Dialogi ei tarkoita antautumista (UJ5.12.2015)

Tämä on uudelleenjulkaisu Aalto-blogissani 5.12.2015 kirjoittamastani postauksesta.

 

Törmäsin Facebook-feedissäni kritiikkiin Hesarin dialogia koskevasta lauantaiesseestä, joihin tunnen tarvetta puuttua, koska itse liputin edellisessä (vaikeaselkoiseksi haukutussa) kirjoituksessani dialogin puolesta. Tässä kirjoituksessa en käsittele tutkimuksia, vaan selvennän omaa ajatteluani dialogista.

Hesarin artikkelissa puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki toteaa että keskustelu on jumiutunut, kumpikin puoli (mikä tässä tarkoittaa “suvaitsevaisia” ja “halla-aholaisia” eli luultavasti laajemmin ns. maahanmuuttokriittisiä) toteuttaa vahvistusharhaa ja havaitsee lähinnä omia näkemyksiä tukevia asioita ja argumentoi pelkästään näiden perusteella: “tajunnan perukoille naulitaan tunteella valittu mielipide, ja todisteet käännellään ja väännellään sen tueksi.” Torkki arvaa, että eri puolien (joita tässä edustaa Jussi Halla-aho ja Anna Kontula) viestintää ei ole edes tarkoitettu argumentoimaan toisen puolen kannattajille oman puolen paremmuutta, vaan “lisätä oman joukon uskoa oikeutukseensa ja lannistaa vastustajaa.” Kirjoittaja kutsuu tätä hämärän ‘vihapuheen’ sijaan ‘sotapuheeksi’.

Sotapuheen tunnistaa tästä: sen sijaan, että se lähentäisi kahta leiriä, se tekee päinvastaisen. Oma leiri linnoittautuu kantoihinsa yhä jääräpäisemmin. Vastapuoli inhoaa toista yhä syvemmin. Poterot syvenevät. […] Sotapuheen tragiikka on, että lakkaamme näkemästä toisinajattelijan ihmiseksi, samanlaiseksi kuin itse olen.

Torkki ottaa esimerkiksi sotapuheesta Tiina Rosenbergin kommentit radiokeskustelussa keväällä, jossa Oras Tynkkynen joutui puolustamaan itseään koska sanoi päässeensä eduskunnassa ihan hyviin keskusteluihin perussuomalaisten kanssa, siitä huolimatta että nämä ovat mielipiteiltään hyvin kaukana hänestä. Rosenbergin mielestä vaikkapa James Hirvisaaren tekemisissä “ei ole mitään inhimillistä”, eikä tällaisen kanssa kannata edes yrittää keskustella.

Olen tästä Torkin kirjoituksen alkupuoliskosta pitkälti samaa mieltä, ja juuri sotapuhetta vastaan pyrin argumentoimaan edellisessä kirjoituksessani. Sanomani oli, että älkää uskoko sotapuhetta, älkää omaanne älkääkä muiden. Perimmältään ihmiset toimivat samojen prosessien pohjalta pienin parametrimuutoksin, ja nämä pienet parametrimuutokset tuottavat ymmärrettävissä olevia eroja käyttäytymisessä ja tuntemuksissa. Kun ymmärrät miksi muut ajattelevat niin kuin ajattelevat, on helpompi löytää yhteistä sieltä missä eroja on vähemmän, ja pyrkiä minimoimaan ongelmia siellä missä eroja on enemmän – yhdessä, dialogin kautta. Erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa vihollisuutta.

Pontus Purokurun kritiikki osuu lähinnä Torkin kirjoituksen loppuosaan. Torkki viittaa ilmeisesti Hirvisaaren ja Halla-ahon kaltaisiin ihmisiin tarpeellisina “provosoijina”, mitä Purokuru pilkkaa lainaamalla viestejä Twitteristä:

“Miksi sinä olet niin vihainen? Ei ole viha hyväksi kuule. Kuuntelepa nyt kun James Hirvisaari sanoo että sinut pitäisi tappaa rajalle.”

“Sinäkin turvapaikanhakija, joka olet yöllä herännyt siihen että tiiliskivi lentää ikkunasi läpi. Juttelepa Jussin kanssa ja koeta ymmärtää.”

Purokuru lainaa myös Anna Kontulan vastausta (johon en jostain syystä pääse käsiksi):

Tämä maa on täynnä tarkentamatonta puhetta siitä, että pitää neuvotella ja sopia. Torkin teksti asettuu mainiosti tähän genreen jo siksi, että siinä ei pohdita sen paremmin vastakkainasettelujen syitä kuin niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat ryhmien rakentavan vuorovaikutuksen ehto. Tällaista tyhjää sovintopuhetta on käytetty vuosisatoja yhteiskunnallisten epäkohtien peittämiseen […]

Olen pitkälti samaa mieltä myös tämän kanssa. Mandela- ja Sokrates -vertaukset olivat kehnoja, ja yhteiskunnassa on rakenteellisia ongelmia jotka asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan, ja joskus kun ihminen paremmasta asemasta paheksuu heikommasta asemasta peräisin olevaa kritiikkiä aggressiivisena ja kehottaa sivistyneeseen keskusteluun, kyse saattaa olla yksinkertaisesti (mahdollisesti tiedostamattomasta) kritiikin hiljentämisestä, sillä heikommassa asemassa olevilla ei tyypillisesti ole niitä sivistyneen keskustelun keinoja joilla paremmassa asemassa olevan keskenänsä asioita selvittävät. Ja vaikka suoraan puhujienkaan välillä ei olisi valtaeroa, joskus asiat itsessään ovat lähes kenen tahansa mielestä niin erilaatuisia että keskusteluyhteyttä ei voi syntyä. Esimerkiksi polttopullonheittelijän ja SPR:n avustustyöntekijän välille ei ole järkeä sellaisenaan kutsua dialogia: polttopullonheittäjä on ryhtynyt väkivaltaiseen tekoon joka on yksiselitteisesti tuomittava.

