Pekka ja karismaattinen johtaja

Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

  • Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
  • Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
  • Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 


[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111

Loss aversion, one more victim to replication crisis? (no)

I saw somewhere a link to working paper by Gal & Rucker entitled The Loss of Loss Aversion: Will It Loom Larger Than Its Gain?, with the comment that loss aversion is one more psychological phenomenon not replicating. I was surprised by this claim because the mechanisms behind loss aversion, or something like it, are very much related to affect psychology. The context of replicability implies that loss aversion was never a thing, it was just a statistical fluke resulting from questionable research practices like social priming and Bem’s psi findings. But that’s not what the linked manuscript says. It’s a review that never actually questions whether such a phenomenon exists at all – rather it’s discussing the scope and an alternative conceptualization of the phenomenon. I’m not that familiar with this literature to assess whether the review really is impartial or whether it cherrypicks its findings (as it’s written quite obviously with a particular conclusion in mind, self-citing a lot), but clearly it should not be cited as evidence that loss aversion as a phenomenon is a result of QRPs. I’m a bit annoyed that the title and even the abstract plays like a clickbait and makes it easy to link the normal theoretical discussion about the limits of a phenomenon to the replicability issue.

In addition to enabling the misreading of this manuscript’s position in the literature, I was slightly miffed that it’s at least partly based on a fundamental misunderstanding of how the mind works. The authors describe a strong and a weak form of loss aversion in order to compare them to evidence, both of them in terms of it being a general, universal principle that can be applied to any human behavior: the strong form as absolute (that “one should not observe cases where gains have a propensity to be weighted more than losses of similar magnitude”, p.9), and the weak form as relative (“on average, one expects the data would largely reveal a greater impact of losses than of gains”, p.10). It may be that this is a feature in decision making research in general rather than a view held only by the authors, but from the point of view of affect psychology, it makes little sense. It’s a strawman, because I don’t think there is anything in psychology that can be considered a universal law like this, at the level of observable outcomes. Human mind does not work on “principles” or “laws” like this, because it is an immensely complex system of reacting, predicting, and self-correcting processes. There is no single process reaching through the whole of human mind, always (or even mostly, on average) producing the same results regardless of circumstances, because that would not be adaptive for the complex physical and social environment our mental machinery. And even if we focus on a very high level, it’s a dubious notion to begin with that all decision making would be governed by a single process translating all kinds of decisions into simple losses and gains.

I admit that I think some things as “principles” of human mind, and negativity bias (related but not identical to loss aversion) sounds like a good candidate, but it does not mean that at the level of observable outcomes, regardless of circumstances, we should see (absolutely or on average) a particular pattern of behavior. Rather, it means that some parts of the system tend to process information in certain ways, and in specific circumstances – where we can somehow control that specifically these processes are the ones influencing the outcomes the most – we can indeed see patterns in behavior.

That said, the alternative conceptualizations – such as propensity towards inaction or status quo – are interesting, and worth considering (assuming the review is not horribly biased) for anyone working with loss aversion. It is very likely true that an intuitively appealing conceptualization tends to be overgeneralized and that scientists easily persist even in face of evidence to the contrary.

 


Gal, D., & Rucker, D. (2017). The Loss of Loss Aversion: Will It Loom Larger Than Its Gain? (SSRN Scholarly Paper No. ID 3049660). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved on 12 Jul 2018 from https://papers.ssrn.com/abstract=3049660

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.

 

Miksi politiikkaa on? Monitasomalli ihmisen toiminnan lähteistä

Tässä kuvaamani ei perustu mihinkään yksittäiseen teoriaan tai artikkeliin, vaan on sieltä täältä koottu kuvaus siitä millaisen lähestymistavan olen huomannut auttavan itseäni asioiden ymmärtämisessä. Nähdäkseni alla esitetty pätee kaikkeen ihmisen psykologiaan, vaikka keskitynkin politiikan olemassaolon selittämiseen.

Yksinkertaistetusti joskus sanotaan että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, tai politiikka on toimintaa jossa pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Voidaan puhua siitä, että yhteiskunta – se että ihmiset elävät ja toimivat yhdessä – täytyy järjestää jotenkin, tai vallasta, statuksesta ja resursseista ja kuinka ne jakautuvat (tai jaetaan, tai otetaan). Tällaisia asioita kuvataan ja tutkitaan yhteiskuntatieteissä. Riippumatta tarkemmasta määritelmästä, voidaan kysyä miksi politiikkaa on? Miksi ihmiset toimivat yhdessä, miksi on valtaa ja resursseja, miksi niiden jakaminen on ongelma? Tämän selittämiseen tarvitsee mennä aika syvälle siihen miten aivot ja mieli toimivat.

