Miksi suutumme ryhmälle vaikka tekijä on yksilö?

Ystäväni kysyi jokin aika sitten Facebookissa:

Mikähän siinä on, että joskus, kun joku tekee jotain pahaa (puukottaa satunnaisia ihmisiä torilla, vaikkapa), niin sen sijaan että suuttuisimme vain sille yhdelle, suutumme joillekin ihan muille, jotka mielestämme kuuluvat sen yhden kanssa johonkin samaan ryhmään? Tai vaikkapa jollekin toiselle henkilölle, joka ei edes kuulu siihen ryhmään, mutta on joskus ilmaissut tukeaan sille ryhmälle? Ihan weirdoa.

Tunnistan tämän ilmiön itsessäni, ja näen sen muissa ihmisissä. Toki se vaihtelee, milloin se tapahtuu. Esim. Turun puukotusten tapauksessa en suuttunut kaikille muslimeille, mutta esim. jokin Päivi Räsäsen möläytys voi hetkellisesti saada mut ajattelemaan kaikista uskovaisista jotain pahaa, mitä he eivät ansaitse. Jollekin toiselle nämä tilanteet ja reaktiot menisivät juuri päinvastoin, mutta meillä molemmilla on tämä sama tendenssi suuttua väärälle kohteelle.

Annoin pikaisen vastauksen, jonka sisältöä olen alle hieman laajentanut ja lähteistänyt*.

Kysymyksessä vaikuttaisi näkyvän taustalla (epärealistinen) “järkevän ihmisen” ihmiskuva, jonka mukaan tällainen käyttäytyminen on kummallista, ikään kuin bugi järkevän ihmisen toiminnassa. Päinvastoin, suurin osa (länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen henkilön?) intuitiivisistä käsityksistä siitä miten ihminen/mieli toimii on vääriä, ja tässä kuvattu toiminta on seurausta täysin “oikein”** toimivista prosesseista.

Aivot yleistävät ja ryhmittelevät [1]. Ne tekevät sitä tehokkuuden takia: jotta jokaista yksittäistä havaintoa ei tarvitse käsitellä erikseen, vaan tuntomerkkien perusteella voidaan olettaa että havaittu asia on samanlainen kuin mitä aiemmin on havaittu, ja että todennäköisesti siitä seuraa samanlaisia asioita kuin ennen. Tälläinen olettaminen säästää valtavasti työtä jota aivojen täytyy tehdä, ja jos ryhmittely toimii hyvin, se johtaa erittäin hyödylliseen kykyyn tehdä useimmiten riittävän osuvia ennusteita tulevaisuudesta [2]. Yksittäisiä asioita käsitellään sitä tarkemmin, mitä useammin niitä tavataan, koska tämä luultavasti tarkoittaa että ne ovat ympäristössämme tärkeämpiä. Sama pätee tietysti ihmisiin.

Siten ihmisiä käsitellään osana kategorioita, eli ryhmäjäsenyyksiensä kautta sitä enemmän, mitä kauempana ne ovat psykologisesti itsestäsi***. Vaikka pystyt tietoisesti ajattelemaan että Räsänen tekee asian x, tunnejärjestelmäsi käsittelee tiedostamattasi tilanteen sen kautta että ryhmä A josta Räsänen on vain yksittäinen esimerkkitapaus tekee asian x. Siksi tunteesi kohdistuvat ryhmään A kokonaisuudessaan, eivätkä sen yksittäiseen instanssiin Räsänen.

 


*) Ahmimani kirjallisuuden kautta minulla on tarkat lähteet vain oman erikoisalani väitteille, eli niille joita olen paljon käsitellyt, kun taas jotenkin tutkimuksellisen osmoosin kautta syntyy epämääräinen käsitys isosta kasasta asioita, joille ei tiedä mitään tiettyä lähdettä. Lisään tagin “shotgun references” joka viittaa siihen, että googlaan jotain mikä näyttää pikaisesti kertovan aiheesta, mutta en ole lukenut useimpia papereita ainakaan tarkasti. Samalla nämä toimivat itselleni muistutuksena, että voin palata kerran löytämääni viitteeseen jos se myöhemmin osoittautuu tärkeäksi.

