TIL depression as an unfortunate result of emotional recalibration

(And re: previous post – no, I’m not horribly depressed, nor am I working full-time again. I’m doing things I enjoy in order to get better, and emotion theory happens to be one of them.)

Reading Tooby & Cosmides (2005), Conceptual Foundations of Evolutionary Psychology, as a part of refamiliarizing myself with basics of evopsych. It is a very good description of a lot of basic ideas behind evopsych, having mostly familiar stuff and surprisingly little stuff I disagree with, but the new part I had not run into before was the idea of recalibrational emotion programs.

The core idea is that unlike many other emotions*, emotions such as guilt, grief, shame, gratitude, and depression, have not evolved for producing any immediate behavior change. Instead, drawing from the computational approach to psychology, the idea is that behavior generally is dependent on a lot of (nonconscious) regulatory variables that track the relatively stable circumstances of one’s life. This way the brain does not have to calculate things like the estimate of social support, evaluation of a particular person’s likelihood of reciprocating kindness (or aggression), or present health and energy of own body, on the fly when already in a situation. But these variables need to be updated constantly, and sometimes the act of updating a variable itself should cause changes in other evaluations, in default modes of behavior in related situations, and so on. The authors use guilt as an example (p. 59):

Imagine a mechanism that evolved to allocate food according to Hamilton’s rule, situated, for example, in a hunter-gatherer woman. The mechanism in the woman has been using the best information available to her to weight the relative values of
the meat to herself and her sister, perhaps reassuring her that it is safe to be away from her sister for a short time. The sudden discovery that her sister, since she was last contacted, has been starving and has become sick functions as an information-dense situation allowing the recalibration of the algorithms that weighted the relative values of the meat to self and sister. The sister’s sickness functions as a cue that the previous allocation weighting was in error and that the variables need to be reweighted—including all of the weightings embedded in habitual action sequences. Guilt functions as an emotion mode specialized for recalibration of regulatory variables that control trade-offs in welfare between self and others […]  Previous courses of action are brought to mind (“I could have helped then; why didn’t I think to?”), with the effect of resetting choice points in decision rules.

The authors briefly mention depression as well: “Former actions that seemed pleasurable in the past, but which ultimately turned out to lead to bad outcomes, are reexperienced in imagination with a new affective coloration, so that in the future entirely different weightings are called up during choices.”

I have always considered the functional explanations of depression (or sadness) suspect, because they have typically only briefly mentioned “deattachment” or something similar as the function, and that has sounded… not right. Why would depression have such a horrible feeling if it was simply aimed at deattaching or realigning goals or something? An adaptation that seems to make you passive, drive you to ruin your relationships, and ultimately kill yourself does not seem very adaptive**.

The idea of recalibration makes this so much more understandable! It is not that depression is an adaptation in itself. Instead, (I now hypothesize,) it is the result of the recalibration program accidentally recalibrating all the core motivations at the same time to zero. Normally, the recalibration operates on one core motivation at the time – it gets set to zero, but other motivations are still running, so the behavior is directed more adaptively. But in a case where you only happen to have a couple of core motivations, and they all get set to zero due to some recalibration (that is not maybe based on the most objective of evaluations if the preceding states are already biased), you end up in the state where you have no core motivations left: depression. The program signals that you should not be doing these things, do the other things, but there are no other things left to do.


 

*) The authors strongly subscribe to a discrete emotion view, but their arguments can be read as somewhat inconsistent with the basic emotion theories.

**) Yes, yes, suicide can be adaptive from the gene’s point of view. But depression does not seem a reliable result of situations where suicide would actually be adaptive.

Reference

Tooby, J., & Cosmides, L. (2005). Conceptual Foundations of Evolutionary Psychology. In D. M. Buss (Ed.), The handbook of evolutionary psychology (pp. 5–67). Hoboken, NJ: Wiley.

no title

This is the hardest post I’ve written.

Competition is often touted as the most efficient way to get best results. Typically its proponents do not mention why it is efficient*.

Sometimes it motivates people to do their best. But when the motivation originates from fear of losing rather than intrinsic motivation for winning, it burns up psychological/emotional resources that are not reflected by anything immediately observable or measurable.

Sometimes it gets its efficiency from externalizing costs to competitors. When not all win, but all used resources (psychological/emotional, but also work time, opportunities, etc.) to try to win, the organizer of the competition only pays the winners, and the losers bear their costs themselves.

Academia uses both of these.

Science would be better if scientists did the best they could do because they wanted to, and did not take the safest course because they were afraid (see replication crisis).

Academia would be better if it did not make academics burn up resources that should be used for something else than competing meaninglessly. In many – maybe most – cases, the funders burn up more resources from the whole population of competitors than they give out to the winners. And despite all this waste, we have no evidence that the function of distributing the resources (funding, positions) to scientists is better than random.

I would be better if my self-worth was not so integrally tied to being a researcher, that when the soul-crushing competition for funding takes away my resources – the resources that I use at least partly on the expense of my family, because they appreciate that science is important to me – from actually doing research, I feel like I’m not doing enough.

This post was not neutral, nor well sourced. I’m bitter, and depressed, and burnt out, and now starting a sick leave because of that. I have a strong passion for science, but the competition in academia is actively keeping me from doing science.