Ihmisen (tai minkä tahansa eliön) kehitystä voi kuvata kahdella prosessilla: fylogenialla ja ontogenialla. Fylogenialla tarkoitetaan lajin polveutumista aikaisemmista elämänmuodoista, ontogenialla yksilön kehitystä yksittäisistä soluista täysikasvuiseksi – ja psykologiassa myös koko psykologista kehityshistoriaa joka jatkuu täysikasvuisuuden saavuttamisen jälkeenkin. Näistä käsitteistä lähtien voidaan rakentaa yksinkertaistettu monitasoinen malli siitä, mistä kaikki ihmisen toiminta – myös politiikka – on peräisin.

Rakenne

Koska ihmisillä on kaikilla lähes sama fylogeneettinen historia, erot, jotka ovat syntyneet eri populaatioiden välille parin miljoonan vuoden sisällä sen jälkeen kun ihmiset alkoivat levittäytyä Afrikasta myös muille mantereille, ovat suhteessa hyvin pieniä. Voidaan siis ajatella, että se mikä tekee meistä ihmisiä, on yhteinen biologinen rakenne [1]. Ihmisillä on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, tietyt aistielimet, sukuelimet jne. Samoin ihmisillä on aivot ja hermosto, jotka tuottavat mielen toiminnan. Ihmisten mielillä on siis myös yhteinen biologinen, ja siten perustava psykologinen rakenne. Mieli ei ole tyhjä taulu, vaan se sisältää paljon synnynnäisiä rakenteita jotka ilmenevät siten, että kaikki ihmiset toimivat niiden suhteen melko yhteneväisesti. Vähemmän kontroversiaalista esimerkistä käy vaikkapa havaintopsykologia, jossa esimerkiksi näköhavainnon rakentuminen kerroksittain, tarkkaavaisuuden rajoitteet tai (jotkin) illuusiot ovat ilmiöitä joiden suhteen kaikki ihmiset toimivat suunnilleen samoin. Monien paljon monimutkaisempienkin psykologisten ilmiöiden on esitetty olevan universaaleja ja/tai synnynnäisiä, ja käsittääkseni esimerkiksi kielen ainakin jotkin piirteet on melko yleisesti hyväksytty olevan synnynnäisiä, ja siis pohjautuvan yhteiseen rakenteeseen [2]. Emootiopsykologiassa pidettiin pitkään perustunteita (fear, anger, happiness…) universaaleina ja synnynnäisinä, mutta nykytietämyksen perusteella asia on monimutkaisempi, ja palaan siihen alempana.

Politiikan peruslähtökohta on ihmisten yhteisess äpsykologisessa rakenteessa, johon pohjautuvat ihmisen yhteiset käyttäytymistaipumukset. Valta, status ja resurssit ja niihin liittyvät yhteiselon ongelmat joista politiikassa on usein kyse perustuvat psykologiseen rakenteeseen – ne ovat olemassa, koska rakenteemme on tietynlainen. Se voisi olla toisennäköinen: jos olisimme yksineläjiä (kuten vaikkapa useimmat kissaeläimet) niin ei olisi yhteiselämisen ongelmia, tai voisimme toimia kolonioissa ilman hierarkoita (kuten ilmeisesti esim. jotkut pingviinit). Ihmiset kuitenkin toimivat yhdessä, koska olemme edeltäjiemme perintönä laumaeläimiä – psykologiamme rakenne saa meidät etsiytymään toistemme seuraan, ja laumaeläimen psykologiamme on rakentunut välittämään muista ja heidän näkemyksistään. Yhteiselämiseen liittyy perusongelmia, kuten yhteistyö ja resurssien jakaminen, joita ratkaisemaan varten psykologiamme rakenteessa on erityisiä mekanismeja, joita nykyään melko yleisesti pidetään synnynnäisinä, eli rakenteellisina. Muun muassa moraalin – sen että jotkin asiat tuntuvat vääriltä ja toiset asiat oikeilta tai jopa ihailtavilta – perusta on tällaisissa mekanismeissa, joilla ihmisyhteisö säätelee jäsentensä käyttäytymistä.

Yksilöllinen vaihtelu geneettisellä tasolla: lähtöparametrit

Ihmisyhteisöt olisivat kuitenkin luultavasti melko erinäköisiä, jos kaikkien ihmisyksilöiden käyttäytymistaipumukset olisivat täsmälleen samanlaiset – esimerkiksi kilpailussa resursseista kaikki taistelisivat niistä samoilla tavoilla. Mutta politiikka ei ole tällaista: esimerkiksi joidekin mielestä on väärin että yhdellä on paljon resursseja (ja tämä ei palaudu henkilökohtaiseen etuun – hän on sitä mieltä riippumatta siitä voisiko hän itse päästä resursseista osalliseksi), toisen mielestä on väärin vaatia tuota yhtä jakamaan niitä (myös riippumatta omasta edusta). Taipumuksissa on siis paljon yksilöiden välistä vaihtelua.