**) Sillä että prosessit toimivat “oikein” viittaan siihen, että evolutiivisesti mieli on kehittynyt tietynlaiseksi, sopeutunut suorittamaan tietynlaisia prosesseja tietyissä rajoissa ja tietyissä olosuhteissa. Ilmiö on “bugi” vain suhteessa epärealistisen järkevän ihmisen ihmiskuvan tuottamiin odotuksiin, ei mikään todellinen poikkeama normaalista.

***) Tästä muodostuu kiinnostava hypoteesi: onko sosiaalipsykologian käsite ulkoryhmä seurausta siitä aivoprosessista, että niihin kuuluvat ihmiset eivät ole niin lähellä sinua että aivosi käsittelisivät heitä yksilöinä? Ilmeisesti asiasta ei ole ainakaan konsensusta [3]. Selvästi tämä ei selitä koko ilmiötä: minimaalisen ryhmän paradigmassa ennestään tuntemattomat ihmiset jaetaan ryhmiin, ja omaa ryhmää käsitellään sisäryhmänä ihan pelkästään tällä, joten siihen kuuluvia ei ole käsitelty enempää kuin siihen kuulumattomiakaan. Ehkä tietoinen ryhmäkategorisointi on kuitenkin saman perustavamman mekanismin (kategorisointi) toinen (ylhäältä-alas) käyttötapa?

Viitteet

[1] Seger, C. A., & Peterson, E. J. (2013). Categorization = Decision Making + Generalization. Neuroscience and Biobehavioral Reviews, 37(7), 1187–1200. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2013.03.015

[2] Bar, M. (2009). The proactive brain: memory for predictions. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 364(1521), 1235–1243. https://doi.org/10.1098/rstb.2008.0310

[3] Shkurko, A. V. (2013). Is social categorization based on relational ingroup/outgroup opposition? A meta-analysis. Social Cognitive and Affective Neuroscience, 8(8), 870–877. https://doi.org/10.1093/scan/nss085

Ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä

Lyhyesti: ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä, ja jos (kun) ekonomistit ovat keskimääräistä oikeistolaisempia, heidän johtopäätöksensä ovat tämän arvomaailman värittämiä.

 

Muistan kommentoineeni jossain nettikeskustelussa joku aika takaperin, että on syytä olettaa että ekonomisteiksi hakeutuvat ihmiset, joilla on tietynlainen maailmankuva jo valmiiksi, ja että tämä vaikuttaa siihen millaisia tuloksia taloustieteessä saadaan. Perustin käsitykseni siihen, että yhdysvaltalaisessa sosiaalipsykologiassa on vahva vinouma sikäläisittäin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun (Duarte et al. 2015), eikä ole perusteita olettaa että kaikki tästä vinoumasta olisi peräisin alan sisällä opitusta, vaan luultavasti kyseessä on ainakin jossain määrin myös siitä millaiset ihmiset ryhtyvät sosiaalipsykologeiksi (vrt. keskustelu Suomessa poliisien, ja siis poliisiksi hakeutuvien, poliittisista puoluekannoista – keskimäärin aika oikeistolaista).

Nyt satuin törmäämään Randazzon ja Haidtin (2015) tutkimukseen, jossa selvitetään ekonomistien sisäisten koulukuntaerojen yhteyttä heidän moraalinäkemyksiinsä ja käsityksiinsä taloustieteellisistä faktoista*. Ennen paperin pointteihin menemistä, pari disclaimeria: perustuu kyselytutkimukseen, vastaajia on melko vähän, vastaajaprosentti on pieni, ja ainakin tämä versio oli vielä working paper, eli ei vielä hyväksytty tieteelliseksi julkaisuksi (tosin käsittääkseni taloustieteessä working papereita pidetään arvokkaampina kuin psykassa, missä ne eivät ole juuri mitään).

Taustaa:

[The] divergence of economic judgment is typically chalked up to competing methodological approaches (Schmitt 2013; Neumark and Wascher 2006). Methodological disagreement has long been the  mainstream explanation given for why economists disagree. In 1953, Milton Friedman wrote that economists should and could focus on an objective, empirical science, developing theories and hypotheses “that yield valid and meaningful (i.e., not truistic) predictions about phenomena” (1953, p. 7). Thus, disagreements among well-trained economists are due to methodological differences—or “scientific judgments”—not competing value judgments (Friedman 1968, p. 2).