*) When it is – it is entirely dependent on how the competition is arranged whether the efficiency is actually directed at what is really wanted. You get what you measure, etc.

Meta-analysis contacts

For those who I have contacted recently regarding the meta-analysis, I’m writing it on the topic of the relationship between Moral Foundations and political orientation. The relationship is widely assumed to follow the results of YourMorals.org data, by Graham, Haidt, and others (especially Graham et al. 2011, Mapping the Moral Domain), where conservatives endorse all five foundations equally and liberals endorse the care and fairness foundations more than the loyalty, authority, and sanctity foundations. Yet this result may be biased by the sampling method, with self-selected, English-speaking, mainly liberal WEIRD people – even in the YourMorals non-US samples the respondents, with their access to internet, capability to respond in English, and interest in moral questionnaires, are likely to be more like Western liberals than their non-English speaking compatriots (cf. Haidt, 2012, The Righteous Mind, where he describes how (IIRC) South-American university people are more like US university people, while less educated South-American rural people are more like less educated US rural people). A meta-analysis with more diverse independent studies should illuminate this question.

My co-writers are Simo Järvelä (who is also doing the fieldwork), and professors Jan-Erik Lönnqvist and Niklas Ravaja, from University of Helsinki. We are now collecting data, which in most cases is in the form of secondary variables in studies that have focused on something else. We hopefully can move to analyzing data in March. I started the work in late 2015, when I was writing a paper on political orientation and MFT (published later as Kivikangas et al. 2017) and wondered how generalizable the typical assumptions are. I first contacted many authors in 2016, but I have been busy with other things from late 2016 to the end of last year.


Graham, J., Nosek, B. A., Haidt, J., Iyer, R., Koleva, S., & Ditto, P. H. (2011). Mapping the moral domain. Journal of Personality & Social Psychology, 101(2), 366–85. https://doi.org/10.1037/a0021847

Haidt, J. (2012). The righteous mind. Why Good People are Divided by Politics and Religion. New York, NY: Vintage Books/Random House Inc.

Kivikangas, J. M., Lönnqvist, J.-E., & Ravaja, N. (2017). Relationship of Moral Foundations to Political Liberalism-Conservatism and Left-Right Orientation in a Finnish Representative Sample. Social Psychology, 48(4), 246–251. https://doi.org/10.1027/1864-9335/a000297

Natsismin vastustamisen keinoista

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa. Tietysti minulla on omat poliittiset ja moraaliset näkemykseni, mutta yritän pitää ne tutkimuksestani erossa. Siis tutkimuksesta – tämä blogi ei ole tutkimusta, vaikka siitä usein kertookin. Ja vaikka pyrin myös blogissani jonkinasteiseen neutraaliuteen, julkisesti kertomani poliittinen tavoite on tehdä yhteiskunnasta hyvä paikka olla ja elää. Natsismi ja fasismi, siten kuin ne on pitkään ymmärretty, ovat suoraan tätä tavoitetta vastaan.  “Hyvä olla ja elää” tarkoittaa minulle ennen kaikkea hyvinvointia ja vapautta kaikille ihmisille[1], joten vaikkapa valkoisen “rodun” ylivallan tai totalitaristisen valtion puolesta taisteleminen ei siihen selvästi kuulu. Polarisaation vähentäminen ihmisten ymmärrystä lisäämällä on täysin linjassa sen kanssa että vastustan natsismia.

Pahoja asioita ei kuitenkaan kannata vastustaa ihan miten tahansa[2]. Jos natsismin vastustaminen tietyllä tavalla tekee yhteiskunnasta huonomman paikan olla ja elää samaan aikaan kun on olemassa toisenlaisia tapoja jotka eivät näin tee, tätä tiettyä tapaa ei kannata käyttää.

Lyhyesti: natsit ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisillä on motiivinsa toimia niin kuin toimivat. Jos keino vastustaa natsismia lisää muiden ihmisten motiivia kannattaa natsismia, käyttämällä tätä keinoa vahvistat itse natsismia. Jos siis haluaa vastustaa natsismia, niin tällaisia keinoja kannattaa välttää. Mutta mitkä keinot ovat tällaisia?

Yksinkertaistava malli natsismista Suomessa

Psykologisena käsitteenä (yhteiskuntatieteellisen sijaan, esim. Haidt on kirjoittanut tästä yleistajuisesti) autoritaarisuus tarkoittaa tunnepohjaista halua tukeutua yhteen auktoriteettiin sekä aggressiivisuutta tätä vastustavia kohtaan. Käsitteen lähtökohta on tutkimuksessa, jota lähdettiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen ymmärtääksemme (ja välttääksemme) paremmin sitä mikä saa tavalliset ihmiset kannattamaan kokonaisten ihmisryhmien tuhoa ajavia tahoja. Kaikilla ihmisillä on taipumusta autoritaarisuuteen – toisilla se vain on vähän vahvempi kuin toisilla, ja se saattaa vahvistua eri syistä.