Ja tässä tulee se, mitä Purokuru ja muut dialogin pilkkaajat eivät huomaa: dialogi ei tarkoita, etteikö mitään muuta tarvitsisi tehdä – dialogi ei tarkoita antautumista tai keskusteluyhteyden hakemista hinnalla millä hyvänsä. Se, että pyrkii ymmärtämään ja mahdollisuuksien auetessa keskustelemaan myös voimakkaasti eri mieltä olevien kanssa ei tarkoita sitä, etteikö olisi myös puolustauduttava silloin kun on sen aika – oikeusvaltion meille suomin keinoin niin kauan kun meillä oikeusvaltio on. Polttopullonheittelijät ja muut väkivallantekijät on otettava kiinni ja heitä vastaan on nostettava syytteet kuten laissa on säädetty. Vihapuheen esittäjien, joita Purokuru Vihamukista (sivusto joka kerää Facebookin vihapuhetta) lainaa, kanssa ei liene järkeä yrittää käydä keskustelua silloin kun he yltyvät väkivaltahehkutukseen, ja ne jotka näistä ylittävät syytekynnyksen on samalla tavalla toimitettava oikeusjärjestelmän arvioitaviksi.

Politiikka on tapa yrittää sopia siitä miten täällä eletään vaikka toiset ovat täysin väärässä, ja dialogi on politiikassa välttämätöntä. Kuten vihreä kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs toisessa yhteydessä sanoi, politiikka on neuvottelua terroristien kanssa.

Politiikka on määritelmällisesti terroristien kanssa neuvottelua

Sillä, jos terroristien kanssa ei neuvotella, heidät yritetään tuhota, ja se on sodankäyntiä tai vähintäänkin poliisitoimintaa. Se on niitä toisia keinoja, politiikka alkaa siitä kun istutaan neuvottelupöytään.

Sanon vielä toisen kerran: politiikka lähtee siitä, kun hyväksytään, että on olemassa organisaatioita, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän ja arvokkaan, ja että heidän kanssaan täytyy tehdä yhteistyötä.

Dialogia voi käydä asemasta, jossa rajat on vedetty, ja toimitaan sen mukaan mihin toinen puoli itsensä asettaa. Terroristien kanssa ei voi käydä keskustelua silloin kun he tekevät terroritekoja – silloin heitä vastaan on kohdistettava puolustautumistoimia (sodankäyntiä, poliisitoimintaa). Mutta kun he eivät ole tekemässä terroritekoja, heidän kanssaan on neuvoteltava, koska mitä muutakaan voisimme tehdä? Tuhota heidät?

Meidän on täällä yritettävä tulla toimeen keskenämme, koska emme pääse toisistamme eroon. Dialogia on siis yritettävä myös niiden kanssa jotka suuttumuksessaan huutavat kuolemaa vastapuolelle*. Ei juuri siinä paikassa tai juuri sen todistajien, mutta yhteiskunnallisella tasolla on huolehdittava siitä, että saadaan selville mitä mieltä ne kuolemanhuutelijat oikeastaan ovat, miten laajalti levinneitä nämä mielipiteet ovat, ja mistä heidän kanssaan voidaan neuvotella. Vaativatko he todella kuolemaa joillekin, ja jos vaativat ja heidät asianmukaisesti tyrmätään, siirtyvätkö he rajan toiselle puolelle poliisitoiminnan kohteiksi, vai peräytyvätkö ja palaavat neuvotteluihin.

Sotapuhe on emotionaalisesti tyydyttävää: tuntuu oikealta tyrmätä ne jotka selvästi puhuvat moraalittomia. Mutta kuten Torkki aivan oikein sanoi, se vain aiheuttaa syvempää poteroitumista ja polarisoitumista.

Suurin osa suomalaisista ei halua väkivaltaa, mutta mitä enemmän poliittinen tilanne polarisoituu, sitä enemmän ihmiset alkavat nähdä väkivallan ainoana vaihtoehtona. Siksi dialogia on käytävä.

*) Huomaa, että puhuin niistä jotka “huutavat kuolemaa”. Tämä ei ole “molemmat puolet ovat yhtä pahoja (riippumatta siitä mitä olet tehnyt)” -tyyppinen väärä vastakkainasettelu. Väkivalta on tietenkin pahempaa kuin kuolemanhuutelu, ja kuolemanhuutelu pahempaa kuin asiallinen kritiikki, ja en ole tietoinen että ns. suvakit olisivat turvautuneet väkivaltaan, kun mitä ilmeisimmin maahanmuuttokriittiset ovat turvautuneet ainakin niihin polttopulloihin. Tämä ei kuitenkaan myöskään tarkoita että kaikki maahanmuutokriittiset olisivat yhtä pahoja. Kukin omien tekojensa mukaan.

