Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

• Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
• Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
• Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 

---

[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111