Kirjoitin edellisessä postauksessani, että tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa. Tietysti minulla on omat poliittiset ja moraaliset näkemykseni, mutta yritän pitää ne tutkimuksestani erossa. Siis tutkimuksesta – tämä blogi ei ole tutkimusta, vaikka siitä usein kertookin. Ja vaikka pyrin myös blogissani jonkinasteiseen neutraaliuteen, julkisesti kertomani poliittinen tavoite on tehdä yhteiskunnasta hyvä paikka olla ja elää. Natsismi ja fasismi, siten kuin ne on pitkään ymmärretty, ovat suoraan tätä tavoitetta vastaan.  “Hyvä olla ja elää” tarkoittaa minulle ennen kaikkea hyvinvointia ja vapautta kaikille ihmisille[1], joten vaikkapa valkoisen “rodun” ylivallan tai totalitaristisen valtion puolesta taisteleminen ei siihen selvästi kuulu. Polarisaation vähentäminen ihmisten ymmärrystä lisäämällä on täysin linjassa sen kanssa että vastustan natsismia.

Pahoja asioita ei kuitenkaan kannata vastustaa ihan miten tahansa[2]. Jos natsismin vastustaminen tietyllä tavalla tekee yhteiskunnasta huonomman paikan olla ja elää samaan aikaan kun on olemassa toisenlaisia tapoja jotka eivät näin tee, tätä tiettyä tapaa ei kannata käyttää.

Lyhyesti: natsit ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisillä on motiivinsa toimia niin kuin toimivat. Jos keino vastustaa natsismia lisää muiden ihmisten motiivia kannattaa natsismia, käyttämällä tätä keinoa vahvistat itse natsismia. Jos siis haluaa vastustaa natsismia, niin tällaisia keinoja kannattaa välttää. Mutta mitkä keinot ovat tällaisia?

Yksinkertaistava malli natsismista Suomessa

Psykologisena käsitteenä (yhteiskuntatieteellisen sijaan, esim. Haidt on kirjoittanut tästä yleistajuisesti) autoritaarisuus tarkoittaa tunnepohjaista halua tukeutua yhteen auktoriteettiin sekä aggressiivisuutta tätä vastustavia kohtaan. Käsitteen lähtökohta on tutkimuksessa, jota lähdettiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen ymmärtääksemme (ja välttääksemme) paremmin sitä mikä saa tavalliset ihmiset kannattamaan kokonaisten ihmisryhmien tuhoa ajavia tahoja. Kaikilla ihmisillä on taipumusta autoritaarisuuteen – toisilla se vain on vähän vahvempi kuin toisilla, ja se saattaa vahvistua eri syistä.

Voidaan ajatella kaikki suomalaiset janalle minimiautoritaarisuudesta maksimiautoritaarisuuteen. Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus – natsismiin on luonnollisesti muitakin syitä, mutta on tieteellisesti perusteltua ajatella että autoritaarisuus on yksi tärkeimmistä syistä. Maksimiautoritaarisuuden päässä (kuvassa merkitty kirjaimella Z) on tämänhetkiset kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät, valkoista ylivaltaa  kannattavat ihmiset. Heitä marssi Helsingissä itsenäisyyspäivänä joitain satoja – tarkka määrä ei ole tärkeä, mutta ilmeisesti heitä on ainakin vielä suhteellisen vähän. Heitä lähellä olevia joukkoja Y ja X on vähän enemmän. Toisessa päässä (A) ovat matalan autoritaarisuuden ihmiset, he joiden mielestä yksi absoluuttinen auktoriteetti ja sen vastustajien väkivaltainen vaientaminen on kauhistus.

Keskeistä on, että ihmiset janan A-päässä eivät rupea natseiksi tai näiden kannattajiksi vaikka mikä tulisi. Mitä kauemmas natsipäästä mennään, sitä epätodennäköisemmäksi natsiutuminen muodostuu. Vastaavasti mitä lähemmäs natsipäätä mennään, sitä todennäköisemmäksi tulee että näistä ihmisistä voi tulla natsien kannattajia.