Liberaaleista ja konservatiiveista

Lukijan kysymys Aalto-blogin kirjoitukseen Rasismi ja dialogi emootiopsykologin näkökulmasta (UJ3.11.2015):

Minua jäi mietityttämään tapasi käyttää käsitteitä “konservatiivi” ja “liberaali” aivan kuin ne olisivat kaksi selkeästi erillistä, selvärajaisesti toisistaan erottuvaa ryhmää. Onko tutkimuksen valossa niin, että ihmiset jakautuvat selvärajaisesti kahteen eri kategoriaan, vai onko kyse enemmän sijoittumisesta jatkumolle? Ja jos kyse on jatkumosta, onko se tasainen?

Vastaus 4.11.2015:

Juuri mikään ei kai luonnossa oikeasti jakaudu siististi kahteen erilliseen kategoriaan, aina on kyse jonkun sortin jatkumoista (usein vielä isosta kasasta jatkumoita), varsinkin kun puhutaan niinkin sotkuisasta ilmiöstä kuin ihmisen käyttäytyminen ja psykologia.

Käsitteet konservatiivi ja liberaali eivät ole yksiselitteisiä ja tutkijoilla on niistä paljon erilaisia näkemyksiä. Empiirisessä tutkimuksessa näkee kuitenkin käytännössä kahta tapaa käyttää niitä: joko yksinkertaisesti kysytään ihmisiltä identifioituvatko he jompaan kumpaan (tai yleisemmin, janalle äärikonservatiivista keskustan kautta ääriliberaaliin – itse olen käyttänyt European Social Surveyssä ollutta 11-välistä asteikkoa), tai sitten haetaan muiden muuttujien kautta jonkinlaisia klustereita jossa eri jatkumot ovat sillä tavalla yhteydessä toisiinsa, että muodostuu joukot joita kehtaa kutsua konservatiiveiksi ja liberaaleiksi, tai tai jatkumo(t) jonka ääripäitä nuo voisivat olla. Riippumatta käyttötavasta, se on keino rajata, kategorisoida tai kuvata aineistoa – eli redusoida sitä helpommin (tilastollisesti ja käsitteellisesti) käsiteltäväksi, tarkkuuden kustannuksella.

Politiikan psykologia on lisäksi hyvin jenkkipainotteista, missä lib-kons -jatkumo on selvempi kuin esim. Euroopassa, mutta molemmissa taitaa aineistoa tyypillisesti kuvata paremmin tosiaan kaksi erillistä mutta toisiinsa liittyvää jatkumoa, eli sosiaalinen konservatismi ja taloudellinen konservatismi (jota alan ulkopuolella saatetaan usein kutsua taloudelliseksi liberalismiksi, jotta asiat olisivat mahdollisimman sekavia). Itse tekstissäni tarkoitan sosiaalista konservatismia, joka on jonkinlainen taipumus (riippuen siitä mitä tutkija haluaa korostaa) esim. muutoksen välttämiseen, turvallisuuden korostamiseen, tai lokerointiin ja selkeyteen. Käytännössä nämä johtavat sitten yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikkapa homouden tai uskonnon asemasta yhteiskunnassa tai rangaistusten voimakkuuteen.

Jatkumon tasaisuudesta en ole varma mitä tarkoitat. Että onko liberaaleja ja konservatiiveja yhtä paljon ja tasaisesti jakautunut koko janalle? Se riippuu tietysti siitä mitä käsitteellä tarkoitetaan. Yleisesti, useimmat luonnolliset jatkumot jakautunevat jotakuinkin normaalisti kun otos on tarpeeksi suuri – esimerkiksi suurin osa puhumistani prosesseista ja niiden “säätimistä” melko varmasti tekevät näin. Tämä ei kuitenkaan päde korkean tason kons-lib -akseliin, varsinkaan jos käytetään itseidentifioitumista akselin perustana, koska yhteiskunnassa on tekijöitä jotka kannustaa ihmisiä ajautumaan jomman kumman pään suuntaan (mutta ei kuitenkaan kovin kauas keskustasta). Lisäksi itseidentifioituminen kalibroituu maan tai muun relevantin poliittisen kulttuurin ja senhetkisen ilmapiirin ja niiden erikoispiirteiden mukaan.

 

Lisäys 21.3.2017:

Viimeisimmässä artikkelissani (lehdessä Social Psychology, hyväksytty, mutta ei vielä julkaistu) selvitin liberaali-konservatiivi -akselin ja vasemmisto-oikeisto -akselin yhteyttä yhteyttä moraaliperustateoriaan. Siinä missä yhdysvaltalaisissa tutkimuksissa on käytetty tyypillisesti lib-kons -itseraportointimittaria ja raportoitu selvästä yhteydestä (liberaalit pitävät tärkeinä etenkin vahingon välttämistä ja reiluutta, konservatiivit näiden lisäksi myös auktoriteettia, lojaalisuutta ja pyhyyttä), joissain muissa maissa (mm. Ruotsi, Australia) on käytetty vastaavissa tutkimuksissa vas-oik -jakoa ja yksinkertaisesti lähdetty siitä että nämä akselit ovat suunnilleen samassa yhteydessä moraaliperustoihin – koska tutkimukset pohjautuvat yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin joissa nämä akselit korreloivat vahvasti. Yhdysvaltalaisessa first-past-the-post -vaalijärjestelmä kuitenkin vaikuttaa vahvasti siihen, että ihmiset identifioituvat jompaan kumpaan kahdesta suurimmasta puolueesta, mikä vaikuttanee poliittisiin akseleihin siten, että itsessään erilaisia poliittisia kantoja yhdistyy ihmisten mielissä puolueisiin ja näiden perusteella ajatellaan vasemmistolaisuuden olevan samalla liberaalisuutta (tai progressiivisuutta), koska demokraatit identifioidaan näihin molempiin. Monipuoluejärjestelmissä kuten Suomessa tätä ilmiötä ei kuitenkaan läheskään samassa määrin ole, joten selvitin mikä moraaliperustojen yhteys akseleihin on, jos käytetään molempia akseleita yhtä aikaa.

