Tämä on uudelleenjulkaisu 21.1.2017 kirjoittamastani FB-notesta, jonka halusin säilyttää FB:n ulkopuolella.

Ajatuksiani ilmiöön, jota kuvaa lainaus jutusta:

“Lastin mukaan myös Yhdysvaltain media valehtelee kaikista asioista. Trump sen sijaan on hyvin rehellinen.” (http://www.hs.fi/ulkomaat/art-20000…)

Tätä ja tämän kaltaisia lausuntoja on monet ihmetelleet, oletettavasti lähtökohdasta että ovatpa ne täydellisen pihalla, kun on objektiivisesti todennettavissa (ja todennettu) että Trump valehtelee jatkuvasti ja koko ajan.

Näkisin, että suurimmalle osalle ihmiskuntaa “rehellinen” ei ole koskaan tarkoittanutkaan tietoisesti arvioitua kohteen suhdetta objektiivisesti todennettavissa oleviin faktoihin. Sen sijaan “rehellinen” tarkoittaa affektiivisen arvion tulosta, sitä kuinka hyvin kohteen väitteet ja käytös yleisesti ovat sopusoinnussa arvioijan tulkitun todellisuuden kanssa, joka on suurelta osin sosiaalisesti muodostunutta. Jotkut, oletan että erityisesti länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet, ovat kuitenkin pitäneet ihanteenaan rationaalisuutta ja objektiivisuutta, ja oppineet uudelleentulkitsemaan omia affektiivisia arvioitaan suhteessa “totuuteen”, eli siihen, mitä pitävät objektiivisena ja rationaalisena (mistä päästään tuohon “rehellisen” ensimmäiseen määritelmään).

Totuus on kuitenkin sosiaalisesti konstruoitua, ja sosiaalinen konstruktio perustuu affektiivisille prosesseille. Kyllä, tieteellä päästään lähemmäs objektiivista todellisuutta, mutta edes jotain asiaa suoraan tutkivat tieteentekijätkään eivät pysty väistämään sitä, että heidän tulkintoihinsa vaikuttavat heidän muut käsityksensä ja heidän omat affektiiviset prosessinsa jotka eivät ole objektiivisia eivätkä pyri objektiivisuuteen. Ja kun erilaista “objektiivista tietoa” uudelleen-uudelleen-uudelleentulkitsevat poliitikot tai journalistit, mennään yhä tulkinnallisemmaksi.

“Post-truth” -ajassa ei siis ole kyse siitä, että ihmisille, jotka keskimäärin olisivat uskoneet objektiiviseen totuuteen, on nyt saatu läpi ajatus tai asenne että objektiivisella totuudella ei ole enää väliä. Siinä on kyse siitä, että se media- ja poliittinen eliitti, joka on tottunut määrittämään totuuden omien (objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen pyrkivien, mutta silti biasoituneiden) käsitystensä mukaan, on nyt menettämässä tuon vallan (tai ainakin osaa siitä). Laajat ihmisjoukot, jotka ovat luultavasti aina pitäneet tuota “virallista totuutta” vähän epäilyttävänä (omien affektiivisten, mm. moraalisten, arvioidensa perusteella) mutta joita on dissattu ei-rationaalisina, ovat nyt saaneet sosiaalista validointia. Trump arvioidaan rehelliseksi koska hän puhuu tavalla joka osuu noiden ihmisten tulkittuun todellisuuteen. Media joka väittää että Trump valehtelee, arvioidaan heimoyhteiskunnasta peräisin olevassa arvioprosessissa missä uskottavuus seuraa enemmän sosiaalisista suhteista kuin suhteesta objektiivisesti todennettavissa oleviin faktoihin – ja kun median viesti oli alun perin vähän epäilyttävä ja Trumpin ainakin jossain määrin osuva, arvio molempien suhteellisesta uskottavuudesta vahvistuu.