[This is what they call the Samuelson-Friedman hypothesis]

vs.

Taken together, we might speak of a Myrdal-Heyne hypothesis: Economics is a social activity where testing and prediction are only possible in the context of humanly framed questions and problems, and therefore economics is permeated by value judgments.9 On this view, economists bring their subjective biases into the work of social science. Sometimes economists disagree because they are looking at different data or using
different methodologies—but what draws economists to a particular data set, model, methodology, or definition of a term is often rooted in their normative worldviews.

Tulokset lyhyesti:

  • Taloustieteen koulukunnat (Keynesiläiset, uusklassiset, itävaltalaiset, New Institutional – en tiedä mikä tämä viimeinen on suomeksi) eroavat merkittävästi siinä mitä moraaliperustoja he kannattavat – ja joissain tapauksissa merkittävämmin kuin eduskuntapuolueet Suomessa. Keynesiläiset pitävät carea ja varsinkin equalityä tärkeämpinä kuin muut, ja itävaltalaiset arvostavat näitä erityisen vähän. Itävaltalaiset sen sijaan pitävät libertyä erityisen tärkeänä.

econschoolsMF

  • Kun verrataan normatiivisiä ja positiviisia taloustieteellisiä väitteitä koulukuntien välillä, huomataan että näissä on osin ihan yhtä suuria eroja – eli koulukunnat ovat joistain “tosiasiaväittämistä” ihan yhtä eri mieltä kuin eksplisiittisistä arvoväittämistä.
  • Moraalinäkemykset, ja nimenomaisesti care ja equality, ennustavat näitä eroja sekä arvo- että positiivisten väittämien kohdalla yhtä hyvin.
  • Mitä enemmän väitteistä on ekonomistien sisällä konsensusta, sitä huonommin moraalinäkemykset selittävät jäljellä olevia eroja.
  • Eniten konsensusta on uusklassisista näkemyksistä.

“we can clearly see that the disagreements between the schools of economic thought are predictable by the moral judgments of economists in those groups. The Myrdal-Heyne hypothesis says that economists frame questions from their own particular, subjective worldview, and that this leads to value judgments infiltrating the methods used to consider economic phenomena. Its not that economists are picking and choosing their data explicitly to get the findings they want (though an unscrupulous economist could), instead what the moral judgments do is shape the approach an economist takes to considering a research subject like the effect of the minimum wage.

Oma lisäykseni: vaikka keynesiläiset on korkeammalla caressa ja equalityssä, kaikki koulukunnat ovat matalammalla niissä (ja proportionalityssä) kuin suomalaiset puolueet keskimäärin, ml. oikeistolaiset. Kun care ja fairness – joka on puoliksi equalityä, puoliksi proportionalityä – on negatiivisessa yhteydessä oikeistolaisuuteen, ovat ekonomistit keskimäärin selvästi oikeistolaisempia kuin suomalaiset (mutta niin tietysti ovat amerikkalaiset yleensäkin).

Sitten tärkein kohta (lihavointi omani):

To reiterate, this should not be interpreted as a condemnation of economics. Economics is a social science, and its practitioners are subject to political bias just like
practitioners of the other social sciences (e.g., social psychology; see Duarte et al., 2015). Our findings therefore raise a warning flag when politicians and journalists cite economic research to bolster their favored conclusions. In the development of legislative language, or citation of economic research, or quoting of economists as experts, there should be recognition that value judgments are present in the economics under consideration.

Tämä nyt ei suoraan vastaa alussa esittämääni kysymykseen, mutta liittyy samaan tematiikkaan.

 


* ) Paperissa puhutaan “positiivisista väitteistä”: “Positive economics is in principle independent of any particular ethical
position or normative judgments” (s. 2, viite Friedmanilta jota en ole lukenut).