Voidaan ajatella kaikki suomalaiset janalle minimiautoritaarisuudesta maksimiautoritaarisuuteen. Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus – natsismiin on luonnollisesti muitakin syitä, mutta on tieteellisesti perusteltua ajatella että autoritaarisuus on yksi tärkeimmistä syistä. Maksimiautoritaarisuuden päässä (kuvassa merkitty kirjaimella Z) on tämänhetkiset kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät, valkoista ylivaltaa  kannattavat ihmiset. Heitä marssi Helsingissä itsenäisyyspäivänä joitain satoja – tarkka määrä ei ole tärkeä, mutta ilmeisesti heitä on ainakin vielä suhteellisen vähän. Heitä lähellä olevia joukkoja Y ja X on vähän enemmän. Toisessa päässä (A) ovat matalan autoritaarisuuden ihmiset, he joiden mielestä yksi absoluuttinen auktoriteetti ja sen vastustajien väkivaltainen vaientaminen on kauhistus.

autoritaarisuusskaala

Keskeistä on, että ihmiset janan A-päässä eivät rupea natseiksi tai näiden kannattajiksi vaikka mikä tulisi. Mitä kauemmas natsipäästä mennään, sitä epätodennäköisemmäksi natsiutuminen muodostuu. Vastaavasti mitä lähemmäs natsipäätä mennään, sitä todennäköisemmäksi tulee että näistä ihmisistä voi tulla natsien kannattajia.

Toiseksi, se miten ihmiset tulkitsevat yhteiskunnallista tilannetta vaikuttaa näiden autoritaarisuuteen. Tärkein syy autoritaarisuuden kasvuun on turvallisuudentunteen puute. Autoritaarisuuden kasvu on psykologinen reaktio tilanteeseen, jossa tulkitaan omaan heimoon tai ryhmään (ei välttämättä itseen) kohdistuva epämääräinen vaara – sen (oletettu) funktio on yhdistää heimo vahvan johtajan alle, jotta vaara saadaan torjuttua. Autoritaarisuuden kanssa korreloi mm. vähäinen avoimuus uusille asioille, vahva taipumus kategorisointiin eli mustavalkoinen ajattelu, ja vahva järjestyksen tarve.

Kolmanneksi, se miten eri ihmiset näkevät muut ihmiset, riippuu siitä missä kohtaa janaa he ovat: mitä lähempänä toiset ovat, sitä helpompaa heitä on ymmärtää. Joukon X ihmiset pitävät Y-ryhmää isänmaallisina ja rehtinä väkenä, mutta heistä Z saattaa jo mennä liian pitkälle. Vaikka Y ei itse kannata vaikkapa valkoista ylivaltaa ja vähemmistöjen vainoa eivätkä halua lähteä marssimaan natsien kanssa, he ymmärtävät Z:n intohimoa ja pitävät tavoitteita oikeansuuntaisina. Y:n mielestä X on samaa porukkaa kuin he itse, ainoa ero saattaa olla että X suhtautuu epäillen Z:aan mutta Y ei. Sen sijaan ryhmästä A katsoen X:n, Y:n ja Z:n välillä voi olla vaikeaa nähdä yhtään eroa. Ero sen välillä, onko jo todennut natsien keinot oikeiksi vai jakaako näiden kanssa joitain arvoja (kansallismielisyys, turvallisuushakuisuus) mutta ei keinoja, on kuitenkin ratkaiseva.

Huonot ja paremmat keinot

Yhteiskunnallisesti siis paras tapa lisätä autoritaarisuutta, ja siten natsismia, on lisätä turvattomuuden tunnetta siinä päässä janaa, missä ollaan siinä reunalla että kannattaisiko natseja vai ei (vahvimmin Y, ja vähäisemmässä määrin X) [4]. Korostan uudelleen, että tämän asian kannalta ei ole väliä mitä A-päässä janaa olevat ajattelevat – he eivät ryhdy natseiksi missään tapauksessa[5]. Mutta keinot kuten natsimarssin uhkaaminen ja yleisen kaaoksen luominen osuvat suoraan näiden siinä reunalla olevien tunteisiin: he kaipaavat järjestystä, ja kun natsit marssivat nätisti rivissä – ja he ehkä tuntevat jonkun tyypin marssilta, jonkun jota pitävät vain isänmaallisena joskin vähän turhan innokkaana – niin reunoilla huudeltiin ja heiteltiin esineitä. Tässä mielessä itsenäisyyspäivien anarkistiriehunta (ja jälleen: ei ole relevanttia onko oikeasti riehuttu, relevanttia on miten siellä X- ja Y-ryhmissä olevat ihmiset asiat näkevät) useampana peräkkäisenä vuonna on ollut tehokasta propagandaa natsien puolesta. [6]

Mitkä keinot sitten ovat tehokkaita? En osaa sanoa mitään kauhean vahvaa mitä yhteiskunnallisella tasolla pitäisi tehdä – tutkin näitä asioita yksilötasolla. Mutta jotain suuntaviivoja voidaan nähdä.

