comment: A General “Theory of Emotion” Is Neither Necessary nor Possible. Emotion Review, 6(4), 320–322.

[5] And there are links, even if it’s not clear what emotions are. Avramova, Y. R., & Inbar, Y. (2013). Emotion and moral judgment. Wiley Interdisciplinary Reviews: Cognitive Science, 4(2), 169–178.

[6] Mauss, I. B., & Robinson, M. D. (2009). Measures of emotion: A review. Cognition & Emotion, 23(2), 209–237.


Arvoerot PS:n ja Uuden vaihtoehdon välillä?

PS:n eduskuntaryhmästä eronneen, myös soinilaisiksi kutsutun “Uuden vaihtoehdon” ja Perussuomalaisiin jääneiden arvoeroista on keskusteltu. Mikä oli irtautumisen takana – oliko eronneilla perustavanlaatuisia arvoerimielisyyksiä, kuten julkisuudessa on annettu ymmärtää, vai oliko kyse jostain muusta? Ylen analyysissä tutkija Anu Koivunen arvelee, että kyse on ollut lähinnä henkilökysymyksistä: vuoden 2015 vaalikonevastauksien perusteella ryhmät ovat käytännössä samanlaiset* konservatiivi-liberaali ja oikeisto-vasemmisto -akseleilla.

Tein vertailun näille kahdelle ryhmälle myös tämän vuoden kuntavaalikoneen aineiston perusteella. Alla on kuvat ryhmien eroista kuuden arvokysymykseni suhteen. Kun vastausvaihtoehtoja oli vain viisi, ja ryhmät ovat näin pieniä**, on selvää että tilastollisesti ryhmät eivät eroa toisistaan. Mutta onko ryhmien välillä edes jotain tendenssiä eroihin, jotka voisivat muodostua suuremmiksi jos oletetaan että kummankin ryhmän takana on myös vastaava äänestäjäpopulaatio? Kuvissa on vastausvaihtoehtojen viivalta poikkeavat värilliset pallot merkkaamassa keskiarvoa ja viivat hajontaa.

Erikseen (sotkuinen) kuva, josta näkee kaikki kysymykset kerralla.


Sovinnaisuutta ja elämän pohjimmaista kilpailullisuutta mittaavilla kysymyksillä ryhmissä ei ole minkäänlaista eroa. Suurimmat erot löytyvät konservatiivisuutta mittaavalla “Ennen ei ollut paremmin” -kysymyksellä (jossa UV on hivenen vähemmän konservatiivinen) ja vahvan johtajuuden kaipuuta mittaavalla kysymyksellä (jossa PS:ään jääneet ovat hivenen enemmän vahvan johtajuuden kannalla – tosin populisti Soini itse on ainoa joka on vastannut “täysin samaa mieltä”), mutta vähäisiksi nekin näillä ryhmien ko’oilla jäävät.

Tästä ei kuitenkaan voi päätellä että arvoeroja ei ole. Ylen analyysi perustui vaalikonevastauksiin, jossa sekä liberaali-konservatiivi että vasen-oikea -akselia mittasi käsittääkseni neljä kysymystä. Koska tosiasiassa nämä akselit ovat hyvin korkean tason yhteenvetomuuttujia joissa sekoitetaan laajalti tunnepohjaisia intuitioita ja opittua ideologiaa, niitä ei mitenkään voi kattavasti käsitellä näin pienellä määrällä kysymyksiä***. Voi olla, ja minusta on jopa todennäköistä, että näillä kysymyksillä ei vain päästä siihen mikä mahdollinen ero olisi. Yksi mahdollisuus, kuten Tatu Stefanus Ahponen Facebookissa esitti, on ero keskitytäänkö hyvin tiukasti vain maahanmuutto- ja EU-vastaisuuteen vai pyritäänkö olemaan enemmän yleispoliitikkoja.

Omasta näkökulmastani, näin epätieteellisesti pelkästään julkisuudessa näkyneen keskustelun perusteella, olen huomaavinani eron (myös?) muualla. Edellisessä postauksessani hahmottelin eroa halla-aholaisten ja hallituksen välillä automaattisiin arvostelmiin universaaliudesta ja välittämisen moraaliperustasta. Ne, jotka eivät hyvällä omallatunnolla voi seistä Halla-ahon takana, saattavat tulkita jonkun kriittisen rajan ylitetyn siinä, että uusi johto ei suhtaudu kaikkiin ihmisiin samanarvoisina, ja suhtautuu liian kylmästi (kaikkien) muiden kärsimykseen. Lisäisin tähän arvioon vielä ns. sosiaalisen dominanssin käsitteen, jolla tarkoitetaan sitä, kuinka suhtaudutaan nimenomaan heikommassa asemassa olevien ryhmiin ja näiden mahdollisuuksiin uhata oman ryhmän asemaa. PS:stä irtautuneet kansanedustajat ovat kertoneet järkyttyneensä siitä, kuinka vanhaa kaartia ei päästetty vanhojen poliittisten perinteiden mukaisesti puheenjohtajistoon lainkaan ja kuinka valinnoista iloittiin selkävoittona vanhoista vallanpitäjistä. Samoin maahanmuuttokritiikissä on – usein liberaaleilta huomiotta jäävä – ero siinä, kritisoidaanko lojaalisuudesta suomalaisia kohtaan esimerkiksi turvapaikanhakijoiden etuja (perustui kritiikki todellisuuteen tai ei), vai maalaillaanko uhkakuvia siitä kuinka täällä kiistatta heikommassa asemassa olevat tulijat pyrkivät syrjäyttämään kantaväestön aseman (dominanssin). On tietysti aina vaarallista yrittää psykologisoida toisia ilman oikeaa tutkimustietoa, mutta ainakin omassa tutkimuksessani nämä mahdollisuudet nousevat vahvoina hypoteeseina välirikon osapuolten eroista.