Viitteet

Duarte, J. L., Crawford, J. T., Stern, C., Haidt, J., Jussim, L., & Tetlock, P. E. (2015). Political diversity will improve social psychological science. Behavioral and Brain Sciences, 38. https://doi.org/10.1017/S0140525X14000430

Randazzo, A., & Haidt, J. (2015). Are Economists Influenced by Their Moral Worldviews? Evidence from the Moral Foundations of Economists Questionnaire (SSRN Scholarly Paper No. ID 2700889). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved from https://papers.ssrn.com/abstract=2700889

Reading: 27 semantic categories for emotional experiences (Cowen & Keltner, 2017)

“Self-report captures 27 distinct categories of emotion bridged by continuous gradients” by Cowen and Keltner (2017) in PNAS has raised interest but also ridicule. Sure, if your preconception is that discrete theories are bs anyway, then “there are 27 categories instead of the traditional six!” may seem funny. But I have argued (Kivikangas, in review; see also Scarantino & Griffiths, 2011) that discrete emotion views (not the same as basic emotion theories) have their place in emotion theory, and I find a lot of good in the article – as long as it is kept in mind that it is about self-reports of emotional experiences.

To summarize, the participants were shown short video clips, and different ratings of emotional experiences resulted in a list of 27 semantic categories that overlap somewhat, implying that both discrete and dimensional views are right. The sample could have been bigger, the list they started with seems somewhat arbitrary, and the type of stimuli probably influences the results. But the article supports many of my own ideas, so my confirmation bias says it’s valid stuff.

In a bit more detail:

  • They had 853 participants (which, IMO, they should mention in the main text as well) from MTurk watching in total 2185 videos (5 s on average) and judging their feelings. The participants were divided into three groups [1]:
    • first group provided free responses to 30 randomly assigned videos (although the supporting information says this was not entirely free, but a predefined set of 600 terms which were autocompleted when the participant typed into a blank box);
    • second group rated 30 videos according to a predefined set of 34 discrete categories (had to choose at least one, but could choose more – apparently this choice was dichotomous) the authors had gathered from bits and pieces around the literature;
    • third group rated 12 videos videos according to a predefined set of 14 dimensional [2] scales (9-point Likert scale).
  • I don’t pretend to know the statistical methods so well I could vouch for their verity [3], but the authors report that 24 to 26 of the 34 discrete categories from the second group were independent enough [3] to rate the videos reliably. The “free” responses from the first group provided 27 independent [5] descriptions, that were then factored into the 34 categories to find out the independent categories. Apparently these three analyses are taken as evidence that categories beyond the 27 are redundant (e.g. used as synonyms; statistically not reliably independent).

cowen,keltner-fig2C

  • Their list above (Fig. 2C) dropped the following from the original 34 categories: contempt and disappointment (coloading on anger), envy and guilt (unreliable, but not loading on any other factor), pride [6] and triumph (coloading on admiration), and sympathy (coloading on empathic pain and sadness). I discuss the list and these dropped categories below.
  • These categories are not completely distinct, but smoothly transition to some (but not any!) of the neighboring categories, e.g. anxiety overlaps with fear, and fear overlaps with horror, but horror does not noticeably overlap with anxiety. When the 27 mathematical dimensions these categories are loading are collapsed into two, we get this map:

cowen,keltner-fig2B

  • The map is also available in higher resolution here, and it’s interactive! You can point at any letter and see a gif of the rated video!
  • The authors compare these categories to the 14 dimensions from the third group, and report that while the affective dimensions explained at most 61 % of the variance in the categorical judgment dimensions, the categories explained 78 % of the variance in the affective dimension judgments. When factored into the categorical data, valence is the strongest factor, “unsafety+upswing” is the second (I read this as threat + excited arousal), and commitment (?) is the third.
  • A final claim is that the emotion reports are not dependent on demographics or personality or some other psychological traits (except perhaps religiosity).