Tämä vaihtelu on analogista fysiologisten rakenteiden toteutuksissa ilmenevän vaihtelun kanssa: kasvot ovat erilaisia, olemme eri pituisia ja painoisia, ihon tai hiusten tai silmien väreissä on eroja, jne. Osa tästä johtuu ihan vain sattumasta, koska biologia on sotkuista (iso osa kasvonpiirteiden yksityiskohdista); osa taas johtuu yhteisistä rakenteista, joiden mekanismina on reagoida ympäristöön, ja jotka siksi johtavat erilaiseen toteutukseen riippuen ympäristöstä – joko adaptoitumalla pitkällä aikavälillä ja joka on siten merkittävältä osin ylisukupolvista (ihonväri), tai reagoimalla yksilön sisällä ontogeneettisesti (pituus). Monet ominaisuudet ovat sekoitusta näistä eri lähteistä (hiusten laatu, väri, kasvu, jne.).

Psykologiassakin ajateltiin pitkään, että ihmisen toiminnan säännönmukaisuudet ovat enimmäkseen tai jopa yksinomaan (tyhjä taulu -näkemys) ontogeneettisiä. Ihmisen psykologialla on kuitenkin, kuten yllä todettiin, yhteinen rakenne, mutta myös yksilöiden välisistä vaihteluista merkittävä osa on perinnöllistä ja vaikeasti muutettavaa (ainakin esim. osa persoonallisuudesta ja psykopatologisista tekijöistä). Voidaan ajatella, että jos rakenne muodostaa ne rajat joissa ihmisen psykologia voi toimia eli ne jatkumot joiden yli ihmisten toiminta ei mene (ellei ole rakenteellisia vikoja), niiden sisällä on ihmisillä syntyjään lähtöparametreissa eroja, jotka saavat sen toimimaan enemmän johonkin suuntaan kuin johonkin toiseen. Kun rakenne siis määrittää mielen yleiset toimintaperiaatteet (esim. kaikkia ihmisiä ohjaavat tunteet ja käsitykset oikeasta ja väärästä), lähtöparametrit määrittävät synnynnäisiä taipumuksia ja näiden yksilöllisiä eroja (esim. joillekin ihmisille on syntyjään luontevampaa pitää vääränä resurssien kahmimista, ja joillekin muille pakotettua resurssien jakamista).

Jälleen, jos kaikilla ihmisillä olisi sama rakenne ja eroja olisi ainoastaan lähtöparametreissa, ihmisyhteisöt ja politiikka olisivat varmaankin aika eri näköisiä. Kukaan ei koskaan muuttaisi mieltään, mutta myöskään kulttuuria eikä siis ideologioita olisi, vaan esimerkiksi kilpailu resursseista muistuttaisi enemmän muiden nisäkkäiden kilpailua. Lähtöparametri saa aikaan taipumuksen prosessoida asioita tietyillä tavoilla, mutta nämä prosessit eivät loisi uusia prosesseja joilla esimerkiksi taipumuksia kasataan yhteen (joita ideologiat tietyllä tavalla ovat). Mielen rakenne kuitenkin sellainen, että se muodostaa sisälleen paljon pysyviä toimintataipumuksia. Ihmisen lähtöparametrit siis muokkautuvat ontogeneettisesti, eli elämän aikana, kokemuksien voimasta.

Kuinka aivot muovautuvat kokemuksiin: prosessit ja attraktorikanavat

Psykologia, kuten muukin ihmisen fysiologinen toiminta, on prosesseja. Fysiologisesti mieli on aivoissa tapahtuvia sähköisiä ja kemiallisia prosesseja, psykologian tasolla nämä ovat informaatioprosesseja: ne ottavat informaatiota aistielimiltä (ml. kehon sisältä), muokkaavat sitä toisille psykologisille prosesseille (suurin osa mielestä on näitä prosessien muodostamia prosessiketjuja, joita kutsun yksinkertaisuuden vuoksi tässä vain prosesseiksi), ja tuottavat siitä muutoksia kehoon (keskushermoston sisällä, ja sen ulkopuolelle lihaksiin ja siten käyttäytymiseen). Prosessit eivät ole esim. ajatuksia tai tunteita [4], vaan jotakin mitä aivoissa tapahtuu ihmisen itsensä tiedostamatta. Analogiana tietokoneeseen, ihmisen tietoisuus voidaan ajatella sinä osana prosesseja jotka näkyvät tietokoneen näytöllä, mutta se on vain pieni osa siitä mitä tietokone tekee: suurin osa tapahtuu tietokoneen sisällä näkymättömissä.