*) Vaikka toimittaja hakeekin pieniä eroja, ei ole selvää onko nämä kaikki tulkittu varsinaisista vastauksista, vai kuvaajasta, johon on muistaakseni lisätty satunnaista hajontaa ettei asteikon heikko erottelukyky näyttäisi niin selvältä.

**) Eduskuntaryhmä oli kooltaan 37 kansanedustajaa, joista 22 lähti ja 15 jäi. Näistä vaalikoneen arvokysymyksiin oli vastannut vain 12 lähtijää ja 8 jääjää.

***) “All models are wrong, but some are useful”, sanoi tilastotieteilijä Box – moneen tarkoitukseen (kuten puolueiden erottamiseen tuhansien ehdokkaiden tai miljoonien äänestäjien tasolla) tämä taso on täysin riittävä, mutta kun etsitään hienoisempia eroja, tarvitaan tarkempia malleja ja tarkempia mittareita.

Intuitiot hallituksen kaatumisen takana

Sekä Perussuomalaisissa että Kokoomuksessa on näkynyt paljon viestejä, joista toiset ovat ihmetelleet kuinka voidaan tehdä niin tyhmästi että hallitus kaadetaan “imagosyiden” takia, ja toiset pitäneet tekoa selkärankaisena jonka oli jo aikakin (jostain syystä en ole nähnyt keskustasta juurikaan kommentteja – pitää seurata aktiivisemmin sitä puolta). Näissä puolueissa on suuri määrä päällekkäisyyttä tämän kysymyksen suhteen, ja kiinnostavaa on, aiheuttaako Halla-ahon valinta ja hallituksen irtiotto siihen että tätä päällekkäisyyttä karsiutuu molemminpuolisella vuodolla puolueeseen jonka ihmiset kokevat enemmän omakseen. (Suhteessa siihen, että nuorten keskuudessa Kok ja Vihreät ovat suurimmat kilpailijat, tekemällä periaatteellisen pesäeron H-a:n kovan retoriikan konservatismiin Kok patosi samalla liberaalien vuotoa Vihreisiin.)

Mutta mikä “tämä kysymys” varsinaisesti on? Liberaalien keskuudessa Halla-ahoa syytetään yleisesti rasismista mitä ei voi sietää, siinä missä konservatiivisemmin ajattelevat kieltävät tämän ja väittävät että rasismisyytökset ovat vain väärinymmärtämistä ja demonisointia. Osin kyse on siitä, että “rasismi” tarkoittaa näille ryhmille jossain määrin eri asioita, mutta enemmän kyse on moraali-intuitioista jotka eivät ole helposti määriteltävissä, vaan ne tehdään automaattisesti ja tiedostamatta epämääräisten vihjeiden perusteella. Liberaaleille Halla-ahosta ja nuivista syntyy reaktiot rikkomuksista universalismia (kaikki ihmiset ovat samanarvoisia) ja välittämisen moraaliperustaa vastaan. Konservatiiveille taas nuivien retoriikka luultavasti herättää positiivisia reaktioita liittyen lojaalisuuteen (suomalaisten puolustaminen ulkopuolista uhkaa vastaan) ja ansioperustaiseen reiluuteen (kaikille ansionsa mukaan). Kumpikaan ryhmä ei kykene näkemään toisille itsestäänselviä intuitioita, ja yrittää siksi löytää syyt näiden tekoihin rationaalisista arvioista, kuten “imagosyistä” (implisiittisenä oletuksena, että ei Sipilä ja Orpo oikeasti näe H-a:ssa mitään varsinaista vikaa, mutta yrittävät vain esittää hyveellistä).

Sivumainintana, jos KD haetaan hallituksen uudeksi jäseniksi, niin huomionarvoista on, että huolimatta liberaalien yleisestä kristillisten paheksunnasta, monissa moraali-intuitioissa KD on selvästi lähempänä vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia: sekä “pienen ihmisen” puolella olemisessa että ihmisarvon universaaliudessa. Erityisesti edellinen voi tulla relevantiksi, kun Kok yrittää myydä sote-suunnitelmaansa heille.

Mitä rasismilla tarkoitetaan

Julkisuudessa keskustellaan taas rasismista, mutta niin ristiin menevin käsittein, että on ehkä paikallaan selventää mitä rasismilla voidaan tarkoittaa.

Tiukimman, luultavasti vuosikymmeniä sitten koulussa opetetun määritelmän mukaan rasismi on uskomus rotujen* eriarvoisuudesta, ja/tai tähän uskomukseen perustuvasta syrjivästä toiminnasta. Koska kouluopetuksessa on tehokkaasti levitetty tieto että “ihmisrodut” eivät ole tieteellisesti perusteltavissa oleva luokittelu, aika harva Suomessa on nykyään varmaan rasisti tässä mielessä. Siksi tätä näkeekin joskus käytettävän puolusteluna: “en ole rasisti, koska en puhu roduista (vaan esimerkiksi kulttuureista)”.