The article begins with the remark that “experience is often considered the sine qua non of emotion”, and the general language in the article firmly places it on the experiential level: the study does not focus on the hypothesized psychological processes behind experiences, nor on the neural structures or evolutionary functions comprising the whole affect system. I mention this specifically, because IMO the inability to differentiate between these different levels is one of the main reasons the wide range of emotion theories seem so incompatible (which is one of the main points in Kivikangas, in review). The article recognizes the limits of the semantic approach admirably without making overextending claims, although in the discussion they do speculate (pretty lightly) about how the findings might relate to the neural level. However, although the authors avoid overextending and list relevant limitations (should be studied with other elicitors, other languages and cultures, etc.), the paper is probably still going to be read by many people as a suggestion that there are 27 strictly discrete categories (no, they are somewhat continuous) of emotions (no, these are only self-reports of emotional experiences – and even self-report “is not a direct readout of experience”, as the authors point out).

Furthermore, I like the position (similar to my own) of saying that – although Keltner is a known discrete theorist – both discrete and dimensional views have some crucial parts right, but that the strictest versions are not supported (“These findings converge with doubts that emotion categories “cut nature at its joints” (20), but fail to support the opposite view that reported emotional experiences are defined by entirely independent dimensions”). The authors also start from the astute observation that “the array of emotional states captured in past studies is too narrow to generalize, a priori, to the rich variety of emotional experiences that people deem distinct”. Another point I recently made (Kivikangas, in review) was that although the idea of early evolutionary response modules for recurrent threats and opportunities is plausible, that the number of these modules would be the traditional six, or even 15 (Ekman & Cordaro, 2014), is not. My view is that affects (not experiences, but the “affect channels” of accumulating neural activation; Kivikangas, 2016) are attractor states, produced by a lot larger number (at least dozens, probably hundreds) of smaller processes interacting together. And definitely there is no reason to believe that the words of natural language – typically English in these studies – would describe them accurately (as pointed out by, among others, Russell, 2009, and Barrett, pretty much anything from 2006 onwards).

So there is a lot I like in the article. However, some obvious limitations they do not explicitly state. First, they begin from a list of 34 terms from different parts of the literature, which is a wider array than normally used, but still rules out a lot of affective phenomena. From my own research history, media experiences have other relevant feelings, like frustration or tension (anticipation of something happening, typically produced with tense music). Of course one can say that those are covered by anger and anxiety, for example, but I would have to point out the relatively small number of participants – the factors might be different with another sample. (A side point is that while this seems to be a fine study, for a more specific purpose, such as for a wider use in game research, one would probably want to conduct their own study with that particular population, because the usage would probably be different.)

A theoretically more interesting point is that they include categories like nostalgia and sexual desire, and even craving and entrancement, which many theorists would argue vehemently against in a list of emotions. Me, I am happy for their inclusion as I think that “emotion” is a somewhat arbitrary category anyway and if we are looking at the affective system as a whole, we note a lot of stuff that are certainly affective but are not thought as emotions (one more point I made in Kivikangas, in review…; also mentioned by Russell, 2009). But it raises a question why many other less traditional categories were not included. Schadenfreude, bittersweet, moral anger/disgust (interestingly, one of the dimensions was “fairness”)? What about thirst? Could be included in craving, but we don’t know, because it wasn’t in the study. I have stated (Kivikangas, 2016) that startle is affective, as is the kind of curiosity to which Panksepp refers as “seeking” (Panksepp & Biven, 2012). Would the youtube generation differentiate between amusement and lulz? Naturally, some decisions must be made what to keep and what to ignore, but if they were going for the widest possible array (with things like nostalgia, craving, and entrancement), I think it could be still considerably wider. I have not looked at the list of 600 “free” responses, but apparently the authors checked which of the 34 categories were supported by the free responses, but did not check what other potentially relevant they might have included.

A second obvious limitation is the stimulus type: 5-sec (on average) video clips. The authors state that this should be studied with other kind of elicitors, sure, but they don’t explicitly mention that maybe some of their results are due to that. Specifically, the reason for dropping quite common emotions – contempt, disappointment, envy, guilt, pride, triumph, and sympathy – from their list might be that they (at least some of them) need more context. Guilt, pride, and triumph are related to something the person does, not something they simply observe in third person. Contempt is related to a more comprehensive evaluation of target personality, and envy relates to one’s own possessions or accomplishments. Actually, I was surprised that they found anger, which may also be difficult to elicit without context (as anger traditionally is thought to relate to person’s own goals) – but indeed, in the supporting information it was the second next category to drop when they tested models with less (25) factors. I suspected that there might be clips with angry people and that participants had recognized anger instead of felt it, but this seems to not be the case. Clips present in the interactive map classified with E for anger are either unjustified and uncalled-for acts of violence, or Trump or Hillary Clinton – which probably are closer to moral anger than the traditional blocked-goals anger. Anyhow, the list of found factors would be even longer if the type of stimulus did not limit it.