Prosessit eivät voi olla mitä vain, vaan aivojen rakenne (sekä niiden rajoissa lähtöparametrit) määräävät lähtöprosessit jotka ihmisvauvalla lähtevät käyntiin aivojen kehittyessä. Aivoissa ei esimerkiksi ole rakennetta toisen asteen yhtälöiden ratkaisemiseen (koska sellainen ei ole ollut ihmisen fylogeneettisessa historiassa menestymisen kannalta tärkeää), vaan se pitää erikseen oppia. Aivojen evolutiivinen tehtävä on tuottaa adaptiivista käyttäytymistä, ja tehdäkseen tämän tehokkaasti, aivot muuttavat itseään, jotta käyttäytyminen voisi muokkautua monimutkaiseen ympäristöön myös sen muuttuessa.

Prosessit siis käsittelevät informaatiota, ja samalla ne fysiologisella tasolla muuttavat aivoja: informaatio jota käsitellään paljon saa enemmän tilaa (hermoyhteydet jotka toteuttavat tätä vahvistuvat), ja informaatio jota käsitellään vähemmän saa vähemmän. Jos jotain informaatiota ei ympäristöstä saada lainkaan, sen käsittelyyn kehittyneet rakenteet surkastuvat. Ihmisen aivojen erityispiirre suhteessa muihin eläimiin on, että suuri osa siitä on plastista, muovautuvaa. Osa prosesseista muodostuu hyvin vapaasti käsittelemään erittäin abstraktia informaatiota – näiden avulla opimme mm. ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Osa prosesseista toimii kuitenkin alusta asti vahvasti rakenteiden ja lähtöprosessien ohjaamina. Ne toimivat mielen prosessien vahvistumis- ja heikentymissykleissä attraktorikanavina: laaja määrä erilaista informaatiota tulee käsitellyksi niiden kautta aina melko samalla tavalla. Siinä missä abstraktin informaation prosessit vahvistuvat vain syöttämällä niille juuri tietynlaista informaatiota, attraktorikanavana toimivat prosessit vahvistuvat informaatiolla laajemmalla skaalalla (ne siis “attraktoivat”, vetävät puoleensa enemmän hermoyhteyksien voimistumista).

Ilmiötasolla esimerkiksi tunteet ovat hyvä esimerkki attraktorikanavista. Vaikka “pelko” ei ole “perusemootio” siinä mielessä, että se olisi kaikilla ihmisillä aivorakenteellisesti yhtenevä [3] ja tapahtuisi luotettavasti tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla (kuten basic emotion -teoreetikot ovat väittäneet), se on taipumus prosessoida uhaksi tulkitut asiat (mikä tulkinta vaihtelee ihmisten välillä) tietyllä tavalla ja siihen liittyy rakenteellinen uhkaregointijärjestelmä joka ohjaa käyttäytymistä näiden asioiden suhteen tiettyyn suuntaan (mutta lopulliset toimintamuutokset vaihtelevat ihmisten välillä). Muita esimerkkejä ovat vaikkapa kasvojen tunnistaminen, joka toimii hyvin epämääräisilläkin kasvonpiirteillä (silmät ja suu riittävät kasvojen tunnistamiseen).

Kulttuurinen oppiminen ja politiikka

Joihinkin attraktorikanavista liittyy vinoumia: ne ilmenevät jatkumolla mahdollisista käyttäytymistavoista taipumuksena ohjata käyttäytymistä tiettyyn suuntaan. Vinoumien takana on usein (mutta ei aina) eroja lähtöparametreissa. Esimerkkinä pelkoon voisi muodostua vinouma siten, että ihminen tulkitsee tietyn ärsykkeen, vaikkapa korkean paikan, suhteettoman usein tai voimakkaasti (verrattuna muuhun väestöön) uhaksi, jolloin rakenteellinen uhkareagointijärjestelmä muuttaa käyttäytymistä suojautuvaksi ja korkeita paikkoja välttäväksi silloinkin, kun ulkoapäin katsottuna uhkaa ei tosiasiassa ole.

Keskeistä on, että kulttuuri perustuu attraktorikanaville ja niiden vinoumille, koska ihmiset oppivat toisiltaan, eli muokkaavat prosessejaan muiden ihmisten prosessien mukaisiksi. Kauan sitten ihmiset alkoivat prosessoida tiettyjä asioita tietyillä tavoilla omien attraktorikanaviensa mukaisesti, ja he tuottivat käyttäytymisellään ympäristöönsä muutoksia, joihin muiden ihmisten oli reagoitava omine prosessointeineen. Tuhansien, kymmenien tuhansien, ja satojen tuhansien vuosien aikana näiden yhteisöjen jäsenten prosessointien yhteisvaikutuksesta alkoi muodostua konsistentteja ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksia ja fyysisiä muutoksia ympäristöön, sanalla sanoen kulttuuria. Kun yksilö syntyy tiettyyn kulttuuriin, hänen attraktorikanavansa muodostuvat yhdessä lähtöparametrien sekä ympäröivien ihmisten ja muun ympäristön (nykyään erityisesti median) opittavien ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksien toimesta. Ihminen ei ole tyhjä taulu, mutta se miten hänen mielensä muodostuu riippuu merkittävissä määrin sosiaalisesta ympäristöstä, koska ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa oppimastamme tulee toisilta ihmisiltä.