Tuloksista selvisi, että korkea konservatiivisuus (matala liberaalisuus) oli tosiaan yhteydessä korkeaan auktoriteettiin, lojaalisuuteen ja pyhyyteen eikä käytännössä lainkaan vahingon välttämiseen tai reiluuteen (eli sekä konservatiivit että liberaalit Suomessa kannattavat näitä jälkimmäisiä yhtä lailla). Korkea oikeistolaisuus oli kuitenkin negatiivisesti yhteydessä vahingon välttämiseen ja reiluuteen (eli otoksen vasemmistolaiset pitivät tärkeämpänä kuin oikeistolaiset sitä että kukaan ei kärsi ja että kaikilla on samat oikeudet*) ja positiivisesti auktoriteettiin ja lojaalisuuteen (eli oikeistolaiset pitivät tärkeämpänä sitä että auktoriteetteja ei uhmata ja omien puolta pitää pitää), mutta ei lainkaan pyhyyteen (eli sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset pitävät pyhyyttä yhtä tärkeänä tai vähän tärkeänä).

Table 2. Standardized regression weights for model Mboth.
 Parameter β 99 % CIs p
Liberal-conservative
Harm .012 [-.086, .122] .053
Fairness -.085 [-.198, .027] .663
Loyalty .409 [.305, .510] <.001
  Authority .432 [.327, .525] <.001
  Sanctity .581 [.496, .655] <.001
Left-right
Harm -.208 [-.314, -.105] <.001
Fairness -.147 [-.105, -.045] <.001
Loyalty .197 [.084, .302] <.001
  Authority .197 [.097, .293] <.001
  Sanctity .061 [-.037, .157] .093

Tulos voi tuntua triviaalilta suomalaisesta, kun meillä media käyttää yleisesti kaksiulotteista puoluekarttaa ehdokkaiden ja puolueiden erottelemiseen. Moraalipsykologia on kuitenkin hyvin yhdysvaltalaiskeskeistä, ja heille akselien erot moraaliperustojen suhteen on uutinen.

*)  Mainittakoon, että “reiluus” on käytetyn mittarin faktoreista selvimmin yhteydessä poliittisiin kantoihin, kun yksi kysymyksistä puhuu suoraan tulonjaon oikeutuksesta. Tässä suhteessa mittari kertoo luultavasti vähemmän luontaisista moraalisista intuitioista ja enemmän opituista poliittisista kannoista.

Rasismi ja dialogi emootiopsykologin näkökulmasta (UJ3.11.2015)

Tämä on uudelleenjulkaisu Aalto-blogissani 3.11.2015 kirjoittamastani postauksesta.

 

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ihmiset jotka ovat eri mieltä kanssani eivät ole pahoja tai tyhmiä, koska mielestäni ei ole kenenkään omaa syytä että hän on sattunut syntymässään tai kasvatuksessaan saamaan erilaiset ominaisuudet kuin minä. Kaikilla ihmisillä on samanlainen automaattinen ja tiedostamaton järjestelmä joka havaitsee, tulkitsee ja reagoi. Toisilla sen tietyt osat ovat vain herkemmät kuin toisilla, ja osaksi se johtuu perimästä ja osaksi ympäristötekijöistä. Ihmisiä voi pitää vastuullisena teoistaan, mutta mielipiteet ja uskomukset, silloinkin kun ne esitetään turhautuneesti, eivät tyypillisesti ole ihmisten itse valitsemia.

Siksi olen sitä mieltä, että dialogi on tärkeää*, koska emme pääse toisistamme eroonkaan tässä maassa, ja että meidän on opittava tulemaan toimeen toistemme kanssa, koska vaihtoehto – suurempi polarisoituminen ja jakautuminen ja eri puolten selkeämpi vihanpito – on huonompi kaikille. 

Disclaimer: en ole rasismitutkija (tai syrjinnän tms. tutkija), joten en tiedä luultavasti suurinta osaa sen tutkimuskirjallisuutta. Puhun omista tulkinnoistani jotka perustuvat ymmärrykseen oman alani (emootiopsykologia, neurotieteellinen ja evoluutiopsykologinen lähestymistapa) tutkimuksista. Jos jokin varsinaisesti aihetta tutkivan alan keskeinen tutkimustulos on selvästi ristiriidassa näkemykseni kanssa, kertokaa toki.