Toiseksi, se miten ihmiset tulkitsevat yhteiskunnallista tilannetta vaikuttaa näiden autoritaarisuuteen. Tärkein syy autoritaarisuuden kasvuun on turvallisuudentunteen puute. Autoritaarisuuden kasvu on psykologinen reaktio tilanteeseen, jossa tulkitaan omaan heimoon tai ryhmään (ei välttämättä itseen) kohdistuva epämääräinen vaara – sen (oletettu) funktio on yhdistää heimo vahvan johtajan alle, jotta vaara saadaan torjuttua. Autoritaarisuuden kanssa korreloi mm. vähäinen avoimuus uusille asioille, vahva taipumus kategorisointiin eli mustavalkoinen ajattelu, ja vahva järjestyksen tarve.

Kolmanneksi, se miten eri ihmiset näkevät muut ihmiset, riippuu siitä missä kohtaa janaa he ovat: mitä lähempänä toiset ovat, sitä helpompaa heitä on ymmärtää. Joukon X ihmiset pitävät Y-ryhmää isänmaallisina ja rehtinä väkenä, mutta heistä Z saattaa jo mennä liian pitkälle. Vaikka Y ei itse kannata vaikkapa valkoista ylivaltaa ja vähemmistöjen vainoa eivätkä halua lähteä marssimaan natsien kanssa, he ymmärtävät Z:n intohimoa ja pitävät tavoitteita oikeansuuntaisina. Y:n mielestä X on samaa porukkaa kuin he itse, ainoa ero saattaa olla että X suhtautuu epäillen Z:aan mutta Y ei. Sen sijaan ryhmästä A katsoen X:n, Y:n ja Z:n välillä voi olla vaikeaa nähdä yhtään eroa. Ero sen välillä, onko jo todennut natsien keinot oikeiksi vai jakaako näiden kanssa joitain arvoja (kansallismielisyys, turvallisuushakuisuus) mutta ei keinoja, on kuitenkin ratkaiseva.

Huonot ja paremmat keinot

Yhteiskunnallisesti siis paras tapa lisätä autoritaarisuutta, ja siten natsismia, on lisätä turvattomuuden tunnetta siinä päässä janaa, missä ollaan siinä reunalla että kannattaisiko natseja vai ei (vahvimmin Y, ja vähäisemmässä määrin X) [4]. Korostan uudelleen, että tämän asian kannalta ei ole väliä mitä A-päässä janaa olevat ajattelevat – he eivät ryhdy natseiksi missään tapauksessa[5]. Mutta keinot kuten natsimarssin uhkaaminen ja yleisen kaaoksen luominen osuvat suoraan näiden siinä reunalla olevien tunteisiin: he kaipaavat järjestystä, ja kun natsit marssivat nätisti rivissä – ja he ehkä tuntevat jonkun tyypin marssilta, jonkun jota pitävät vain isänmaallisena joskin vähän turhan innokkaana – niin reunoilla huudeltiin ja heiteltiin esineitä. Tässä mielessä itsenäisyyspäivien anarkistiriehunta (ja jälleen: ei ole relevanttia onko oikeasti riehuttu, relevanttia on miten siellä X- ja Y-ryhmissä olevat ihmiset asiat näkevät) useampana peräkkäisenä vuonna on ollut tehokasta propagandaa natsien puolesta. [6]

Mitkä keinot sitten ovat tehokkaita? En osaa sanoa mitään kauhean vahvaa mitä yhteiskunnallisella tasolla pitäisi tehdä – tutkin näitä asioita yksilötasolla. Mutta jotain suuntaviivoja voidaan nähdä.