Viimeinen kriittinen osa politiikan perustaa on seurausta kulttuurisesta oppimisesta. Kun ihmisen oma lähtöparametri vaikuttaa siten, että resurssien kahmiminen tuntuu väärältä ja sitä pitäisi estää ja liiallisesta kahmimisesta pitäisi rankaista, kulttuurisesta ympäristöstä hän oppii miten tämänkaltaista ajattelua kutsutaan, ketkä muut ajattelevat tällä tavoin (joiden seuraan voi hakeutua oppiakseen heiltä lisää), millaisia muita vinoumia [5] näiden tämän asian suhteen samankaltaisten ihmisten ajatteluun liittyy (jolloin alkaa yhdistää näitä asioita yhteen, vaikka alkujaan ne olivat irrallisia), ja miten muita ihmisiä jotka eivät näe asioita näin voi yrittää muokata ajattelemaan samoin. Valtaosa tästä tapahtuu tiedostamatta, ja sen seurauksena ihmisillä on vahvoja poliittisia näkemyksiä joiden lähdettä he eivät tiedä, joiden mukaan he käyttäytyvät tietämättä tarkemmin miksi (he voivat kyllä tietää eksplisiittisesti oppimansa käsitteet ja niiden yhteydet, mutta eivät sitä tiedostamatonta prosessointia mihin se perustuu ja mitä kaikkea siihen liittyy), ja joita he pitävät niin itsestäänselvinä etteivät ymmärrä miten kukaan voisi ajatella toisin (jolloin syitä erimielisyydestä tulkitaan usein esim. oman edun tavoitteluksi tai tyhmyydeksi).

Yhteenveto: miksi politiikkaa on?

Prosessoinnin monitasomallissa mille tahansa käyttäytymiselle on monta tekijää:

  • Yksittäisessä tilanteessa mielen prosessit käsittelevät tietoa tuottaakseen käyttäytymistä.
  • Rakenne asettaa rajat sille millaisia prosessit voivat olla. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja ihmisten tarvitsemia resursseja on ympäristössä rajallisesti, joten ihmismieli on rakentunut säätelemään käyttäytymistä, koska se vaikuttaa muihin.
  • Prosessit muodostuvat attraktorikanaviksi, taipumuksiksi prosessoida tietyt asiat tietyllä tavalla. Näitä voi muuttaa, mutta ne ilmenevät melko selvinä säännönmukaisuuksina ihmisten käyttäytymisessä.
  • Attraktorikanavissa voi olla vinoumaa, taipumusta prosessoida tietyt asiat sellaisella tavalla, että se tuottaa yksilöiden välille eroja. Yhteisten käyttäytymistaipumusten säännönmukaisuuksien lisäksi käyttäytymiseroissa voidaan havaita säännönmukaisuuksia.
  • Vinoumat ovat tulosta lähtöparametreista ja kulttuurisesta oppimisesta. Jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti perinnöllisiä. Toisaalta jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti kulttuurisia, siis opittuja. Mikään ei ole kuitenkaan pelkästään synnynnäistä tai opittua, kaikkeen vaikuttavat molemmat.

Yksinkertaistettuna politiikka on siis tulosta siitä, että mielemme rakenteen pohjalta mielemme itsesäätelevät yhteisöllistä käyttäytymistämme, mutta näissä kaikille yhteisissä säätelyprosesseissa on synnynnäisten ja kulttuuristen tekijöiden aiheuttavia vinoumia, jotka jakavat ihmisiä eri leireihin tiettyjen (sekä synnynnäisesti että kulttuurisesti valikoituneiden) aiheiden suhteen.

 


[1] Miinus yksilölliset kehityshäiriöt tai vammat. Ihminen jolla on vaikkapa yksi käsi ei tietenkään lakkaa olemasta ihminen. Samoin ihminen jonka psykologisessa rakenteessa on tällainen eroavuus ei lakkaa olemasta ihminen.