  • Nauraminen voi toimia. Odinien suurella puhkunnalla alkanut toiminta lässähti aika pitkälle kaiketi siihen, että heitä pidettiin vähän surkeina ja heille naurettiin. Loldiers of Odin oli paraatiesimerkki naurunalaiseksi tekemisestä, kunhan se ei mene uhkaavaksi.
  • Paheksunta toimii jossain määrin. Kymmenen kertaa suurempi määrä ihmisiä näkyvästi paheksumassa natsimarssia on tehokas näky. Paheksunta osoittaa että tämä joukko on edelleen osa meitä (yhteiskuntaa), mutta että niiden toimintaa ei hyväksytä ja parempi olisi jos lopettaisitte. Mutta jos vastamielenosoitus on uhkaava ja hyökkäävä, se viestii että ette ole osa meitä, olette vihollisia. Miten luulette että ihmiset, jotka ovat lähempänä natsi- kuin antinatsi-päätä (mutta eivät viekö natseja!) suhtautuvat siihen, että joukko joka on kauempana heistä julistaa vihollisiksi joukon joka on heitä lähempänä?
  • Lain käyttäminen toimii. Autoritaarisuuden keskeinen piirre on auktoriteettien totteleminen. Kun auktoriteetti – sellainen jota he kunnioittavat, kuten poliisi – sanoo että nyt nämä natsit on menneet liian pitkälle, se on voimakas signaali isolle joukolle autoritaarisia jotka eivät ole (vielä) todenneet nykyauktoriteettia liian löysäksi. Mutta tässä pitää sitten toimia lain mukaan, ei venyttää lakia että saadaan natsit tuomittua. Jos laki ei riitä, sitä voidaan muuttaa, sekin on auktoriteettien järjestyksenmukaista toimintaa. Mutta ei-auktoriteettien lain ulkopuolinen toiminta on sitä epäjärjestystä, jota autoritaariset kauhistuvat.
  • Tilastoargumentit eivät toimi, koska tämä on tunnepohjaista, ja jos yksilö ei erityisesti vahvasti halua tehdä toisin niin tunne voittaa aina tiedon. Tutkimuksesta voidaan ymmärtää myös, että erilaisuuden korostaminen toimii tarkoitusta vastaan. Liberaalille (tässä siis ihmiselle joka on avoin uudelle) siitä kertominen esim. lehtijutuissa kuinka kiinnostavia ja kiehtovia erilaisuuksia näissä ulkomaalaisissa on voi olla positiivista, mutta vähän avoimelle/autoritaariselle se on aina negatiivista. Sen sijaan sen korostaminen kuinka pinnallisesti erilaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, toimii paljon paremmin.
  • Asioiden esittäminen vastaanottajan näkökulmasta toimii, omasta näkökulmasta ei. Jos A-ryhmäläinen yrittää käännyttää X- ja Y-ryhmäläisiä (tai mitä tahansa joka on lähempänä Z:aa kuin A:ta) sanomalla että Z on paha koska se haluaa syrjiä vähemmistöjä, hän käyttää siinä oman ryhmänsä arvoja ja retoriikkaa jotka eivät lainkaan resonoi vastaanottajissa, ja tuloksena vastaanottajat todennäköisesti siirtyvät vain kauemmaksi A:sta todetessaan että erot tänne ovat suurempia kuin olivat aiemmin kuvitelleet. Jos hän sen sijaan osaa ymmärtää sitä miksi X-ryhmäläinen kannattaa kansallismielisyyttä ja haluaa ulkomaiset ulos (esim. normatiivinen uhka [7]), on mahdollista käyttää vaikkapa argumentaatiota jossa Z-ryhmän keinot itse asiassa lisäävät epäjärjestystä ja uhkaa yhteiskunnalle. Tällainen argumentti saa vastaanottajan näkemään A-ryhmäläisessä yhtäläisyyksiä ja Z-ryhmän toiminnassa vaaroja omien arvojensa kannalta, ja vaikka arvoista ei päästäisi yksimielisyyteen, keinoista voidaan päästä (esim. väkivallan tuomitseminen ja estäminen).
  • Tutustuminen toimii. Tässä pätee toinen psykologinen ilmiö: kategorisointi. Kirjoitin siitä aiemmin. Mitä vähemmän ryhmää tai sen jäseniä tuntee henkilökohtaisella tasolla, sitä enemmän ne niputetaan yhdeksi joukoksi. Kun tämä yhdistetään vähäiseen avoimuuteen (eli ~epäilykseen kaikkea uutta kohtaan) ja autoritaarisuuteen, pienikin merkki siitä että yksi siitä joukosta on rikollinen, vaarallinen, epäluotettava tai muuten epäilyttävä, se yleistyy koko joukon ominaisuudeksi. Luultavasti positiiviset ominaisuudet yleistyvät heikommin (tuon vähäisen avoimuuden takia), mutta se toimii kuitenkin periaatteessa samalla tavalla. Tutustutaan ihmisiin, niin heitä on paljon vaikeampi pitää pahoina – ja tämä koskee tietysti myös A-ryhmää, jonka on joskus vaikea nähdä eroa X:n, Y:n ja Z:n välillä.