Valtaosa ihmisaivojen toiminnasta on automaattista ja tiedostamatonta (esim. Dehaene, 2014). Esimerkiksi jo pelkästään havainnointi, joka vaikuttaa meistä täysin välittömältä ja vaivattomalta, on itse asiassa hitaampaa kuin oletamme ja se sisältää melkoisen määrän aivojen tekemää työtä aisti-informaation kokoamiseksi (mitä objekteja tuosta kasasta silmiin saapuvia eri aallonpituuksia voi havaita?), sen tarkemmaksi tulkitsemiseksi (etualalla on ihminen; mitä hänellä on päällään, kädessään? tunnenko ko. henkilön? onko minulla jonkinlainen suhde häneen?) ja erilaisten tulevaisuutta ennakoivien oletusten rakentamiseksi (onko aiemmin tapahtuneella välitöntä merkitystä nykyhetken kannalta? mitä hän tai ihmiset yleensä tyypillisesti ovat tekemässä kun he liikkuvat tuolla tavoin? onko sillä minuun vaikutusta? pitäisikö minun varautua johonkin?). Havainnosta prosessi etenee affektiivisiin arvostelmiin (havaittu asia tulkittuna tuntuu joltakin) mikä saattaa johtaa toimintaan (esim. hyvältä tuntuvaa asiaa pyritään saamaan lisää) jota ohjaa erityisesti tottumukset (tällaisessa tilanteessa olen tottunut toimimaan tavalla x, joten toimin nytkin). Jossakin vaiheessa havainnot, affektit ja ohjautuminen johonkin toimintaan saapuvat tietoisuuteen, ja joitain niistä voi jossain määrin tietoisesti kontrolloida. Nyrkkisääntönä: mitä aikaisemmassa vaiheessa prosessointi tapahtuu, sitä enemmän siihen vaikuttavat geneettiset tekijät verrattuna henkilöhistorian ympäristöllisiin eroihin, ja sitä vaikeampi siihen on yrittää vaikuttaa tietoisesti. Emme esimerkiksi pysty juurikaan vaikuttamaan siihen mitä havaitsemme ja kuinka sen automaattisesti tulkitsemme, mutta voimme paremmin kontrolloida toimintaamme.

Kaikkiin näihin vaiheisiin vaikuttavat yksilölliset – synnynnäiset ja ympäristölliset -erot. Vaikka meillä on intuitiivisesti se käsitys että havaitsemme samat asiat samalla tavoin, tosiasiassa se havainto joka saapuu tietoisuuteen sisältää erittäin paljon automaattisesti prosessoitua tulkintaa (esim. asioiden tulkitseminen positiiviseksi tai negatiiviseksi, mutta myös sellaisia asioita kuin johtuiko joku tapahtuma siitä että joku tahallaan teki niin, vai oliko se vahinko, vai kenties täysin sattumaa). Jo näissä tulkintaprosesseissa on jonkin verran yksilöllisiä eroja (esim. mikä on positiivista ja mikä negatiivista), ja mitä pidemmälle prosessoinnissa edetään, sitä monimutkaisemmaksi se muuttuu ja sitä enemmän yksilölliset erot korostuvat (yksinkertaisestakin tapahtumasta ihmiset saavat varsin harvoin saman ajatuksen ja saman toimintapyrkimyksen).

Nämä kaksi asiaa – se, että kaikessa mitä ihminen tekee suurin osa on automaattista ja tiedostamatonta (ja sitä enemmän mitä varhaisempaa prosessointi on), ja se, että ihmisten välillä on yksilöllisiä eroja (sekä geneettisiä että henkilöhistoriallisia) – pätevät kutakuinkin kaikessa mitä ihminen tekee. Kyse on järjestelmästä, joka on hioutunut ohjaamaan käyttäytymistämme evolutiivisesti parempaan selviytymiseen satojen miljoonien vuosien aikana kehittyessämme yksinkertaisista alkueläimistä sosiaalisiksi oppimista kumuloiviksi heimonisäkkäiksi, ja koska suurimman osan ajasta tietoisuus ei luultavasti ole ollut kovin relevantti, sillä ei ole osaa eikä arpaa suurimmassa osassa järjestelmän toimintaa (esim. Kurzban, 2010). Tämän järjestelmän rakenteet ovat kaikilla suunnilleen samanlaiset, mutta sisällöt vaihtelevat sen mukaan missä rajoissa vaihtelu ei ole kumonnut hyödyllisen rakenteen selviytymisetuja. Yksinkertaistaen voidaan ajatella, että monessa automaattisessa ja tiedostamattomassa prosessissa on ikään kuin säädin sille, kuinka paljon tiettyä tulkintaa, affektia tai toimintapyrkimystä prosessiin lisätään, ja nämä säätimet pystyvät eri ihmisillä toimimaan oletusarvoisesti eri väleillä.


Käsitykseni rasismista on, että se perustuu sosiaalisen prosessointimme painottumiin (bias) jotka ovat muinoin auttanut selviytymistä luultavasti suosimalla omaa heimoa muiden edelle – kyse on suhteellisen primitiivisistä havaintojen tulkintaan liittyvistä prosesseista. Mekaanisemmalla tasolla ilmeisesti kyse ei ole erityisesti ihonvärin havaitsemiseen perustuvasta prosessista (koska heimoaikoina kilpailijat olivat naapuriheimot jotka eivät tyypillisesti olleet eri värisiä), vaan yleisemmästä liittolaisuuden tunnusten tiedostamattomasta havaitsemisesta, joka helposti lukee niin ihonvärin kuin muutkin vierauden merkit ei-liittolaisuuden tunnuksiksi ellei jotain vahvempaa tunnusta satu olemaan käsillä**. Nämä painottumat ovat kaikille ihmisille yhteisiä prosessoinnin rakenteita, jotka saavat meidät jokaisen automaattisesti ennakkoluuloisiksi erilaisia kohtaan (voit testata omia vinoumiasi esimerkiksi IAT:n avulla: http://www.understandingprejudice.org/iat/ – ja toki ennakkoluuloisuuteen vaikuttavat myös kulttuuriset seikat, mistä mm. mainitaan linkin takaa löytyvältä sivulta), ellei ole sattunut elämään vaikkapa poikkeuksellisessa ympäristössä jossa vuosikausien henkilökohtainen positiivinen kokemus hyvin erilaisista ihmisistä olisi erityisesti muokannut prosesseja siten että ne eivät saisi eri erilaisuuden merkeistä minkäänlaista ennustetta sille, millaisia ihmiset ovat.