[2] Perinteinen iso kysymys on ollut kuinka paljon ihmisen psykologiasta, ja tarkalleen mitkä osat, on perinnöllistä vs. ympäristön tuotetta, mikä heijastelee rakenne vs. muu -kysymystä. Evoluutiobiologisesti kysymys on kuitenkin siinä mielessä harhaanjohtava, että geenit toimivat aina jossain ympäristössä, joten kaikki perinnöllinen on myös ympäristön vaikuttamaa. Siksi rakenteellisen yhtenevyyden sisällä tapahtuva yksilöllinen vaihtelu (alempana) ei tarkoita etteikö se voisi olla geneettistä. Rakenne ei siis ole sama asia kuin synnynnäinen, vaikka ne ovatkin suurelta osin päällekkäisiä.

[3] Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että affektijärjestelmän perusta ei olisi rakenteellinen, vaikka sen ilmenemismuodoissa on paljon vaihtelua. Käytännössä kiivaimmatkin konstruktionistit olettavat jonkinlaisen yhteisen rakenteen.

[4] Tunteet ja ajatukset sen sijaan ovat prosesseja – tai oikeammin psykologisten prosessien tietoisesti koettuja tuloksia. (Jos tämä ei tunnu selvältä, se johtuu siitä että se ei ole sitä: tieteessä on edelleen suuri kysymys mitä tunteet ja tietoisuus ovat.)

[5] Vinouma sanana kuulostaa siltä, että on olemassa jokin “suora” tai “normaali” suunta jossa vinoumaa ei ole, ja vinoumat ovat poikkeamia siitä. Tämä ei pidä paikkaansa muuten kuin siinä mielessä, että kyseessä on jatkumo ja vinoumat ovat siinä poikkeamia keskiarvosta. Keskiarvo ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen “normaalimpi” – yleisempi tai tavoiteltavampi – kuin vinoumakaan (joissain tapauksissa ihmiset jakautuvat jatkumolle tasaisesti tai jopa bimodaalisesti, eli vähemmistö sijoittuu keskiarvon tienoille ja useampi sen jommalle kummalle puolelle).

Koski, hallituspuolueet ja “empatiavaje” heikompiosaista kohtaan

Somessa on viime päivinä puhuttu Ylen ohjelmasta, ja etenkin Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken “empatiavajeesta” suhteessa työttömään. Empatiavaje toki yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa luultavasti eri asiaa kuin tieteessä (onko kyse todella empatiasta ja sen vähäisyydestä?), mutta esim. köyhyystutkija Maria Ohisalo kommentoi, että “Hänen näkemyksensä ei ole vain yhden kansanedustajan näkemys, vaan kuvaa melko hyvin koko istuvan hallituksen arvopohjaa.” Liitteenä oli alla näkyvä kuva eduskuntavaalien (oletettavasti 2015) vaalikoneaineistosta, jossa hallituspuolueiden ehdokkaat olivat eniten sitä mieltä, että Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa.hallitussosiaaliturva-näkemys (3)

Kuva on hyvin lähellä vastauksia kuntavaalien 2017 vaalikoneeseen, joita olen aiemminkin analysoinut. Tarkennettakoon vielä, että tämän blogauksen ei ole tarkoitus liittää mitään käsitellyistä ilmiöistä tai piirteistä yksittäiseen henkilöön – tällaisella tutkimuksella voidaan puhua ihmisjoukoista ja keskimääräisistä tendensseistä, ei yksilön ominaisuuksista.

(edit 17.5.: Tehdään vielä se tarkennos, että vaikka PS ei tosiaan nyt ole hallituksessa, data tulee huhtikuun vaaleista jolloin Siniset eivät vielä olleet eronneet PS:stä. Aikaisemmassa blogauksessani myös tarkastelin eroja näiden välillä tässäkin käytettyjen mittareiden suhteen, eikä nykyisten Sinisten ja PS:ssä pysyneiden välillä juuri eroa ollut.)

Puolueista eniten Kokoomuksen ehdokkaiden mielestä ihmisillä on jo yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen. Muut puolueet olivat pitkälti samassa järjestyksessä kuin ylläolevassa kuvassa.

plot_YhtMahd

Jos yhtäläiset mahdollisuudet on jo toteutettu, asioille ei ole tarve tehdä mitään. Tätä ajattelua kutsutaan politiikan psykologiassa system justificating -uskomuksiksi, ja sitä esiintyy enemmän rikkailla ja hyväosaisilla, mutta se lisääntyy myös vallattomuuden tunteesta. Se on perustekijöitä ilmiössä, jota kutsutaan nimellä motivated reasoning: ihmisten mielipiteet ja rehelliset näkemykset siitä millainen maailma on riippuu (osin) heidän psykologisista tarpeistaan – miten ne biasoivat ajattelua tiettyyn suuntaan. Ihmisillä on taipumus uskoa, että vallitseva asiaintila on reilu ja perusteltu. Mm. hyväosainen kokee että hän on itse ansainnut saavuttamansa, eikä hän näe kaikkea sitä apua mitä hän on saanut ja mitä toisilla ei ole mahdollisuus saada.