Pidemmällä tähtäimellä ainoa keino on turvallisuudentunteen lisääminen. Voidaan kyllästymiseen nähden sanoa ja näyttää tilastoja että rikoksia on mitättömän vähän, maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole mitätöntä suurempi ongelma, elämä on parempaa kuin koskaan ns. “parempina aikoina” – millään tällä ei ole väliä niin kauan kun ihmiset tuntevat että Suomi on mennyt vaarallisemmaksi ja heidän ryhmiään uhataan. He tuntevat niin koska poliitikot sanovat niin, koska lehdistö tekee siitä juttuja, koska kaveri kertoi. Autoritaariset ovat ihmisiä, heillä on ihmisten motiivit. Jos heiltä poistaa motiiveja (turvattomuuden tunne, katkeruus ja viha nykyisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta kohtaan[7]), eivät he rupea natseiksi. Tämä työ on tietysti paljon vaikeampaa eikä siihen ole yksinkertaisia keinoja. Mutta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa sen täydellinen ohittaminen että he tuntevat olonsa turvattomaksi, vihaiseksi, katkeraksi, on varma tapa puhua ohi, eikä se ainakaan auta näitä tunteita.

 


[1] “Hyvinvointi” ja “vapaus” ovat tietysti epämääräisiä käsitteitä, enkä ole ainakaan tässä halukas määrittelemään asiaa tarkemmin, koska tarkoitukseni ei ole tehdä mitään filosofisesti vahvaa väitettä jonka yksityiskohdista sitten voisi vääntää loputtomiin. Tämä on ennemmin deskriptiivinen kuvaus siitä, omat moraaliperustani tukeutuvat lähinnä care/harmiin, fairnessiin ja libertyyn (Graham et al., 2013).

[2] Tämä postaus perustuu olennaisesti seurausetiikkaan, eli siihen että oikean ja väärän kannalta tärkeää on, mitä teoista seuraa, ei se ovatko teot itsessään oikein.

Yleisemmin, ihmisten eettisen ajattelun on ajateltu jakautuvat karkeasti konsekventialistiseen (seurauseettiseen) ja deontologiseen (velvollisuuseettiseen[3]) puoleen – kyseessä on siis (jälleen) ilmiö, joka kyllä ilmenee käytännössä kaikissa ihmisissä, mutta näiden keskinäinen suhde vaihtelee merkittävästi. Konsekventialistiksikin tunnustautuvasta ihmisestä kyllä tuntuu, että pahantekijälle vahingon tekeminen ei ole yhtä haitallista kuin viattomalle, mutta hänestä tuntuu myös, että laajempi konteksti on tärkeämpi: esimerkiksi oman käden oikeudesta suurella todennäköisyydellä seuraa koston kierteitten ja muiden mekanismien kautta enemmän haittaa kuin hyötyä, joten pahantekijää ei kannata itse lähteä vahingoittamaan, vaan nojautua oikeusjärjestelmään vaikka se tuntuukin pahalta. Käytännössä kaikilla ihmisillä siis on oikeudenmukaisuuteen liittyviä tunteita molempien ajattelutapojen puolelta, enkä usko että kukaan oikeasti tuntee että aina olisi oikein tehdä x (vaikkapa vastustaa natsismia), keinoista (valehtelu? väkivalta? tappaminen?) ja niiden seurauksista riippumatta.

Jos sinusta siis tuntuu että vaikkapa ajankohtaisiin asioihin liittyen mielestäsi on itsestäänselvää että alpakkatilaisuudessa ei ollut mitään väärää koska sillä vastustettiin natseja, etkä ymmärrä miten kukaan voisi olla toista mieltä, korostan: monet muut voivat olla ihan yhtä paljon natseja vastaan mutta olla silti taipumuksiltaan konsekventialistisempia. Deontologinen arvostelma antaa voimakkaamman tunteen, mutta konsekventialistin heikompi tunne ei ole merkki siitä että hän symppaa natseja.

[3] Velvollisuuseettisyys filosofisena käsitteenä on itse asiassa vähän eri asia kuin mistä puhun: psykologisesta taipumuksesta liittää moraalinen tunne tekoon, joka on oikeastaan vain signaali varsinaisesta vältettävästä/tavoiteltavasta pahasta/hyvästä. Erottelun on esitellyt hyvin Cushman (2013). Sanaa “deontologinen” käytetään kuitenkin joskus myös tästä, ja koska se on tunnettu termi, sillä saadaan välitettyä suunnilleen mistä on kyse.

[4] Huomattakoon perinteisen ja sosiaalisen median rooli prosessissa, jossa yhteiskunta ja maailma alkaa näyttää yhä vaarallisemmalta ja uhkaavammalta. Kun seuraavalla kerralla näet FB:ssä tai muualla jutun, jossa keskeinen sisältö on tuo, mieti uudestaan haluatko todella antaa sille näkyvyyttä.

[5] On tietysti muitakin syitä toimia eri tavoilla – esimerkiksi natsien vainoamien ryhmien turvaaminen on erinomainen sellainen – mutta keskitytään tässä natsismin estämiseen.

[6] Ja tässä ei tarkoiteta sanoa, että vain natsimieliset tuntevat turvattomuutta. Totta kai kuka tahansa voi tuntea turvattomuutta, ja A-ryhmässä varmasti tunnetaan turvattomuutta Z-ryhmän toimista. Pointti on, että turvattomuuden tunne lisää autoritaarisuutta, ja siinä missä A-ryhmässä sen vaikutus voi olla mitätön, X- tai Y-ryhmässä se voi olla ratkaiseva tekijä että ihminen siirtyy ryhmään Z ja kannattamaan ihan oikeita natseja.