• Nauraminen voi toimia. Odinien suurella puhkunnalla alkanut toiminta lässähti aika pitkälle kaiketi siihen, että heitä pidettiin vähän surkeina ja heille naurettiin. Loldiers of Odin oli paraatiesimerkki naurunalaiseksi tekemisestä, kunhan se ei mene uhkaavaksi.
• Paheksunta toimii jossain määrin. Kymmenen kertaa suurempi määrä ihmisiä näkyvästi paheksumassa natsimarssia on tehokas näky. Paheksunta osoittaa että tämä joukko on edelleen osa meitä (yhteiskuntaa), mutta että niiden toimintaa ei hyväksytä ja parempi olisi jos lopettaisitte. Mutta jos vastamielenosoitus on uhkaava ja hyökkäävä, se viestii että ette ole osa meitä, olette vihollisia. Miten luulette että ihmiset, jotka ovat lähempänä natsi- kuin antinatsi-päätä (mutta eivät viekö natseja!) suhtautuvat siihen, että joukko joka on kauempana heistä julistaa vihollisiksi joukon joka on heitä lähempänä?
• Lain käyttäminen toimii. Autoritaarisuuden keskeinen piirre on auktoriteettien totteleminen. Kun auktoriteetti – sellainen jota he kunnioittavat, kuten poliisi – sanoo että nyt nämä natsit on menneet liian pitkälle, se on voimakas signaali isolle joukolle autoritaarisia jotka eivät ole (vielä) todenneet nykyauktoriteettia liian löysäksi. Mutta tässä pitää sitten toimia lain mukaan, ei venyttää lakia että saadaan natsit tuomittua. Jos laki ei riitä, sitä voidaan muuttaa, sekin on auktoriteettien järjestyksenmukaista toimintaa. Mutta ei-auktoriteettien lain ulkopuolinen toiminta on sitä epäjärjestystä, jota autoritaariset kauhistuvat.
• Tilastoargumentit eivät toimi, koska tämä on tunnepohjaista, ja jos yksilö ei erityisesti vahvasti halua tehdä toisin niin tunne voittaa aina tiedon. Tutkimuksesta voidaan ymmärtää myös, että erilaisuuden korostaminen toimii tarkoitusta vastaan. Liberaalille (tässä siis ihmiselle joka on avoin uudelle) siitä kertominen esim. lehtijutuissa kuinka kiinnostavia ja kiehtovia erilaisuuksia näissä ulkomaalaisissa on voi olla positiivista, mutta vähän avoimelle/autoritaariselle se on aina negatiivista. Sen sijaan sen korostaminen kuinka pinnallisesti erilaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, toimii paljon paremmin.
• Asioiden esittäminen vastaanottajan näkökulmasta toimii, omasta näkökulmasta ei. Jos A-ryhmäläinen yrittää käännyttää X- ja Y-ryhmäläisiä (tai mitä tahansa joka on lähempänä Z:aa kuin A:ta) sanomalla että Z on paha koska se haluaa syrjiä vähemmistöjä, hän käyttää siinä oman ryhmänsä arvoja ja retoriikkaa jotka eivät lainkaan resonoi vastaanottajissa, ja tuloksena vastaanottajat todennäköisesti siirtyvät vain kauemmaksi A:sta todetessaan että erot tänne ovat suurempia kuin olivat aiemmin kuvitelleet. Jos hän sen sijaan osaa ymmärtää sitä miksi X-ryhmäläinen kannattaa kansallismielisyyttä ja haluaa ulkomaiset ulos (esim. normatiivinen uhka [7]), on mahdollista käyttää vaikkapa argumentaatiota jossa Z-ryhmän keinot itse asiassa lisäävät epäjärjestystä ja uhkaa yhteiskunnalle. Tällainen argumentti saa vastaanottajan näkemään A-ryhmäläisessä yhtäläisyyksiä ja Z-ryhmän toiminnassa vaaroja omien arvojensa kannalta, ja vaikka arvoista ei päästäisi yksimielisyyteen, keinoista voidaan päästä (esim. väkivallan tuomitseminen ja estäminen).
• Tutustuminen toimii. Tässä pätee toinen psykologinen ilmiö: kategorisointi. Kirjoitin siitä aiemmin. Mitä vähemmän ryhmää tai sen jäseniä tuntee henkilökohtaisella tasolla, sitä enemmän ne niputetaan yhdeksi joukoksi. Kun tämä yhdistetään vähäiseen avoimuuteen (eli ~epäilykseen kaikkea uutta kohtaan) ja autoritaarisuuteen, pienikin merkki siitä että yksi siitä joukosta on rikollinen, vaarallinen, epäluotettava tai muuten epäilyttävä, se yleistyy koko joukon ominaisuudeksi. Luultavasti positiiviset ominaisuudet yleistyvät heikommin (tuon vähäisen avoimuuden takia), mutta se toimii kuitenkin periaatteessa samalla tavalla. Tutustutaan ihmisiin, niin heitä on paljon vaikeampi pitää pahoina – ja tämä koskee tietysti myös A-ryhmää, jonka on joskus vaikea nähdä eroa X:n, Y:n ja Z:n välillä.