Suomessa keskimäärin ollaan vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvoisuus on tavoiteltava asia – ylläoleva vain kertoo siitä että monen mielestä tasa-arvo on jo saavutettu. Kuitenkin itse tasa-arvon tavoiteltavuudestakin (nykytilanteessa) on jonkin verran erimielisyyttä, ja eduskuntapuolueista nimenomaan Kokoomus, Perussuomalaiset sekä Keskusta (ja KD) olivat eniten (vaikka heistäkin kuitenkin vain 25-17 %) sitä näkemystä vastaan, että tasa-arvon lisääminen vähentäisi ongelmia.

plot_TasArv

Tasa-arvon vastaisuus liittyy psykologiseen taipumukseen ei pelkästään perustella, mutta myös aktiivisesti taistella hierarkioiden purkamista vastaan. Ihmiset, joilla social dominance orientation on korkea, ovat hierarkioiden sekä niissä pysymisen kannalla (eli liikkuvuutta tasojen välillä vastaan), ja he myös hakeutuvat useammin korkean statuksen tehtäviin, kuten poliitikoiksi tai johtajiksi. (Tosin “tasa-arvo” sanana voi tässä herättää mielikuvia esim. seksuaalivähemmistöistä, johon ilmaisua on viime aikoina paljon liitetty, ja mm. siksi tämä nimenomainen kysymys on psykologisen taipumuksen mittarina huono. Lisäksi on huomattava, että Kok-PS-Kesk -puolueissakin osuus on varsin pieni.)

SDO on yhteydessä myös competitive jungle -uskomuksiin, jonka mukaan maailma on julma paikka jossa heikot sortuvat ja vahvat ottavat mitä haluavat – periaatteessa siis riippumatta siitä, sattuuko itse olemaan heikko vai vahva. Myös tässä hallituspuolueet ovat korkeammalla kuin muut (vaikka myös SDP:n ja Vasemmiston sijoitus verrattuna KD:hen ja RKP:hen on varsin kiinnostava).

plot_Kilpail

Nämä uskomukset ovat vahvasti yhteydessä agreeableness (negatiivisesti) ja toughmindedness -persoonallisuuspiirteisiin, eli viidakko-maailmankuvan omaavat ovat useammin persoonallisuudeltaan vähemmän sovinnollisia ja enemmän kovia.

Kiinnostavasti hallituspuolueiden edustajat ovat myös huipulla samanmielisyydessä kysymykseen vahvasta johtajuudesta.

plot_Johtaj

Vaikka suoraa yhteyttä kylmyyteen työtöntä kohtaan ei liene, ehkä tämä sitten on näkynyt siinä, että Sipilän hallitusta on syytetty itsevaltaisuudessa haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tai kompromisseja.


Kirjallisuutta

Duckitt, J., & Sibley, C. G. (2009). A Dual-Process Motivational Model of Ideology, Politics, and Prejudice. Psychological Inquiry, 20(2–3), 98–109. https://doi.org/10.1080/10478400903028540

Hiel, A. V., Cornelis, I., & Roets, A. (2007). The intervening role of social worldviews in the relationship between the five-factor model of personality and social attitudes. European Journal of Personality, 21(2), 131–148. https://doi.org/10.1002/per.618

Jost, J. T., Glaser, J., Kruglanski, A. W., & Sulloway, F. J. (2003). Political conservatism as motivated social cognition. Psychological Bulletin, 129(3), 339–375. https://doi.org/10.1037/0033-2909.129.3.339

Pratto, F., Sidanius, J., Stallworth, L. M., & Malle, B. F. (1994). Social dominance orientation: A personality variable predicting social and political attitudes. Journal of Personality and Social Psychology, 67(4), 741–763. https://doi.org/10.1037/0022-3514.67.4.741

van der Toorn, J., Feinberg, M., Jost, J. T., Kay, A. C., Tyler, T. R., Willer, R., & Wilmuth, C. (2015). A Sense of Powerlessness Fosters System Justification: Implications for the Legitimation of Authority, Hierarchy, and Government. Political Psychology, 36(1), 93–110. https://doi.org/10.1111/pops.12183

TIL depression as an unfortunate result of emotional recalibration

(And re: previous post – no, I’m not horribly depressed, nor am I working full-time again. I’m doing things I enjoy in order to get better, and emotion theory happens to be one of them.)

Reading Tooby & Cosmides (2005), Conceptual Foundations of Evolutionary Psychology, as a part of refamiliarizing myself with basics of evopsych. It is a very good description of a lot of basic ideas behind evopsych, having mostly familiar stuff and surprisingly little stuff I disagree with, but the new part I had not run into before was the idea of recalibrational emotion programs.