As a conclusion, although I have been more interested in the affective system underlying the emotion experiences and haven’t seen much point in the arguments over whether the experience can be best described as discrete emotions or dimensions, the empirical map combining aspects of both is much more plausible to me than a strictly discrete list or a too tidy circumplex. And even though the reports of (a priori restricted) emotions are not the same as the affective system underlying them, I am hopeful that this paper helps the discussion that perhaps the different models are not incompatible, and that perhaps the models may be different on different levels of scrutiny (i.e. experience vs. psychological vs. neural vs. evolutionary).

 


Footnotes

[1] The numbers are a bit unclear. The authors flaunt: “these procedures yielded a total of 324,066 individual judgments (27,660 multiple choice categorical judgments, 19,710 free-response judgments, and 276,696 nine-point dimensional judgments”.

They say that “Observers were allowed to complete as many of versions of the survey as desired, with different videos presented in each”, and that “Each of
the 2,185 videos was judged by 9 to 17 observers in terms of the 34 categories”, but repetitions per participant or per video for other response types are unclear. Without prior knowledge then, 853 in 3 groups = 284 participants per response type, which is barely above what Lakens & Evers (2014) say is needed for finding a stable (see quotation below) small effect size (r = .1; required n = 252), but below what is required for 80 % power (n = 394) for that effect size. According to within-subjects power calculations I remember, 9-17 repetitions per video does not really help the power almost at all.

“With a small number of observations, effect size estimates have very wide CIs and are relatively unstable. An effect size estimate observed after collecting 20 observations can change dramatically if an additional 20 observations are added. An important question when designing an experiment is how many observations are needed to observe relatively stable effect size estimates, such that the effect size estimate will not change considerably when more participants are collected.” Lakens & Evers, 2014, pp. 279

 

[2] Mostly appraisal dimensions in addition to traditional dimensions: approach, arousal, attention, certainty, commitment, control, dominance, effort, fairness, identity, obstruction, safety, upswing, valence.

[3] One thing I found weird was the median-split correlation for demographics and other traits. They used it to show that traits do not explain differences in emotional responding, but a quick googling only shows recommendations that median-splits should not be used because it loses a lot of information. I hope this is not a sign that the method has been used purposefully in order to find no differences.

[4] “Using SH-CCA we found that between 24 (P < 0.05) and 26 (P < 0.1) statistically significant semantic dimensions of reported emotional experience (i.e., 24–26 linear combinations of the categories) were required to explain the reliability of participants’ reports of emotional experience in response to the 2,185 videos.” I don’t immediately understand how this method works.

[5] “In other words, we determined how many distinct varieties of emotion captured by the categorical ratings (e.g., fear vs. horror) were also reliably
associated with distinct terms in the free response task (e.g., “suspense” vs. “shock”). We did so using CCA, which finds linear combinations within each of two sets of variables that maximally correlate with each other. In this analysis, we found 27 significant linearly independent patterns of shared variance between the categorical and free response reports of emotional experience (P < 0.01), meaning people’s multiple choice and free-response interpretations identified 27 of the same distinct varieties of emotional experience.”

[6] Fig. 1 and its caption shows pride not loading to its own factor and relief loading, but the text talks about these vice versa, and relief is in other figures, so most likely figure 1 is mistaken.