Pidemmällä tähtäimellä ainoa keino on turvallisuudentunteen lisääminen. Voidaan kyllästymiseen nähden sanoa ja näyttää tilastoja että rikoksia on mitättömän vähän, maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole mitätöntä suurempi ongelma, elämä on parempaa kuin koskaan ns. “parempina aikoina” – millään tällä ei ole väliä niin kauan kun ihmiset tuntevat että Suomi on mennyt vaarallisemmaksi ja heidän ryhmiään uhataan. He tuntevat niin koska poliitikot sanovat niin, koska lehdistö tekee siitä juttuja, koska kaveri kertoi. Autoritaariset ovat ihmisiä, heillä on ihmisten motiivit. Jos heiltä poistaa motiiveja (turvattomuuden tunne, katkeruus ja viha nykyisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta kohtaan[7]), eivät he rupea natseiksi. Tämä työ on tietysti paljon vaikeampaa eikä siihen ole yksinkertaisia keinoja. Mutta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa sen täydellinen ohittaminen että he tuntevat olonsa turvattomaksi, vihaiseksi, katkeraksi, on varma tapa puhua ohi, eikä se ainakaan auta näitä tunteita.

 

---

[1] “Hyvinvointi” ja “vapaus” ovat tietysti epämääräisiä käsitteitä, enkä ole ainakaan tässä halukas määrittelemään asiaa tarkemmin, koska tarkoitukseni ei ole tehdä mitään filosofisesti vahvaa väitettä jonka yksityiskohdista sitten voisi vääntää loputtomiin. Tämä on ennemmin deskriptiivinen kuvaus siitä, omat moraaliperustani tukeutuvat lähinnä care/harmiin, fairnessiin ja libertyyn (Graham et al., 2013).

[2] Tämä postaus perustuu olennaisesti seurausetiikkaan, eli siihen että oikean ja väärän kannalta tärkeää on, mitä teoista seuraa, ei se ovatko teot itsessään oikein.

Yleisemmin, ihmisten eettisen ajattelun on ajateltu jakautuvat karkeasti konsekventialistiseen (seurauseettiseen) ja deontologiseen (velvollisuuseettiseen[3]) puoleen – kyseessä on siis (jälleen) ilmiö, joka kyllä ilmenee käytännössä kaikissa ihmisissä, mutta näiden keskinäinen suhde vaihtelee merkittävästi. Konsekventialistiksikin tunnustautuvasta ihmisestä kyllä tuntuu, että pahantekijälle vahingon tekeminen ei ole yhtä haitallista kuin viattomalle, mutta hänestä tuntuu myös, että laajempi konteksti on tärkeämpi: esimerkiksi oman käden oikeudesta suurella todennäköisyydellä seuraa koston kierteitten ja muiden mekanismien kautta enemmän haittaa kuin hyötyä, joten pahantekijää ei kannata itse lähteä vahingoittamaan, vaan nojautua oikeusjärjestelmään vaikka se tuntuukin pahalta. Käytännössä kaikilla ihmisillä siis on oikeudenmukaisuuteen liittyviä tunteita molempien ajattelutapojen puolelta, enkä usko että kukaan oikeasti tuntee että aina olisi oikein tehdä x (vaikkapa vastustaa natsismia), keinoista (valehtelu? väkivalta? tappaminen?) ja niiden seurauksista riippumatta.