The core idea is that unlike many other emotions*, emotions such as guilt, grief, shame, gratitude, and depression, have not evolved for producing any immediate behavior change. Instead, drawing from the computational approach to psychology, the idea is that behavior generally is dependent on a lot of (nonconscious) regulatory variables that track the relatively stable circumstances of one’s life. This way the brain does not have to calculate things like the estimate of social support, evaluation of a particular person’s likelihood of reciprocating kindness (or aggression), or present health and energy of own body, on the fly when already in a situation. But these variables need to be updated constantly, and sometimes the act of updating a variable itself should cause changes in other evaluations, in default modes of behavior in related situations, and so on. The authors use guilt as an example (p. 59):

Imagine a mechanism that evolved to allocate food according to Hamilton’s rule, situated, for example, in a hunter-gatherer woman. The mechanism in the woman has been using the best information available to her to weight the relative values of
the meat to herself and her sister, perhaps reassuring her that it is safe to be away from her sister for a short time. The sudden discovery that her sister, since she was last contacted, has been starving and has become sick functions as an information-dense situation allowing the recalibration of the algorithms that weighted the relative values of the meat to self and sister. The sister’s sickness functions as a cue that the previous allocation weighting was in error and that the variables need to be reweighted—including all of the weightings embedded in habitual action sequences. Guilt functions as an emotion mode specialized for recalibration of regulatory variables that control trade-offs in welfare between self and others […]  Previous courses of action are brought to mind (“I could have helped then; why didn’t I think to?”), with the effect of resetting choice points in decision rules.

The authors briefly mention depression as well: “Former actions that seemed pleasurable in the past, but which ultimately turned out to lead to bad outcomes, are reexperienced in imagination with a new affective coloration, so that in the future entirely different weightings are called up during choices.”

I have always considered the functional explanations of depression (or sadness) suspect, because they have typically only briefly mentioned “deattachment” or something similar as the function, and that has sounded… not right. Why would depression have such a horrible feeling if it was simply aimed at deattaching or realigning goals or something? An adaptation that seems to make you passive, drive you to ruin your relationships, and ultimately kill yourself does not seem very adaptive**.

The idea of recalibration makes this so much more understandable! It is not that depression is an adaptation in itself. Instead, (I now hypothesize,) it is the result of the recalibration program accidentally recalibrating all the core motivations at the same time to zero. Normally, the recalibration operates on one core motivation at the time – it gets set to zero, but other motivations are still running, so the behavior is directed more adaptively. But in a case where you only happen to have a couple of core motivations, and they all get set to zero due to some recalibration (that is not maybe based on the most objective of evaluations if the preceding states are already biased), you end up in the state where you have no core motivations left: depression. The program signals that you should not be doing these things, do the other things, but there are no other things left to do.


 

*) The authors strongly subscribe to a discrete emotion view, but their arguments can be read as somewhat inconsistent with the basic emotion theories.

**) Yes, yes, suicide can be adaptive from the gene’s point of view. But depression does not seem a reliable result of situations where suicide would actually be adaptive.

Reference

Tooby, J., & Cosmides, L. (2005). Conceptual Foundations of Evolutionary Psychology. In D. M. Buss (Ed.), The handbook of evolutionary psychology (pp. 5–67). Hoboken, NJ: Wiley.

no title

This is the hardest post I’ve written.

Competition is often touted as the most efficient way to get best results. Typically its proponents do not mention why it is efficient*.

Sometimes it motivates people to do their best. But when the motivation originates from fear of losing rather than intrinsic motivation for winning, it burns up psychological/emotional resources that are not reflected by anything immediately observable or measurable.

Sometimes it gets its efficiency from externalizing costs to competitors. When not all win, but all used resources (psychological/emotional, but also work time, opportunities, etc.) to try to win, the organizer of the competition only pays the winners, and the losers bear their costs themselves.

Academia uses both of these.

Science would be better if scientists did the best they could do because they wanted to, and did not take the safest course because they were afraid (see replication crisis).

Academia would be better if it did not make academics burn up resources that should be used for something else than competing meaninglessly. In many – maybe most – cases, the funders burn up more resources from the whole population of competitors than they give out to the winners. And despite all this waste, we have no evidence that the function of distributing the resources (funding, positions) to scientists is better than random.

I would be better if my self-worth was not so integrally tied to being a researcher, that when the soul-crushing competition for funding takes away my resources – the resources that I use at least partly on the expense of my family, because they appreciate that science is important to me – from actually doing research, I feel like I’m not doing enough.

This post was not neutral, nor well sourced. I’m bitter, and depressed, and burnt out, and now starting a sick leave because of that. I have a strong passion for science, but the competition in academia is actively keeping me from doing science.


*) When it is – it is entirely dependent on how the competition is arranged whether the efficiency is actually directed at what is really wanted. You get what you measure, etc.