Yleisten määritelmien mukaan kuitenkin rasismin piiriin kuuluu myös syrjintä kulttuurin tai kansallisuuden perusteella. Finlex ja kansainvälinen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus jo vuodelta 1970:

1. Tässä yleissopimuksessa tarkoittaa käsite “rotusyrjintä” kaikkea rotuun, ihonväriin syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla. **

(Mahdollinen vastaväite, että määritelmä ei kata uskontoja on aika teennäinen: uskonto on olennainen osa etnistä alkuperää suuressa osaa maailmaa.)

Muissa määritelmissä (esim. Wikipedia) saatetaan korostaa essentialismia, eli ajatusta ominaisuuksien pysyvyydestä ja yhteydestä näihin

Huomattavaa on, että jo yleissopimuksen muinaisessa määritelmässä rasismi (rotusyrjintä) ei vaadi tarkoituksellisuutta, vaan riittää että toiminnan seurauksena ihmisoikeuksien ja perusvapauksien toteutuminen vaarantuu. Tieteentekijälle tämä kuulostaa selvästi mielipiteen sijaan empiiriseltä kysymykseltä***, mutta en tiedä miten tämä juridiikassa ajatellaan. On kuitenkin perusteltua väittää, että esimerkiksi yllämainittuihin rodun alle luettaviin syntyperiin perustuva julkisesta ja valta-asemasta tapahtuvasta vitsailusta (kuten poliisin esittämistä romanivitseistä) tai muusta kirjoittelusta tosiasiallisesti seuraa oikeuksien ja vapauksien**** tasapuolisuuden vaarantumista. Ihmiset toimivat tiedostamattomien ennakkoluulojenkin pohjalta, ja valta-asemasta vahvistetut ennakkoluulot muuttavat ihmisten suhtautumista kohteena oleviin ihmisryhmiin, jolloin nämä eivät voi toimia tasapuolisesti suhteessa ei-vitsailtuihin kohteisiin. Tässä on tietysti myös merkityksellistä kohteiden valta-asema yhteiskunnassa: enemmistöä kohtaan on paljon vaikeampi luoda ennakkoluuloja jotka todella saisivat aikaan syrjivää käytöstä, siinä missä vähemmistö, ja etenkin jo valmiiksi heikossa asemassa oleva (esimerkiksi vähän arvostettu) ryhmä kärsii tällaisesta paljon helpommin.

Näkee myös väitettä että “me kaikki olemme jossain määrin rasisteja”. Tällä viitattaneen juurikin ennakkoluuloisuuteen, jota todellakin kaikilla ihmisillä on. On luontaista ja automaattista luokitella asioita – myös muita ihmisiä – ja arvottaa eri luokkia positiivisesti ja negatiivisesti muilta opittujen näkemysten ja omien kokemuksiemme perusteella. Erilaisuus itsessään on luonnostaan jonkin verran negatiivista, ja lisäksi ihmisten välillä on eroja siinä miten vahvasti he(idän aivonsa) painottavat erilaisuuden negatiivisuutta. Tällaista luontaista ennakkoluuloisuutta on kuitenkin aika ongelmallista pitää rasismina sinänsä: kuten sanottua, sitä on kaikilla, eikä sen pohjalta ole pakko toimia – ihminen voi oppia toimimaan omia ennakkoluulojansa vastaan. Kuitenkin ylläolevan perusteella, vaikka ennakkoluulot ovat normaaleja ja niistä voi olla olematta tietoinen, niiden perusteella tapahtuva toiminta voi tosiasiallisesti aiheuttaa muille oikeuksien ja vapauksien tasapuolisuuden vaarantumista. Luultavasti suomalais-ruotsalais-norjalais -vitsien ja romanivitsien kertojat eivät kumpikaan ajattele olevansa rasistisia, vaikka heidän vitsinsä perustuvat syntyperään liittyviin ennakkoluuloihin – kuitenkin romanivitseistä on paljon todennäköisemmin oikeaa haittaa vitsien kohteille kuin poikkipohjoismaalaisesta naljailusta.

Lisäksi puhutaan vielä institutionaalisesta rasismista, eli rakenteista (laeista, säännöistä, toimintatavoista, fyysisistä tiloista yms.) johtuvasta oikeuksien ja vapauksien rajoittamisesta. Esimerkiksi suihku- ja alastomuuspakko uimahallissa voi tosiasiallisesti rajoittaa julkiseen alastomuuteen kielteisesti suhtautuvista kulttuureista tulevien vapauksia käyttää uimahallin julkisia palveluja. Institutionaalisessa rasismissa kuitenkin on ongelmallista, että rakenteita toteuttavat ihmiset seuraavat sääntöjään, ja yhdenvertaisuuteen pyrkivä kohtelu saattaa tosiasiassa rikkoa sääntöjä – eikä ole yksilön triviaalia päättää mitkä säännöt ovat rikottavissa yhdenvertaisuuden (tai muun periaatteen) nimissä ja mitkä eivät. Ihanteellisesti yhteiskunnan tulisi yhdenvertaisuutta toteuttaakseen muuttaa rakenteitaan vähemmän syrjiviksi.