Jos sinusta siis tuntuu että vaikkapa ajankohtaisiin asioihin liittyen mielestäsi on itsestäänselvää että alpakkatilaisuudessa ei ollut mitään väärää koska sillä vastustettiin natseja, etkä ymmärrä miten kukaan voisi olla toista mieltä, korostan: monet muut voivat olla ihan yhtä paljon natseja vastaan mutta olla silti taipumuksiltaan konsekventialistisempia. Deontologinen arvostelma antaa voimakkaamman tunteen, mutta konsekventialistin heikompi tunne ei ole merkki siitä että hän symppaa natseja.

[3] Velvollisuuseettisyys filosofisena käsitteenä on itse asiassa vähän eri asia kuin mistä puhun: psykologisesta taipumuksesta liittää moraalinen tunne tekoon, joka on oikeastaan vain signaali varsinaisesta vältettävästä/tavoiteltavasta pahasta/hyvästä. Erottelun on esitellyt hyvin Cushman (2013). Sanaa “deontologinen” käytetään kuitenkin joskus myös tästä, ja koska se on tunnettu termi, sillä saadaan välitettyä suunnilleen mistä on kyse.

[4] Huomattakoon perinteisen ja sosiaalisen median rooli prosessissa, jossa yhteiskunta ja maailma alkaa näyttää yhä vaarallisemmalta ja uhkaavammalta. Kun seuraavalla kerralla näet FB:ssä tai muualla jutun, jossa keskeinen sisältö on tuo, mieti uudestaan haluatko todella antaa sille näkyvyyttä.

[5] On tietysti muitakin syitä toimia eri tavoilla – esimerkiksi natsien vainoamien ryhmien turvaaminen on erinomainen sellainen – mutta keskitytään tässä natsismin estämiseen.

[6] Ja tässä ei tarkoiteta sanoa, että vain natsimieliset tuntevat turvattomuutta. Totta kai kuka tahansa voi tuntea turvattomuutta, ja A-ryhmässä varmasti tunnetaan turvattomuutta Z-ryhmän toimista. Pointti on, että turvattomuuden tunne lisää autoritaarisuutta, ja siinä missä A-ryhmässä sen vaikutus voi olla mitätön, X- tai Y-ryhmässä se voi olla ratkaiseva tekijä että ihminen siirtyy ryhmään Z ja kannattamaan ihan oikeita natseja.

[7] Katkeruus ja vihaisuus syntyy siitä, että turvattomuuden tunne ei ole henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, vaan (omaksi ryhmäksi tunnettuun) ryhmään kohdistuvaa – esimerkiksi “kunnon suomalaisiin”, mitä se heille sitten tarkoittaakaan. Ryhmän tunnetaan olevan vaarassa, paitsi fyysisesti (esim. terrori-iskut, raiskaukset), myös koska sen moraalista selkärankaa nähdään hajotettavan (esim. kurinpidon vähentyminen, yhteiskunnallisen reiluuden heikentyminen, vieraiden tapojen yleistyminen). Kun ihmiset tuntevat tätä normatiivista turvattomuutta, he odottavat että auktoriteetti vastaa siihen – sitä vartenhan auktoriteetti on olemassa. Jos auktoriteetin ei nähdä vastaavan siihen, seuraa katkeruutta ja vihaisuutta ja halua vaihtaa auktoriteetti (heidän näkökulmastaan) legitiimimpään.

Viitteet ja kirjallisuutta