Tässä prosessissa ollaan polarisoitumisen ytimessä. “Objektiivisiin tosiasioihin” vetoaminen ei ihmisiä käännytä – päinvastoin, affektiivinen uskottavuusarvio joka on valmiiksi “faktojen” esittäjää vastaan tulee arvioimaan myös esitettyjä tosiasioita yhä epäuskottavammaksi, kun niitä verrataan affektiivisesti uskottavampaan populistiin. Esittämällä populistia vastaan todisteita puolueettomaksi arvioitujen eksperttien, tilastojen, tai vastaavien avulla, populistia affektiivisesti uskottavampana pitävät alkavat epäillä yhä enemmän myös näitä todisteita ja eksperttejä. Käsitys yhteiskunnallisesta todellisuudesta, siinä määrin kun se perustuu näihin todisteisiin ja ekspertteihin, sirpaloituu sen perusteella ketä pidetään affektiivisesti uskottavampana.

Jos tämä tulkintani on lähellä todellisuutta, polarisoitumista vastaan voi taistella kahdella tavalla: täytyy lähestyä siinä rajalla olevia ja saada heitä puolelleen 1) lisäämällä omaa affektiivista uskottavuutta, ja 2) vähentämällä polarisaatiota ajavien affektiivista uskottavuutta. Ensimmäistä voi toteuttaa esimerkiksi säätämällä suhtautumista kunnioittavammaksi ja viestin muotoa sellaiseksi, että se osuu paremmin *vastaanottajan* todellisuuskäsitykseen ja moraalisiin arvoihin. Toista voi toteuttaa esimerkiksi antamalla pahimmille populisteille (mieluusti ei liikaa) valtaa, jotta he voivat saavutuksillaan (tai niiden puutteella) romuttaa uskottavuutensa kannattajiensa silmissä.

Tämä on uudelleenjulkaisu 19.10.2016 kirjoittamastani FB-notesta, jonka halusin säilyttää FB:n ulkopuolella.

Lyhyesti: tutkimuksessa ei yritetty laittaa maita empaattisuusjärjestykseen, eikä näillä tiedoin aineisto siihen lainkaan sovikaan.

Facebookissa ja monissa lehdissäkin on huomioitu tutkimus, jota on meillä otsikoitu raflaavasti mm. Kalevassa: “Tutkimus: Suomalaiset ovat lähes maailman huonoimpia asettumaan toisen ihmisen asemaan” (http://www.kaleva.fi/uutiset/kotima…). Otsikot ja johtopäätökset tutkimuksesta ovat kuitenkin reilusti liioiteltuja.

Kyseessä on Chopik, O’Brien & Konrathin “Differences in empathic concern and perspective taking across 63 countries” lehdessä Journal of Cross-Cultural Psychology (http://jcc.sagepub.com/content/earl…). Vastaajia oli yli 104 000 ja valtioiden vertailussa oli mukana 63 valtiota. Vaikuttavia lukuja. Metodeita tarkemmin* katsellessa huomataan kuitenkin nopeasti, että esitetyt väitteet ovat ylimitoitettuja todistusaineistoon nähden.

Ensinnäkin, artikkelin fokus on muualla. Se käsittelee empatian, kollektivismin, persoonallisuuden ja muiden muuttujien välisiä yhteyksiä eri maissa. Varsinainen maiden välinen “empatia-ranking” ei ole edes artikkelin varsinaisessa tekstissä läsnä lainkaan, vaan on peräisin lisämateriaaleista.

Toiseksi, tutkimusaineisto ei ole kovin vakuuttava maiden välisten vertailujen tekemiseen. Se on peräisin englanninkielisestä nettikyselystä, jonka mittarit näyttävät olevan ihan asiallisia, mutta sitä, kuinka vastaajat on hankittu, ei kerrota. Yli 104 000 vastaajasta 74 % on USA:sta. Vastaajia on ollut useammastakin maasta kuin 63:sta, mutta kaikki joista on ollut alle 20 vastaajaa on hylätty – näitä oli 555, eli yli 27 maata on hylätty tämän perusteella.

Tässä on jo nähtävissä lukuisia ongelmia.