Ennakkoluuloisuus on siis meille (käytännössä) kaikille yhteistä, mutta se on vasta havaintojärjestelmämme tuottamaa informaatiota ja herätettyjä affekteja. Sen jälkeen prosessointi etenee automaattisiin ja tiedostamattomiin toimintapyrkimyksiin. Eräät oleelliset tällaiset osat ovat mm. alajärjestelmät jotka tulkitsevat havainnoista eri fyysisen uhkan muotoja (esim. väkivallan tai sairastumisen uhka) ja käynnistävät niihin voimakkaita reaktioita (esim. Hibbing ym., 2014a). Uhkareaktio tarkoittaa (tulkitussa) välittömän uhkan tilanteessa kohonnutta fyysistä aktiivisuutta ja puolustautumis- tai pakenemistendenssiä, mutta myös sitä, että epäselvät tilanteet (esim. ihmiset jotka poikkeavat merkittävästi totutusta) tulkitaan helpommin uhkaaviksi. Lisäksi, silloin kun tilanteen uhkaa ei tulkita välittömäksi, se uhkareaktio vaikuttaa osaltaan siihen millaiset käsiteverkostot mielessä aktivoituvat – eli se suoraan ohjaa sitä, kuinka tilannetta voi ajatella. Ihminen, jolla on herkempi uhkien tunnistus- ja niitä vastaan puolustautumisjärjestelmä, siis sekä havaitsee uhkia herkemmin, että (tiedostamattaan) ajattelee asioista mustavalkoisemmin*** kuin joku jonka vastaava järjestelmä on vähemmän herkkä. Ja politiikan tutkimuksesta tiedetään, että eri uhkaherkkyyden muodot ovat vahvempia konservatiiveissa, mutta myös että uhkaherkkyys on ilmeisesti merkittävältä osin synnynnäistä/geneettistä (Hibbing ym., 2014b). Toinen luultavasti oleellinen prosessiperhe on dominanssin tunnistamiseen ja hakemiseen liittyvät prosessit. Toisaalta sen (jälleen automaattinen) havaitseminen ketkä ovat missäkin suhteessa toisiinsa, yrittääkö joku rikkoa vakiintunutta dominanssihierarkiaa, ja onko joku itseä paremmassa sosiaalisessa asemassa; toisaalta käyttäytymisen ohjaaminen sen mukaan pyrkiikö hyväksymään muiden dominanssin vai hakemaan itselle parempaa asemaa esimerkiksi repimällä (tai painamalla) muita alemmas. Erityisesti tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa kuten Suomessa dominanssikilpailu on yleensä piilotettua tai heikentynyttä, mutta voi edelleen tulla esiin esimerkiksi työyhteisössä, koulussa (kiusaaminen?), tai suhtautumisessa heikompien ja erilaisten ihmisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen – ihmiset joilla on voimakas dominanssihakuisuus luultavasti tuntevat että on oikein että eroja on, ja vastustavat siksi niiden vähentämistä.

Ihmisissä on siis merkittäviä eroja sen suhteen kuinka he havaitsevat erilaisuuden ja mikä on heidän oletusarvoinen reaktionsa siihen. Toisaalta kuitenkin reaktioon voi tietoisesti vaikuttaa: tilanteen voi tietoisesti uudelleenarvioida ottaen huomioon tiedon jonka uskoo mutta joka ei ole tarpeeksi emotionaalisesti voimakas eikä tarpeeksi henkilökohtainen jotta vaikka uhkareaktioprosessit huomioisivat sen. Samoin itseään voi opettaa näkemään ja reagoimaan eri tavoin pitkällä aikavälillä, jotta automaattiset reaktiot muuttuisivat enemmän sellaisiksi kuin ihminen tietoisesti tahtoo. Katsoisin, että ns. suvaitsevaisuus on osaltaan sitä, että opittuaan tiedollisesti että eri tunnistusprosesseja laukaisevat erilaiset ihmiset (eri väriset, eri sukupuoliset, seksuaalisuudeltaan erilaiset, uskonnoltaan erilaiset, ideologialtaan erilaiset…) eivät ole sen kummempia kuin muutkaan, ihminen pystyy tietoisesti ei-toivotun reaktion havaitessaan ohjaamaan tulkintaa enemmän uskomustensa suuntaan sekä vaimentamaan reaktioitaan jotka tulkitsee perustelemattomiksi – ja ajan kanssa nämä muuttuvat automaattisiksi itsessään eikä niihin enää tarvitse kiinnittää huomiota. On kuitenkin huomattava, että sekä uudelleenarviointi tilanteen keskellä että reagoinnin tietoisen ohjaamisen oppiminen on helpompaa, jos synnynnäinen herkkyys sattuu olemaan heikompi. Lisäksi sekä uudelleenarviointi että tietoinen oppiminen vaatii sen, että ihminen tietoisesti sekä tunnistaa omat automaattiset ennakkoluulonsa että pitää niitä perustelemattomina niin että niitä on syytä muuttaa – ja koska tällaisten uskomusten ja käsitysten oppiminen on luultavimmin helpompaa lapsena, se on pitkälti kiinni kasvatuksesta (esim. Bloom, 2013).