[7] Katkeruus ja vihaisuus syntyy siitä, että turvattomuuden tunne ei ole henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, vaan (omaksi ryhmäksi tunnettuun) ryhmään kohdistuvaa – esimerkiksi “kunnon suomalaisiin”, mitä se heille sitten tarkoittaakaan. Ryhmän tunnetaan olevan vaarassa, paitsi fyysisesti (esim. terrori-iskut, raiskaukset), myös koska sen moraalista selkärankaa nähdään hajotettavan (esim. kurinpidon vähentyminen, yhteiskunnallisen reiluuden heikentyminen, vieraiden tapojen yleistyminen). Kun ihmiset tuntevat tätä normatiivista turvattomuutta, he odottavat että auktoriteetti vastaa siihen – sitä vartenhan auktoriteetti on olemassa. Jos auktoriteetin ei nähdä vastaavan siihen, seuraa katkeruutta ja vihaisuutta ja halua vaihtaa auktoriteetti (heidän näkökulmastaan) legitiimimpään.

Viitteet ja kirjallisuutta

Cushman, F. (2013). Action, Outcome, and Value A Dual-System Framework for Morality. Personality and Social Psychology Review, 17(3), 273–292. doi:10.1177/1088868313495594

Feinberg, M., & Willer, R. (2015). From Gulf to Bridge: When Do Moral Arguments Facilitate Political Influence? Personality and Social Psychology Bulletin. https://doi.org/10.1177/0146167215607842

Graham, J., Haidt, J., Koleva, S., Motyl, M., Iyer, R., Wojcik, S. B., & Ditto, P. H. (2013). Moral foundations theory: The pragmatic validity of moral pluralism. Advances in Experimental Social Psychology, 47, 55–130. https://doi.org/10.1016/B978-0-12-407236-7.00002-4

Van Hiel, A., Duriez, B., & Kossowska, M. (2006). The Presence of Left-Wing Authoritarianism in Western Europe and Its Relationship with Conservative Ideology. Political Psychology, 27(5), 769–793. https://doi.org/10.1111/j.1467-9221.2006.00532.x

 

Tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa

“[O]ur project is descriptive, not normative. We are not trying to say who or what is morally right or good. We are simply trying to analyze an important aspect of human social life. Cultures vary morally, as do individuals within cultures. These differences often lead to hostility, and sometimes violence. We think it would be helpful for social psychologists, policy makers, and citizens more generally to have a language in which they can describe and understand moralities that are not their own.” (Graham et al., 2013, p. 57-58)

“Projektimme on deskriptiivinen [kuvaileva], ei normatiivinen [arvottava]. Emme pyri sanomaan kuka tai mikä on moraalisesti oikeassa, oikein, tai hyvää. Yritämme vain yksinkertaisesti analysoida aihetta, joka on tärkeä ihmisten sosiaalisessa elämässä. Kulttuurien moraalikäsitykset eroavat toisistaan, kuten eroavat myös yksilöiden moraalikäsitykset kulttuurien sisällä. Nämä erot usein johtavat vihamielisyyteen, ja joskus väkivaltaan. Olemme sitä mieltä, että olisi hyödyllistä jos sosiaalipsykologeilla, poliitikoilla ja kansalaisilla yleensä olisi yhteistä kieltä jolla kuvata ja ymmärtää moraalikäsityksiä jotka eivät ole samanlaisia kuin heillä itsellään.” (oma käännökseni)

Ylläoleva lainaus on moraaliperustateorian (Moral Foundations Theory) kehittäjien keskeisestä tieteellisestä julkaisusta, ja allekirjoitan sen täysin. Pyrin myös itse siihen, että oma tutkimukseni olisi mahdollisimman vähän arvottavaa – vaikka minulla on omat yksityiset moraalikäsitykseni siitä mikä on oikein ja hyvää [tähän myöhemmin linkki blogaukseen, jossa kuvailen niitä avoimuuden nimissä tarkemmin], pyrin erottamaan ne tutkimuksestani ja tekemään sitä mahdollisimman kuvailevasti. Tämä on vaikeaa, etenkin kun yksi tutkimuslähtökohdistani on että ihmisen on vaikea tunnistaa moraalikäsitystensä varsinaisia syitä, mutta tavoitteen vaikeus ei ole syy olla yrittämättä.

Jos koskaan huomaat että tieteeseen liittyvät blogaukseni (välillä saatan blogata myös arvoistani, mutta pyrin merkitsemään sen avoimesti ja selvästi), tai vielä vakavampaa, tutkimuspaperini sisältää ilmeisiä tai edes mahdollisia vinoumia arvokysymyksiin nähden, pyydän sinua, lukija, kirjoittamaan joko kommentin tai lähettämään mailia ja selittämään millä tavalla näet asiat eri tavoin. Lupaan lukea ja harkita kaikkia asiallisia palautteita, ja mahdollisuuksien mukaan korjata vinoumia kun niistä huomautetaan.

Learning: measures of political orientation

Writing a meta-analysis on political orientation and MFT, I’ve learned that there are (self-report) measures of political orientation that have completely different approaches to the question, and they seem to be favored by different kinds of users. I’m sure there are interesting philosophical writings on the subject, because topics like “what is political orientation” and “what is ideology” (not to mention “what is measurement”) are probably inexhaustible. This is just my quick observation on the subject.