1. Vastaajien minimimäärä. Lähes minkä tahansa kyselyyn pohjautuvan mittarin epätarkkuus on sen verran suuri, että kahdenkymmenen vastaajan joukko ei kerro juuri mitään. Ilman pääsyä lisämateriaaliin, emme tiedä kuinka paljon kustakin maasta (USA:ta lukuunottamatta) vastaajia todella on. Jäljellä oleviin 62 maahan jää n. 26800 vastaajaa, 430 vastaajaa per maa. Tämä olisi periaatteessa siedettävä määrä meta-analyysiin, jollainen tutkimus tavallaan on. Kuitenkin, koska 20 on kerrottu minimiksi, selvästi vastaajien määrä on hyvin epätasainen maittain – luultavasti muista englanninkielisistä maista on paljon vastaajia, ja erityisesti ei-englanninkielisistä huonon koulutustason ja/tai pienistä maista lähemmäs tuota minimiä.
2. Vastaajien rekrytointi. Ilman tietoa rekrytoinnista ei ole tietoa vastaajien edustavuudesta. Edustavan otoksen saaminen yhdestäkin maasta on tarkkaa puuhaa ja sellaisena kallista, joten on selvää että näin ei ole tehty kymmenien maiden suhteen. Oletan, että linkki kyselyyn on laitettu kiertämään mm. Facebookin kautta, jolloin vastaajat hakeutuvat itse vastaamaan, mikä helpottaa tutkijoiden työtä. Tällöin kuitenkin otos vinoutuu radikaalisti sen mukaan ketkä maasta ovat linkanneet tutkimusta eniten. Minimiotoksessa yhtä maata voivat olla periaatteessa edustamassa yksi ihminen FB-kavereineen. Jos vaikkapa Suomesta olisikin muutama sata vastaajaa, he ovat hyvin todennäköisesti valtaosin hyvin koulutettuja, nuoria, toisensa tuntevia asiasta kiinnostuneita opiskelijoita. Tällainen joukko on merkittävästi huonompi kuin perinteinen psykologian tutkimuksen opiskelijaotos, koska se itsevalikoituu vahvasti kiinnostuksen mukaan. Maissa, jossa englantia osataan heikommin, valikoituvuus on vielä suurempaa rikkaisiin ja korkeakoulutetuihin. Vaikka rekrytointi olisi järkevämpääkin (epätodennäköistä, sillä esim. yliopistoihin lähettämisessä on valtava työ etsiä sopivat kohteet, ottaa selvää minne kutsu pitäisi lähettää, mahdollisesti selvittää asiaa ylläpitäjien kanssa…), otos on silti vahvasti vinoutunut.
3. Vastaajien alkuperä. Maiden arvot on saatu vastaajilta, joilta on ainoastaan kysytty tämänhetkinen asuinmaa. Vaikka valehtelua tuskin esiintyy paljon, ei-englanninkielisissä maissa, joissa on merkittävästi ulkomaista työvoimaa (esim. suurten tuloerojen öljymaat?), voi olla suurikin osa ulkomaalaisia.
4. Englanninkieliset kyselyt. Vaikka mittarit olisivat valideja, niitä tuskin on validoitu englanninkielisinä muiden kulttuurien edustajilla. Väittämät on esitetty tietyn kulttuurin näkökulmasta, jolloin ihmiset muista kulttuureista saattavat ymmärtää ne ja vastata niihin eri tavoin – esimerkiksi sen suhteen arvostetaanko muista välittämistä vai toisten asioista erossa pysymistä, tai emotionaalista ekspressiivisyyttä vai rauhallisuutta.

Johtopäätöksenä: tutkimuksessa ei yritetty laittaa maita empaattisuusjärjestykseen, eikä näillä tiedoin aineisto siihen lainkaan sovikaan.

*) Huomautus: tuntematon osa aineistosta ei ollut tätä kirjoitettaessa saatavilla, koska supplementary materials, missä esim. vertailu maittain on esitetty, ei toimi lehden omilla sivuilla, eikä sitä löytynyt myöskään nopeasti etsittynä tutkijoiden omilta sivuilta tai yliopistojen sivuilta. Arvio perustuu siis artikkelin tekstiin, ja siinäkin lähinnä metodien ja diskussion pikaiseen silmäilyyn.

edit: Sain käsiini lisämateriaalit (kiitos Frank Martela), ja myös linkki lehden sivuilla korjattiin. Pikaisesti katsomalla vastaajien rekrytoinnista ei kerrottu lisämateriaaleissa mitään enempää. Tämä jää siis mysteeriksi, joten emme voi olettaa että otokset olisivat lainkaan edustavia – lumipallo-otos somen kautta vaikuttaa todennäköiseltä. Tarkastelin vain taulukkoa 1, jonka perusteella uutisoidut “empatia-rankingit” on tehty.