Ongelma julkisessa keskustelussa rasismista on, että näitä (ja muita) määritelmiä ja kuvauksia käytetään ristikkäin ja miten sattuu, usein edes ajattelematta mitä sanalla tarkoitetaan. Jotta julkinen keskustelu olisi kuitenkin ylipäänsä mahdollista, olisi käytettävä sanoja siten, että niillä on keskusteltavissa oleva merkitys – kuten esimerkiksi tässä esitetyt määritelmät ja kuvaukset. Tällöin päästään “onpas rasisti”-“eipäs ole” -väittelystä keskusteluun oikeista asioista: minkä tarkalleen ottaen esimerkiksi henkilön teoissa esitetään olevan ongelmallista ja millä tavalla. Kun julkisuudessa ihmisiä, tekoja tai rakenteita kutsutaan rasistisiksi, voidaan se lukea väitteenä, että näiden ihmisten tai rakenteiden toiminta tai nämä teot itsessään joko ovat tarkoitetut ihmisen ryhmään tai alkuperään perustuvaan oikeuksien ja vapauksien mitätöintiin tai rajoittamiseen tai että tarkoituksista riippumatta niistä todennäköisesti sellaista seuraa. Monessa yhteydessä “rasismi”-sanaa on käytetty moraalisen tuomion leimana, ilman että on argumentoitu mitä oikeuksia ja vapauksia ajatellaan olevan vaarassa ja minkälaisten mekanismien kautta – tai että tällaisia argumenttejä olisi puolustautujien puolelta vaadittu. Nämä ovat kuitenkin ne asiat joista varsinaisesti pitäisi keskustella:

  • kenen oikeuksia ja vapauksia on vaarannettu?
  • miten?
  • mistä osuuksista argumentissa ollaan yhtä mieltä ja mistä tarkalleen eri mieltä?
    • esim. ollaanko eri mieltä siitä, ovatko oikeudet/vapaudet todellisuudessa vaarantumassa vs. eivät, vai siitä,
    • onko tämä oikeutettua vs. ei (ja jos väitetään että on, niin millä perusteella – eli mikä oikeus tai vapaus on tärkeämpi ja ajaa tämän yli)?


Ks. myös:


*) joilla yksinkertaisimmillaan tarkoitetaan ihonvärejä

**) Huomattakoon, että yleissopimuksen mukaan rasismia ei kuitenkaan ole erottelu kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä (kunhan ei päädytä syrjimään erityisiä kansallisuuksia):

2. Tämä yleissopimus ei koske sitä erottelua, poissulkemista, rajoittamista tai etuoikeuksien myöntämistä, jota tämän yleissopimuksen sopimusvaltio harjoittaa kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä.

eikä myöskään ns. positiivinen syrjintä (kunhan tästä luovutaan kun se ei ole enää välttämätöntä):

4. Rotusyrjinnäksi ei ole katsottava erityisiä toimenpiteitä, joiden ainoana tarkoituksena on taata riittävä edistys tietyille rodullisille tai etnisille ryhmille tahi yksilöille, jotka tarvitsevat välttämättömänä pidettävää suojelua sen varmistamiseksi, että nämä ryhmät tai yksilöt voivat yhtäläisesti nauttia ja käyttää ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Edellytyksenä on kuitenkin, että tällaiset toimet eivät johda erilaisten oikeuksien voimassa pitämiseen eri roturyhmille ja että niitä ei jatketa sen jälkeen, kun tavoite, jonka vuoksi niihin ryhdyttiin, on saavutettu.

***) Empiirinen kysymys tarkoittaa tässä, että oikeuksien ja vapauksien vaarantuminen voidaan (ainakin periaatteessa) tutkimuksella selvittää riippumatta siitä, ajattelevatko eri ihmiset oikeuksien ja vapauksien vaarantuvan vai ei.

****) En osaa sanoa mitä juridisesti “ihmisoikeuksilla ja perusvapauksilla” tarkalleen tarkoitetaan. Wikipedian perusteella olisin taipuvainen pitämään tätä relevanttina listana, vaikka termit eroavat hieman:

“Suomen perustuslaissa perusoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti kaikille, ei siis ainoastaan Suomen kansalaisille. Ei siis enää voida käyttää termiä kansalaisoikeudet.

Suomen perustuslain 2 luvussa on turvattu seuraavat oikeudet:

Nähdäkseni kuuluisi yhdenvertaisuuteen esimerkkinä käyttämäni julkisten palvelujen vapaa käyttö.

Poliisityö ja yksilölliset taipumukset

Long Playn jutusta nousi häly, että poliisien suljetussa Facebook-ryhmässä jaetaan vapaasti rasistista sisältöä ja kommentteja. Ainoa tutkimuksellinen kommentti jonka juttuun näin oli psykologiliiton asiantuntijablogin postaus, jonka pointit voi tiivistää kahteen kohtaan. Meillä kaikilla on tiedostamattomia asenteita joiden perusteella liitämme omaa ryhmäämme positiivisia asioita (kuten luotettavuuden ja pätevyyden) ja itsestämme erilaisiin ryhmiin negatiivisia asioita. Siksi(kin) ketään ei pidä tuomita mielen sisältöjen perusteella, vaan ainoastaan tekojemme pohjalta (mihin joissain tapauksissa toki kuuluu myös tietynlainen puhe). Lisäksi, poliisityöhön liittyy poikkeuksellisesti psykososiaalista kuormitusta, minkä voi rivien välistä lukea lisäävän ennakkoluuloja sellaisia ryhmiä kohtaan, joita poliisi usein työssään tapaa. Kirjoittaja, työterveyspsykologi Vesa Talvitie, pitää FB-ryhmän viestintää “raskas työ, raskas huumori” -tapauksena, jota luultavasti esiintyy muissakin runsasta psykososiaalista kuormitusta sisältävissä ammateissa, mutta joka pitää pyrkiä pitämään takahuoneissa. Kirjoittaja lopettaa:

Long Playn artikkelin esiin nostama Facebook-keskustelu virittää yllä esitetyn pohjalta kaksi yhteiskunnallisesti merkittävää kysymystä. Ensinnäkin, kuinka ammatille luonteenomaista psyko-sosiaalista kuormitusta kestäviä ihmisiä saadaan hakeutumaan poliiseiksi, ja kuinka heidät onnistutaan poimimaan hakijoista. Kuormitusta huonosti hallitsevan poliisin on vaikea viihtyä ja menestyä työssään. Toiseksi, kuinka luoda poliisitoimeen rakenteet, jotka parhaalla mahdollisella tavalla edesauttavat vuorovaikutuskuormituksen hallintaa. Kuormituksen hyvä hallinta on keskeisessä asemassa niin työntekijöiden (työ)hyvinvoinnin kuin yhteiskunnalle keskeisen poliisitoimen luottamuksen kannalta.

En ole eri mieltä näistä tekijöistä. Kuormituksen hallinta on epäilemättä tärkeää poliisiksi pyrkiville, ja samoin avun tarjoaminen tähän niille jotka työssä jo ovat. Kuitenkin, liittyen aiempaan blogaukseeni, on myös huomioitava se, että se populaatio, josta poliisiksi haetaan, on alun perinkin erilaista kuin väestö keskimäärin.

Lyhyesti: ihmisillä on erilaisia (tiedostamattomia) taipumuksia, jotka vaikuttavat heidän päätöksiinsä mm. politiikassa, mutta myös ammatinvalinnassa. Vaikka tekijöitä on tietysti monia muitakin, ne, jotka välittävät keskimääräistä enemmän muiden ihmisten auttamisesta, hakeutunevat keskimääräistä useammin hoitoalalle; ne, jotka ovat keskimääräistä kiinnostuneempia taloudesta tai ihmisten välisistä suhteista hakeutunevat keskimääräistä useammin ekonomeiksi tai sosiaalitieteilijöiksi; ja ne, jotka välittävät keskimääräistä enemmän turvallisuudesta, hakeutunevat keskimääräistä useammin poliiseiksi.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään yksittäisistä taipumuksista, vaan taipumuksilla on taipumus ryhmittyä tietyillä tavoilla. Esimerkiksi moraali- ja arvotutkimuksessa tiedetään, että jos välittää kovasti muiden kärsimyksestä niin todennäköisesti välittää myös tasa-arvosta, mikä ilmenee esimerkiksi hoitotyöntekijöiden keskimääräistä vasemmistolaisempana poliittisena suuntauksena. Jos ihminen on kiinnostunut turvallisuudesta, niin hänellä on todennäköisemmin myös keskimääräistä vahvempi käsitys lojaalisuudesta (näkyy FB-ryhmän kuvankaappausten lukuisissa petturi-kommenteissa) ja keskimääräistä herkempi uhkienprosessointijärjestelmä (eli sekä havaitsee uhkia herkemmin että reagoi niihin voimakkaammin).

Jälkimmäinen prosessi on siitä kiinnostava, että eri ryhmiin liittyvät ennakkoluulot ovat osa uhkien prosessointia: omaa ryhmää suojellaan puolustautumalla ulkoisilta uhkilta, ja sitä varten on tärkeää tunnistaa tehokkaasti ja nopeasti ne, jotka eivät ole omaa ryhmää – riippumatta siitä, ovatko yksilöt sinänsä uhka vai eivät. Voidaan siis esittää hypoteesi, että poliisiksi hakeutuvilla on jo lähtökohtaisesti suurempi todennäköisyys tunnistaa erilaisuuden merkkejä nopeammin ja tehokkaammin kuin väestöllä keskimäärin, ja että olosuhteiden jatkuvasti tarjotessa tilanteita vahvistaa ennakkoluuloja, heillä ennakkoluulot myös vahvistuvat herkemmin kuin väestöllä keskimäärin.


Poliisien tulisi lain mukaan suhtautua kaikkiin samanarvoisesti riippumatta siitä mitä ryhmää he ovat. Jos ylläoleva hypoteesi pitää paikkansa, työn luonteen ja vapaan ammattiinhakeutumisen yhteisvaikutus vaikeuttaa tätä velvollisuutta jo lähtökohtaisesti. Se tarkoittaa tietysti sitä, että ammattikunnan sisällä on syytä entistä vahvemmin kiinnittää huomiota siihen ettei ennakkoluuloista kulttuuria vahvisteta epävirallisen kommunikaation muodossa. Ja käsittääkseni soveltuvuusarvioinneissa jossain määrin huomioidaankin soveltuvuutta myös asenteiden ja ennakkoluulojen puolesta, mutta en tiedä kuinka eksplisiittisesti on huomioitu mahdollisuus, että jotkut työn kannalta positiiviset piirteet (uhkaprosessoinnin herkkyys) saattavat tuoda mukanaan tämän samanarvoisuustavoitteen kannalta suoraan negatiivisia piirteitä.