Four (and a half?) different types of self-report measures:

Self-identification measure uses broad labels (such as “liberal vs. conservative”, “left vs. right”), asking people where they would place themselves (practically always on a bipolar) scale. A pragmatic choice – the focus is somewhere else, but something about the PO needs to be found out, so let’s use the easiest and simplest one. Views PO as a matter of identification and so skips the difficult questions of how to measure PO by settling for the idea that PO is whatever people think it is. However, because the scale predefined but not by the respondents themselves, this may lead to problems when using the measure outside the population from which it emerged – e.g. the use of “lib-cons” and “left-right” are different in the US and Europe. Also psychometrically problematic.

Issue-based measures ask an array of questions about specific political issues. They seem to be favored by researchers in politics – most likely they know about the inconsistencies in people’s identification vs. political behavior (also, their focus is probably more often specifically in political behavior) and the problems with minor groups that do not fit into the bipolar scale, so a single-item scale is viewed as inadequate. Issue-based measures are often combined with self-identification measures to empirically label self-identifications to sets of issue patterns. The approach is that one’s PO is determined by the similarity to other people (a data-driven approach). A general problem with an issue-based measure arises when the issues in the items are not relevant for the respondents (e.g. too old or from a foreign political culture: abortion may be a hot topic in the US and catholic countries, but it is a non-issue in protestant Western/Northern Europe). Another problem emerges when the identifications and response patterns diverge.

Theory-based measure is based on the a priori definitions from particular theoretical approach, and in practice considers the ways people identify themselves as more or less irrelevant. One’s PO is determined by the correspondence to the theoretically important factors that may be issue-based or use items that are about more abstract principles, or both. If you answer in a particular pattern, you can be labeled with a name related to the theoretical thought behind this (such as “liberal vs. authoritarian/statist”), whether you like it or not. I’ve especially seen it in libertarian opinion writings with no empirical research, but it is also used in research. The problem with the former is often that even though a label opposite to their own favored position may seem objective to the writer (like “authoritarian”), people who are not already on the same side surprisingly do not appreciate being  called that, so the writing achieves more to flame than discuss. The tradeoff in the theory-based research approach (in addition to those already related to the issue-based approach) is naturally that often you find what you look for, so the measure can be only as strong as the theory – and I’m not aware of particularly good psychological theories that would take a realistic view of human mind and political behavior into account.

Proxy measures use a measure not intended specifically for political orientation – such as values, particular personality traits like SDO, openness, or moral foundations – but that have earlier established reliable relationships the user can rely on. Psychologists seem to be especially fond of this, probably because they are not interested in political issues per se. Obviously, the problem is that this measure can only capture the facets of PO that happen to correlate with the proxy, so it may miss important information.

In regard to affective psychological view, the different types are not just different ways to answer the same question, but (to some extent) reflect fundamentally different processing. My assumption is that there is a (probably largish) number of nonconscious processes of different levels that produce the range of phenomena that may go under “political orientation”, and that some of the differences in the operating parameters of the low-level processes produce an important portion of the stable differences between political orientations. These trait differences behind political orientation are what I’m mainly interested in. It is not necessarily that the high-level differences are not important, but I assume that their operation in interaction with cultural influences are more complex, and therefore more difficult to study, so it’s better to at least start with the more easier ones.

Self-identification is a result of the conscious processing of the automatic construction of identification categories and those linking oneself to one of them. As such, it is a high-level process, and although that will have some relationship to the trait differences in the lower levels, the heavy processing of the higher levels mostly serve to confound that relationship. So self-identification tells us something about how people self-identify, but less about how this identification fundamentally works – although of course mapping the identification patterns may provide good information for further study. Proxy measures may target the low-level processes better, but they leave the relationship to PO itself unclear, if we assume that PO is something more than just the proxy (and we do).

Issue- and theory-based measures require judgments instead of self-reflection, which is in principle a better way to probe nonconscious processes. The issue-based approach cannot escape the problem that you should have a pretty good theoretical idea of what matters when you choose the items, or else your measure is just a collection of random items that are related to each other on the surface, but that don’t necessarily tell much about the processes underneath. Of course, if the research is on the surface level, that’s completely fine. A theory-based measure with abstract principles comes with the disadvantage that asking people how they would make judgments may give different answers than making them actually make the judgments. So if my assumption about the underlying structure is correct and we want to study the low-level processes with self-report measures, judgment items about issues, guided by a good theory, seems to be the way to go (without spending too much time on analyzing this).

 

Miksi suutumme ryhmälle vaikka tekijä on yksilö?

Ystäväni kysyi jokin aika sitten Facebookissa:

Mikähän siinä on, että joskus, kun joku tekee jotain pahaa (puukottaa satunnaisia ihmisiä torilla, vaikkapa), niin sen sijaan että suuttuisimme vain sille yhdelle, suutumme joillekin ihan muille, jotka mielestämme kuuluvat sen yhden kanssa johonkin samaan ryhmään? Tai vaikkapa jollekin toiselle henkilölle, joka ei edes kuulu siihen ryhmään, mutta on joskus ilmaissut tukeaan sille ryhmälle? Ihan weirdoa.