References

Barrett, L. F. (2006). Are Emotions Natural Kinds? Perspectives on Psychological Science, 1(1), 28–58. https://doi.org/10.1111/j.1745-6916.2006.00003.x

Cowen, A. S., & Keltner, D. (2017). Self-report captures 27 distinct categories of emotion bridged by continuous gradients. Proceedings of the National Academy of Sciences, 114(38), E7900–E7909. https://doi.org/10.1073/pnas.1702247114

Ekman, P., & Cordaro, D. (2011). What is meant by calling emotions basic. Emotion Review, 3(4), 364–370. https://doi.org/10.1177/1754073911410740

Kivikangas, J. M. (2016). Affect channel model of evaluation and the game experience. In K. Karpouzis & G. Yannakakis (Eds.), Emotion in games: theory and praxis (pp. 21–37). Cham, Switzerland: Springer International Publishing. Retrieved from doi:10.1007/978-3-319-41316-7_2

Kivikangas, J. M. (in review). Negotiating peace: On the (in)compatibility of discrete and constructionist emotion views. Manuscript in review.

Lakens, D., & Evers, E. R. (2014). Sailing from the seas of chaos into the corridor of stability practical recommendations to increase the informational value of studies. Perspectives on Psychological Science, 9(3), 278–292.

Panksepp, J., & Biven, L. (2012). The archaeology of mind: neuroevolutionary origins of human emotions. New York, NY: W.W. Norton & Company, Inc.

Russell, J. A. (2009). Emotion, core affect, and psychological construction. Cognition & Emotion, 23(7), 1259–1283. https://doi.org/10.1080/02699930902809375

TIL several first authors

I was just informed by my colleague that the point of several “first” authors – which is in practice (in our field) used in publication lists to show who has done the most work – is that I could switch the first names in my publication list / resume (perhaps with a note explaining this so that people searching for it don’t get confused) to show that I’m a first author as well. Is this a thing? I’ve never heard of it, but I’ve never understood the point of several first authors either, and this would explain the sense in it. Do people do this?

Reading: “Moral outrage in the digital age”

“Moral outrage in the digital age” by M.J. Crockett is a short theoretical paper, drawing together from several lines of research a [model? hypothesis? theoretical framework? theory?] to explain how the operation of moral outrage is transformed by digital media.

I’m not particularly keen on the underlying view on moral outrage which seems to be based on basic emotion interpretation of anger and disgust (from Fig. 2: “For each immoral act, moral outrage was calculated by multiplying self-reported anger and disgust” – btw, why multiplying and not averaging or calculating a sum?), but otherwise it makes a nice and plausible case of the differences the digital media might make. I’m not familiar with most of the empirical research it refers to, so I can’t say much about how convincing the actual evidence is, but the overview fits my preconceptions.

The main points can be summarized (Fig. 1 is not immediately clear):

  • Humans have psychological processes to react with an emotional condemnation when they think a moral norm has been violated.
  • Digital media
    • gives us a greatly increased access (removes physical constraints) to information about moral violations than traditional social communication (like gossip)
    • lowers the costs (effort; the article talks about the possibility of physical retribution, but I’d generalize that as the risk of potentially wasting the social capital) for expressing outrage
    • lowers the inhibitions (no face-to-face feedback means we don’t have to deal with the fact of causing emotional distress in others, which is a negative experience for most) of expressing outrage
    • increases the potential benefits (reputational rewards of moral quality and trustworthiness; successful regulation of group behavior).
  • These factors drive more moral outrage in digital media, which increases social polarization, dehumanize the targets (and their groups?), and reduce societal trust.

The short paper does not suggest any interventions, but if these mechanisms hold, then it seems to me that potential ways to inhibit this process would be to increase the costs and inhibitions, as the access and potential benefits are more difficult to control (and latter perhaps should not be controlled?). Especially effort, but perhaps costs of social capital as well, could be increased via technological solutions. These are testable predictions to cut out the most low-effort outrage. It would be interesting to see what portion of the outrage would this influence. For instance:

  • Minimally increase the effort, by increasing the steps of, or introducing a small waiting period to sharing.
  • Introducing a way to incur a minimal social cost to sharing, e.g. a downvote, perhaps limited to the friends of the sharer only, so a downvote would actually carry a meaning of “people I care about think somewhat less of me” and maybe would not be constantly abused like on anonymous platforms?

 


 

Reference:

Crockett, M. J. (2017). Moral outrage in the digital age. Nature Human Behavior. Retrieved from https://www.nature.com/articles/s41562-017-0213-3

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831