Demokratia ja politiikan tiedostamattomien syiden kartoituksesta

“Joka  neljäs suomalainen voisi kannattaa äärinationalistista puoluetta”, otsikoi Hesari. Vaikka Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n raporttia voi kritisoida nobelistin nimellä ratsastavaksi pamfletiksi jossa tieteellinen populismikäsite on väännetty kaikkia poliittisia vastustajia tölviväksi nuijaksi, ovat sen tulokset omaankin tutkimukseeni liittyen varsin kiinnostavia*. Tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston kirjoituksessa (raportissa s. 27-45) suomalaisia edustavalta internet-paneelilta on kysytty (arvokyselyn perusteella luotuihin) kuvitteellisiin “populistipuolueisiin” liittyvää äänestyshalukkuutta.


“Jopa 25 prosenttia suomalaisista ilmoitti olevansa vähintään melko todennäköisesti valmis äänestämään tiukan linjan nativistista populismia edustavaa puoletta. …  Suurinta kannatus olisi vähän koulutettujen, työntekijöiden ja työttömien parissa.” Toisaalta 63 % ei olisi valmis äänestämään tällaista puoluetta. “Vaihtoehdon torjunta vahvistuu koulutustason ja sosioekonomisen statuksen nousun myötä.” (s. 41)

Tässä kuvatun lyhyen ohjelman sisältö ei merkittävästi eroa siitä millaisina perussuomalaisten nuivan siiven vaatimukset ovat viime vuosina näyttäytyneet, ja kyselyssä 79% perussuomalaisten äänestäjistä pitääkin tällaisen puolueen äänestämistä mahdollisena.

“Radikaalivihreiden” ohjelma vaikuttaa nykyisen poliittisen kentän kannalta selvästi radikaalimmalta, mutta linkolalaisella degrowth-vege-autovastaisella puolueella olisi tämän mukaan kuitenkin 11 % kannatus. “Vasemmistopopulistisen” puolueen ohjelma sen sijaan on kummallinen olkiukolta vaikuttava yhdistelmä suurituloisten omaisuuden kansallistamista, yksipuolista aseistariisuntaa ja nykyistä selvästi vapaampaa maahanmuuttoa. Onko kukaan vakavastiotettava vasemmistovaikuttaja todella ehdottanut tällaisia tavoitteita (2000-luvun aikana)? Ei ihme että kannatus jää pieneksi (7%, mikä on lähellä peukalosäännön 5% rajapyykkiä jonka melkein mikä tahansa läppävaihtoehtokin saattaa kyselyissä saada todellisella nollan kannatuksella), vaikka kirjoittaja pitää ilmeisesti tätä vakavissaan nykyvasemmistoa kuvaavana ohjelmana.

Psykologiset tarpeet politiikan taustalla

Mielestäni kiinnostavan kehyksen kyselyn tuloksille antaa oma tutkimusaiheeni, tiedostamattomat psykologiset tekijät politiikan takana. Nojaan vahvasti kaksoisprosessimalleihin: esimerkiksi Kahnemanin kuuluisassa system 1 / system 2 –mallissa rationaalinen ja  tietoinen ajattelu kuuluu hitaasti toimivaan system 2:een, siinä missä suuri(n?) osa ihmisen toiminnasta tapahtuu ja päätöksistä tehdään tiedostamattomasti yksinkertaisiin heuristiikkoihin nojaten system 1:n puolella. Itse lähestyn aihetta emootioteorian puolelta, jonka pohjalta väitän, että ns. system 1 pohjautuu suurelta osin tunnejärjestelmän toimintaan. Politiikkaan liittyen väite siis on, että ihmisten poliittisista näkemyksistä ja toiminnasta valtaosa on tiedostamatonta ja tunnepohjaista – niitä voi kutsua vaikka (epätarkasti) politiikan psykologisiksi tarpeiksi – samalla kun ihmisen oma käsitys itsestään on korostetun rationaalinen ja erehtyy siksi usein. Jonathan Haidtin tutkimus liittyy moraalisuuteen (joka on politiikan perusta), ja hänen tärkeä havaintonsa oli, että ihmisten välillä on merkittäviä taipumuseroja sen suhteen, miten eri tunnepohjaisten prosessien keskinäiset voimakkuudet jakautuvat.

Jos lähdetään tuloksesta, että ihmisten välillä on merkittäviä taipumuseroja siinä, millaisiin tiedostamattomiin prosesseihin heidän moraaliset ja poliittiset näkemyksensä pääasiassa pohjautuvat (ja näitä on paljon muitakin kuin suoraan moraaliin liittyviä), poliittisten liikkeiden kannatukset riippuvat jossain määrin niistä. Mutta koska tarjolla olevat puolueet ovat historiansa tuotosta eikä poliittinen järjestelmä tarjoa äänestäjille mahdollisuutta suoraan toteuttaa psykologisia tarpeitaan, todellisten puolueiden kannatukset ovat hyvin epätäydellinen kartta siihen, millaisista tarpeista Suomen poliittinen kenttä varsinaisesti muodostuu. Siinä mielessä EVA:n kyselyn kaltaiset selvitykset ovat kiinnostavia, että jos niiden kysymykset on aseteltu hyvin – siten että ne osuvat niihin tutkimuksellisesti perusteltuihin prosesseihin – ne luultavasti antavat paremman käsityksen tämänhetkisestä jakaumasta kuin puoluekannatukset tai muut tyypillisemmät päivänpolitiikkaan liittyvät käytännölliset mittarit (tämä oli idea myös vaalikonetutkimuksessani).