Tunnistan tämän ilmiön itsessäni, ja näen sen muissa ihmisissä. Toki se vaihtelee, milloin se tapahtuu. Esim. Turun puukotusten tapauksessa en suuttunut kaikille muslimeille, mutta esim. jokin Päivi Räsäsen möläytys voi hetkellisesti saada mut ajattelemaan kaikista uskovaisista jotain pahaa, mitä he eivät ansaitse. Jollekin toiselle nämä tilanteet ja reaktiot menisivät juuri päinvastoin, mutta meillä molemmilla on tämä sama tendenssi suuttua väärälle kohteelle.

Annoin pikaisen vastauksen, jonka sisältöä olen alle hieman laajentanut ja lähteistänyt*.

Kysymyksessä vaikuttaisi näkyvän taustalla (epärealistinen) “järkevän ihmisen” ihmiskuva, jonka mukaan tällainen käyttäytyminen on kummallista, ikään kuin bugi järkevän ihmisen toiminnassa. Päinvastoin, suurin osa (länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen henkilön?) intuitiivisistä käsityksistä siitä miten ihminen/mieli toimii on vääriä, ja tässä kuvattu toiminta on seurausta täysin “oikein”** toimivista prosesseista.

Aivot yleistävät ja ryhmittelevät [1]. Ne tekevät sitä tehokkuuden takia: jotta jokaista yksittäistä havaintoa ei tarvitse käsitellä erikseen, vaan tuntomerkkien perusteella voidaan olettaa että havaittu asia on samanlainen kuin mitä aiemmin on havaittu, ja että todennäköisesti siitä seuraa samanlaisia asioita kuin ennen. Tälläinen olettaminen säästää valtavasti työtä jota aivojen täytyy tehdä, ja jos ryhmittely toimii hyvin, se johtaa erittäin hyödylliseen kykyyn tehdä useimmiten riittävän osuvia ennusteita tulevaisuudesta [2]. Yksittäisiä asioita käsitellään sitä tarkemmin, mitä useammin niitä tavataan, koska tämä luultavasti tarkoittaa että ne ovat ympäristössämme tärkeämpiä. Sama pätee tietysti ihmisiin.

Siten ihmisiä käsitellään osana kategorioita, eli ryhmäjäsenyyksiensä kautta sitä enemmän, mitä kauempana ne ovat psykologisesti itsestäsi***. Vaikka pystyt tietoisesti ajattelemaan että Räsänen tekee asian x, tunnejärjestelmäsi käsittelee tiedostamattasi tilanteen sen kautta että ryhmä A josta Räsänen on vain yksittäinen esimerkkitapaus tekee asian x. Siksi tunteesi kohdistuvat ryhmään A kokonaisuudessaan, eivätkä sen yksittäiseen instanssiin Räsänen.

 


*) Ahmimani kirjallisuuden kautta minulla on tarkat lähteet vain oman erikoisalani väitteille, eli niille joita olen paljon käsitellyt, kun taas jotenkin tutkimuksellisen osmoosin kautta syntyy epämääräinen käsitys isosta kasasta asioita, joille ei tiedä mitään tiettyä lähdettä. Lisään tagin “shotgun references” joka viittaa siihen, että googlaan jotain mikä näyttää pikaisesti kertovan aiheesta, mutta en ole lukenut useimpia papereita ainakaan tarkasti. Samalla nämä toimivat itselleni muistutuksena, että voin palata kerran löytämääni viitteeseen jos se myöhemmin osoittautuu tärkeäksi.

**) Sillä että prosessit toimivat “oikein” viittaan siihen, että evolutiivisesti mieli on kehittynyt tietynlaiseksi, sopeutunut suorittamaan tietynlaisia prosesseja tietyissä rajoissa ja tietyissä olosuhteissa. Ilmiö on “bugi” vain suhteessa epärealistisen järkevän ihmisen ihmiskuvan tuottamiin odotuksiin, ei mikään todellinen poikkeama normaalista.

***) Tästä muodostuu kiinnostava hypoteesi: onko sosiaalipsykologian käsite ulkoryhmä seurausta siitä aivoprosessista, että niihin kuuluvat ihmiset eivät ole niin lähellä sinua että aivosi käsittelisivät heitä yksilöinä? Ilmeisesti asiasta ei ole ainakaan konsensusta [3]. Selvästi tämä ei selitä koko ilmiötä: minimaalisen ryhmän paradigmassa ennestään tuntemattomat ihmiset jaetaan ryhmiin, ja omaa ryhmää käsitellään sisäryhmänä ihan pelkästään tällä, joten siihen kuuluvia ei ole käsitelty enempää kuin siihen kuulumattomiakaan. Ehkä tietoinen ryhmäkategorisointi on kuitenkin saman perustavamman mekanismin (kategorisointi) toinen (ylhäältä-alas) käyttötapa?

Viitteet

[1] Seger, C. A., & Peterson, E. J. (2013). Categorization = Decision Making + Generalization. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 37(7), 1187–1200. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2013.03.015

[2] Bar, M. (2009). The proactive brain: memory for predictions. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 364(1521), 1235–1243. https://doi.org/10.1098/rstb.2008.0310

[3] Shkurko, A. V. (2013). Is social categorization based on relational ingroup/outgroup opposition? A meta-analysis. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 8(8), 870–877. https://doi.org/10.1093/scan/nss085