Huomattakoon myös, että vaikka liberaalien ja konservatiivien tiedostamattomat prosessit voivat toimia eri lailla niiden geneettisistä ja opituista eroista johtuen, ja vaikka olen yllä käsitellyt (rasismi-fokuksesta johtuen) lähinnä konservatiiveille relevantteja prosesseja, myös liberaalit silti yhtä lailla toimivat ensisijaisesti tiedostamattomien prosessien ohjauksessa. Liberaalit ovat ilmeisesti yhtä hanakoita uskomaan ideologisesti sopivia faktoja ja epäilemään epäsopivia kuin konservatiivitkin (esim. Kahan, 2012). Samoin, vaikka liberaalit ilmeisesti käyttävät enemmän tietoista uudelleenarviointia vähentääkseen ennakkoluuloja vähemmistöjä kohtaan, liberaalit vaikuttavat olevan yhtä lailla automaattisesti toteuttamassa erilaisia syrjinnän muotoja ideologisia vastustajia kohtaan (Brandt ym. 2014)****.

Viimeisenä, mutta tärkeänä pointtina myös moraalisuus perustuu samantyyppisiin prosesseihin: havaintoihin (havaitsemani teko on moraaliton) ja niistä syntyviin affekteihin (alkaa suututtaa) sekä toimintatendensseihin (haluan moittia moraalittomuuteen syyllistynyttä tai puuttua tilanteeseen) – kaikki automaattisina ja tiedostamattomina. Päinvastoin kuin rationalisoiva moraalipsykologia vuosisadan takaa on esittänyt, moraalisuus on etupäässä automaattista ja affektiivista, eli intuitiivinen tunne siitä että teko on moraalinen tai epämoraalinen (Haidt, 2001). Samoin kuin yllä, myös moraaliprosesseihin voi jossain määrin vaikuttaa (Lee ym., 2013), mutta esimerkiksi reaktioiden vaimentaminen tai havaintojen tietoinen uudelleenarviointi tapahtuu vasta sen jälkeen, kun automaattiset prosessit ovat jo havainnot ja reaktiot tuottaneet. Kuitenkin, kuten yllä, vaimentaminen tai uudelleenarviointi vaatii sekä motivaation tehdä näin (uskomus, että oma reaktio ei ole asianmukainen) että harjoitusta, jotta vaikuttaminen on oikeasti tehokasta. Ja koska moraalisuus perustuu kuvatunlaisiin prosesseihin, myös niissä on yksilöllisiä eroja – joku pitää muiden vahingoittamista suurimpana mahdollisena (mahdollisesti ainoana) moraalisena rikkomuksena, siinä missä toisille moni muu asia (vaikkapa pyhyys) on jopa moraalisesti tärkeämpää***** (Graham ym., 2013; Haidt, 2012).


On keskusteltu ääripäistä, ja hämmästelty sitä kuinka kukaan voi ajatella että minun puoleni nähdään ääripäänä noille toisille.

Liberaali saattaa ihmetellä ääripääpuhetta, kun näkee että toinen pää on polttopulloja heittelevä tai murhaa huutava “kriitikko” ja toinen on SPR:n vapaaehtoinen, turvapaikanhakijoita kotiinsa majoittava kansalainen, tai hädänalaisten suojelun ja oikeuksien puolesta puhuva aktivisti. Mutta konservatiivi sen sijaan ei puhu näistä kun hän puhuu ääripäistä. Hänestä tuntuu ihan yhtä epäreilulta sanoa että ne ovat ääripäätä jotka nostavat esiin maahanmuuton ja turvapaikanhakijoiden määrän äkillisen kasvun aiheuttamia kustannuksia – he haluavat vain pitää huolta valtion yhteisestä omaisuudestamme; tai ne jotka ihan aidosti pelkäävät (koska automaattiset prosessit), että eri kulttuurista tulevat ovat uhka naisille; tai ne jotka aivan oikeasti näkevät uhkan suomalaiselle elämäntavalle kun sitä muutetaan ja muutetaan ja muutetaan – ja kuinka paljon se on jo muuttunut vaikkapa 80-luvulta? Konservatiivista ääripäätä ovat luultavasti liberaalit, jotka ovat niin sinisilmäisiä että ottavat avosylin vastaan nämä (tulkintansa mukaan) suomalaista hyväntahtoisuutta hyväksikäyttävät, mahdollisesti vaaralliset, nuoret miehet; liberaalit, joita on varoitettu hyväksikäytöstä ja vaarallisuudesta vaikka kuinka monta kertaa, ja jotka silti eivät välitä – ja jotka siten tahallaan saattavat vaaraan suomalaiset; liberaalit, jotka vaientavat (konservatiivien mielestä perusteltua) kritiikkiä huutamalla “rasisti!”; ja liberaalit, jotka aktiivisesti tuhoavat sitä Suomea joka ei ollut uhkaava, jossa dominanssihierarkia oli kohdillaan – erilaiset eivät yrittäneet nousta paikaltaan – ja jossa vastaantulevat ihmiset saattoi keskimäärin tunnistaa liittolaisiksi, omaksi heimoksi. Konservatiivin näkemä ääripää ei ehkä ole yhtä radikaali kuin liberaalin tulkitsema polttopulloja heittelevä ku klux klanilainen, mutta tuho ja kärsimys jota hän tulkitsee vastustajansa aiheuttavan tuntuu aivan yhtä aidolta.