Ongelma Haaviston kirjoituksen “vasemmistopopulistisessa” ja “radikaalivihreässä” puolueessa on nimenomaan, että niiden ohjelmaan valitut kohdat vaikuttavat enemmän valikoituneen sen perusteella millaisina oikeistolainen olkinukke-vihreitä tai -vasemmistoa pitää, kuin sen mukaan millaisista prosesseista niiden kannatus todellisuudessa muodostuu. Kuvitteellinen nativistinen puolue sen sijaan jo ohjelmakohtiensa perusteella osuu paremmin kysymyksiin, jotka ovat tutkimusten kannalta relevantteja kansallismielisille, ja korkeamman kannatuksensa perusteella myös vastaajat tulkitsevat näin. Siinä mielessä näkisin 25 % kannatuslukeman alarajana – ei todellisen puolueen realisoituvana alarajana, vaan arviona sille määrälle ihmisiä jonka psykologisiin tarpeisiin ohjelman kysymykset vastaavat – että jos kysymykset osuisivat tarpeisiin vielä paremmin, kannatus olisi suurempaa. Toisaalta arvion uskottava yläraja tuskin on kovin paljoa korkeammallakaan, jos kuitenkin 63 % vastustaa ohjelmaa (tätä puolestaan voisi arvioida paremmin, jos olisi erikseen kysytty todellakin vastustusta eikä vain passiivista “en äänestäisi”).

Demokratian arvostuksen lasku nuorissa

Raportissa toinen relevantti juttu on tohtorikoulutettava Juha Ylisalon kirjoitus (s. 63-87), joka on aiheeseen liittyvän kiinnostavuutensa lisäksi jopa tutkimuksena ja analyysinä hyvä. Se kertoo mm. World Values Surveyn perusteella tehtyjä analyysejä nuorempien ikäluokkien vähenevästä arvostuksesta demokratiaa kohtaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Ylisalo esittelee eri kyselyjä, joiden mukaan myös Suomessa arvostus demokratiaa kohtaan on itse asiassa keskimäärin noussut, mutta nuorten keskuudessa selvästi pudonnut. Mistä tämä johtuu? Oma välitön ajatukseni oli, että ehkä eri sukupolvet näkevät kysymykset eri tavoin.

“Nuorten aikuisten asenteita voi selittää taloudellinen epävarmuus ja se, että nuoret kiinnittyvät poliittiseen järjestelmään vähitellen varttuessaan. Edelleen nykyinen nuorten aikuisten sukupolvi voi hahmottaa demokratian tai politiikan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet. On siis syytä selvittää, miten politiikkaan suhtaudutaan, sekä sitä, miten demokratian vaihtoehtoihin asennoidutaan.” (s. 73)

Hyvin sanottu! Vastaajille on siis tarjottu demokratian vaihtoehtoina autoritaarista johtajaa (“vahva johtaja, jonka ei tarvitse välittää eduskunnasta ja vaaleista”), asiantuntijavaltaa (“asiantuntijat, ei hallitus, tekevät päätöksiä sen mukaan, mitä
pitävät maalle parhaana”) ja sotilasvaltaa (“puolustusvoimat ovat vallassa”).

Sotilasvaltaa ei kannata juuri kukaan (4%, mistä, kuten sanottua, ei voi paljoa johtopäätöksiä tehdä), mutta sekä asiantuntijavaltaa että autoritaarista johtajaa kannatetaan huomiotaherättävän paljon. Vahvaa johtajaa vähintään melko hyvänä pitävien osuus on keskimääräistä suurempi vähemmän koulutetuissa ja varsinkin nuorissa (s 78):


“Suurimmillaan vahvan johtajuuden kannatus näyttäisi olevan korkeintaan ammattikoulun käyneiden 46–55-vuotiaiden miesten keskuudessa. Tässä ryhmässä lähes 43 prosenttia pitää edustuksellisista instituutioista riippumatonta johtajaa vähintään melko hyvänä.” Vahvan johtajuuden kannatus liittyy suoraan psykologiseen autoritaarisuuden käsitteeseen, johon liittyen käytin myös itse kysymystä kuntavaalikoneessa. Kannatus** onkin samoissa lukemissa puolueissa RKP:stä (38 %) PS:ään (55 %), ja suhteessa demografioihin korkeakoulutettujen ja -kouluttamattomien välillä (n. 10 %-yksikön ero) ja 18-25 -vuotiaiden ja yli 55-vuotiaiden välillä (n. 5 %-yksikön ero).

Erityisen kiinnostavaa kuitenkin on, että asiantuntijavaltaa pitää vähintään melko hyvänä jopa 55 % vastaajista. Kannatus ei liity suoraan koulutustasoon, mutta kylläkin ikäryhmään: 18–25-vuotiaista 66 %, kun yli 66-vuotiaiden joukossa kannatus on yli 20 %-yksikköä pienempi. En tiedä, että asiantuntijavallan kannatus liittyisi suoraan mihinkään tiettyyn psykologiseen prosessiin, mutta ei liene liian kaukaa haettua, että sen kannattajat – jotka pitävät näiden kyselyjen mukaan demokratiaa ongelmallisena – voivat nähdä asiantuntijat puolueettomampina ja siten reilumpina kuin poliitikot. Tämä voisi liittyä Haidtin ja muiden reiluus-moraaliperustaan, mikä sisältää (vanhassa muodossaan) sekä tasa-arvon että vapauden toimia ja olla, joiden molempien kannatus on yhteydessä nuorempaan ikään. Joka tapauksessa Ylisalo toteaa (linjassa kansainvälisten tutkijoiden kanssa), että perinteiset sosioekonomiset selitykset eivät riitä:

“Inglehartin ja Norrisin mukaan kansallisia ja perinteisiä arvoja korostava populismi on ennen kaikkea kulttuurinen, ei niinkään sosioekonominen ilmiö. Tämän argumentin mukaan populismi vetoaa taloudellisesta asemasta riippumatta erityisesti niihin, jotka kokevat omien arvojensa olevan uhattuna, kun jälkimateriaaliset, vähemmistöjen oikeuksia, yksilöllisyyttä ja kansainvälisyyttä painottavat arvot valtaavat alaa. Ne, jotka ovat vähiten avoimia uudenlaisille arvoille ja joiden status on ollut korkein perinteisten arvojen vallitessa – siis vähän koulutetut enemmistöihin kuuluvat miehet – kokevat uuden arvoilmaston herkimmin uhkaksi. Näin Inglehartin ja Norrisin kansainvälisellä aineistolla testaama väite vaikuttaa siis sopivan yhteen myös suomalaisen aineiston kanssa.” (s. 79-80)


Riippumatta siitä mihin prosesseihin tarkalleen ottaen demokratian vaihtoehtojen kannatusta luotaavat kysymykset saattavat liittyä, sillä on merkitystä yhteiskunnan kannalta kuinka nämä kannatukset jakaantuvat väestön sisällä. Kuten Ylisalo kirjoituksensa lopettaa, “Kansalaisten vieraantuminen demokraattisista periaatteista ja instituutioista voi olla ensimmäinen askel kohti sitä, että eliititkään eivät enää ole sitoutuneita demokratian pelisääntöihin. Demokratiaan sitoutumattomat eliitit voivat nopeastikin muuttaa pelisääntöjä pysyvästi epädemokraattiseen suuntaan.” (s. 84) (Vrt. oma kirjoitukseni vuoden alussa liittyen autoritaarisen eliitin uhkaan demokratialle.)

Jos on niin, että jotkut psykologiset tarpeet politiikan takana ovat suoraan demokraattista järjestelmää vastaan – kuten vaikkapa autoritaarisuudeksi kutsutun piirteen on todettu empiirisesti voivan olla – on melkoisen tärkeää tietää a) kuinka laajalti tällaisilla tarpeilla on vaikutusta väestön keskuudessa, ja b) kuinka niiden merkitys vaihtelee eri tilanteissa. Jälkimmäiseen kohtaan tiedetään aiemmasta tutkimuksesta, että esimerkiksi autoritaarisuuden merkitys on riippuvaista mm. julkisuudessa käydyn keskustelun uhkakeskeisyydestä: länsimaisissa(kin) väestöissä on paljon latenttia autoritaarisuutta, joka aktivoituu kun mediassa puhutaan paljon yhteiskuntaa kohtaavista uhista (esim. Haidtin populaari kirjoitus, tutkimus). Sen sijaan me emme tällä hetkellä tiedä vastausta kohtaan a) – meillä on joitain arvioita Ylitalon siteeraamien kyselyjen ja oman vaalikonetutkimukseni kaltaisten selvitysten pohjalta, mutta kattavaa kartoitusta ei koskaan ole tehty. (Olen itse toukokuussa lähettänyt Wihurille hakemuksen juuri tällaisen kartoituksen tekemiseen liittyen.)

Poliittinen polarisaatio lisää ihmisten käsitystä yhteisöä kohtaavasta uhasta, ja vaikuttaa siten siihen, että demokratian kannatus laskee autoritaaristen keskuudessa – mutta ehkä myös asiantuntijavaltaa kannattavien keskuudessa. Demokratian ikiaikainen ongelma onkin tilanne, jossa enemmistö väestöstä ei halua demokratiaa, ja tämä tilanne on sitä lähempänä mitä kauemmas eri psykologisia tarpeita vahvimmin edustavat ryhmät erkaantuvat toisistaan. Jos enemmistö väestöstä pysyvästi vastustaa demokratiaa, ongelma on periaatteellinen, mutta tällä hetkellä demokraattisella järjestelmällämme ei ole erityisiä keinoja puolustautua edes väliaikaisia muutoksia vastaan – päinvastoin, niitä ajavat demokratian sisältä media, jonka tarkoitus olisi vahtia valtaa mutta joka ansaintalogiikkansa puitteissa kärjistää ongelmia, ja poliitikot, joiden henkilökohtaista etua ajaa vastustajien demonisointi.


*) Olettaen että kysely on tehty kunnolla – pikaisesti katsottuna metodologia näyttää ihan asialliselta, mutta en lähtenyt selvittämään tarkemmin onko esim. kysymyksenasettelussa johdattelua.

**) Vähintään “melko samaa mieltä” väitteen “Tarvitsemme vahvaa johtajuutta, joka voi korjata ongelmat ilman tarvetta kompromisseille” kanssa.