 


Huom. tekstiä on muokattu merkittävästi illalla 4.11. viestin terävöittämiseksi.

*) Dialogi on tärkeää, mutta on realistista, että dialogia ei voi käydä kaikkien kanssa. Dialogia kannattaa käydä niiden kanssa, jotka hyväksyvät yhteiset säännöt ja edistävät omaa kantaansa niiden rajoissa. Yhteiskunta kuitenkin voi – ja sen luultavasti kannattaa – suhtautua niihin, jotka kohtelevat sitä (todistettavasti) vihollisina, ulkopuolisina jotka voidaan torjua tai jota vastaan on syytä puolustautua. Vihollisiakin kannattaa ymmärtää, mutta ymmärtäminen ei tarkoita periksiantamista.

**) Kurzbanin ja muiden (2001) kokeessa koehenkilöt automaattisesti kategorisoivat ihmiset havaitsemansa ihonvärin mukaan, mutta kun liittolaisuudelle annettiin eksplisiittinen tunnus – urheilujoukkueen paita – kategorisointi tapahtuikin sen eikä ihonvärin perusteella. Kurzban tulkitsee, että ihonväri ei ole inherentisti tunnistettava liittolaisuustunnus, mutta koska se on niin hallitseva niin se käytännössä usein tulee sellaiseksi tulkittua, koska hallitsevampia signaaleja ei nykypäivänä juuri käytetä.

***) Konservatiivisuuteen ja uhkaherkkyyteen liittyy myös selkeyden tarve: ihmiset joilla tämä piirre on korkea eivät pidä epäselvyydestä ja monimutkaisuudesta esimerkiksi taiteessaaan ja viihteessään, vaan suosivat sitä että asiat on selvästi kategorisoitu – esimerkiksi että elokuvien tai kirjojen tarinoissa päähenkilöt ovat hyviä ja vastustajat pahoja, ilman harmaita alueita (Hibbing ym. 2014a,b).

****) Tämän ei ole tarkoitus argumentoida että “molemmat on yhtä pahoja!” tai arvottaa eri ideologioita tai maailmankatsomuksia. Tarkoitus on korostaa sitä että ihmiset toimivat rakenteellisesti samojen prosessien ohjaamina, ja että se että voimme todeta että nämä prosessit aiheuttavat ‘säätimien’ tietyillä asetuksilla esimerkiksi rasistista toimintaa ei tarkoita etteivätkö ne voisi aiheuttaa toisilla asetuksilla toisenlaista vaikkapa liberaaleille tyypillistä ei-toivottua toimintaa.

*****) Korostan vielä: kun puhun moraalista, puhun deskriptiivisistä tutkimustuloksista, eli siitä minkä eri ihmiset näkevät moraalisena – en mistään universaalista moraalista, en siitä onko joku moraalinäkemys oikeutettu tai ei, ja en siitä mikä on minusta moraalista tai miten minusta asioiden pitäisi olla.

Viitteet ja lukemista

  • Bloom, P. (2013). Just babies: The origins of good and evil. Crown.
  • Brandt, M. J., Reyna, C., Chambers, J. R., Crawford, J. T., & Wetherell, G. (2014). The Ideological-Conflict Hypothesis Intolerance Among Both Liberals and Conservatives. Current Directions in Psychological Science, 23(1), 27–34. http://doi.org/10.1177/0963721413510932
  • Dehaene, S. (2014). Consciousness and the brain. New York, NY: Penguin Books.
  • Graham, J., Haidt, J., Koleva, S., Motyl, M., Iyer, R., Wojcik, S. B., & Ditto, P. H. (2013). Moral foundations theory: The pragmatic validity of moral pluralism. Advances in Experimental Social Psychology, 47, 55–130.
  • Haidt, J. (2001). The Emotional Dog and Its Rational Tail : A Social Intuitionist Approach to Moral Judgment. Psychological Review, 108(4), 814–834. http://doi.org/10.1037//0033-295X
  • Haidt, J. (2012). The righteous mind. Why Good People are Divided by Politics and Religion. New York, NY: Vintage Books/Random House Inc.
  • Hibbing, J. R., Smith, K. B., & Alford, J. R. (2014a). Predisposed. Liberals, conservatives, and the biology of political differences. New York, NY: Routledge.
  • Hibbing, J. R., Smith, K. B., & Alford, J. R. (2014b). Differences in negativity bias underlie variations in political ideology. Behavioral and Brain Sciences, 37(3), 297–307. http://doi.org/10.1017/S0140525X13001192
  • Kurzban, R. (2010). Why everyone (else) is a hypocrite. Evolution and the modular mind. Princeton, NJ: Princeton University Press.
  • Kahan, D. M. (2012). Ideology, motivated reasoning, and cognitive reflection: an experimental study. Judgment and Decision Making, 8, 407–24.
  • Kurzban, R., Tooby, J., & Cosmides, L. (2001). Can race be erased? Coalitional computation and social categorization. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 98(26), 15387–15392. http://doi.org/10.1073/pnas.251541498
  • Lee, J. J., Sohn, Y., & Fowler, J. H. (2013). Emotion Regulation as the Foundation of Political Attitudes: Does Reappraisal Decrease Support for Conservative Policies? PLoS ONE, 8(12), e83143. http://doi.org/10.1371/journal.pone.0083143