Reading: 27 semantic categories for emotional experiences (Cowen & Keltner, 2017)

“Self-report captures 27 distinct categories of emotion bridged by continuous gradients” by Cowen and Keltner (2017) in PNAS has raised interest but also ridicule. Sure, if your preconception is that discrete theories are bs anyway, then “there are 27 categories instead of the traditional six!” may seem funny. But I have argued (Kivikangas, in review; see also Scarantino & Griffiths, 2011) that discrete emotion views (not the same as basic emotion theories) have their place in emotion theory, and I find a lot of good in the article – as long as it is kept in mind that it is about self-reports of emotional experiences.

To summarize, the participants were shown short video clips, and different ratings of emotional experiences resulted in a list of 27 semantic categories that overlap somewhat, implying that both discrete and dimensional views are right. The sample could have been bigger, the list they started with seems somewhat arbitrary, and the type of stimuli probably influences the results. But the article supports many of my own ideas, so my confirmation bias says it’s valid stuff.

In a bit more detail:

  • They had 853 participants (which, IMO, they should mention in the main text as well) from MTurk watching in total 2185 videos (5 s on average) and judging their feelings. The participants were divided into three groups [1]:
    • first group provided free responses to 30 randomly assigned videos (although the supporting information says this was not entirely free, but a predefined set of 600 terms which were autocompleted when the participant typed into a blank box);
    • second group rated 30 videos according to a predefined set of 34 discrete categories (had to choose at least one, but could choose more – apparently this choice was dichotomous) the authors had gathered from bits and pieces around the literature;
    • third group rated 12 videos videos according to a predefined set of 14 dimensional [2] scales (9-point Likert scale).
  • I don’t pretend to know the statistical methods so well I could vouch for their verity [3], but the authors report that 24 to 26 of the 34 discrete categories from the second group were independent enough [3] to rate the videos reliably. The “free” responses from the first group provided 27 independent [5] descriptions, that were then factored into the 34 categories to find out the independent categories. Apparently these three analyses are taken as evidence that categories beyond the 27 are redundant (e.g. used as synonyms; statistically not reliably independent).

cowen,keltner-fig2C

  • Their list above (Fig. 2C) dropped the following from the original 34 categories: contempt and disappointment (coloading on anger), envy and guilt (unreliable, but not loading on any other factor), pride [6] and triumph (coloading on admiration), and sympathy (coloading on empathic pain and sadness). I discuss the list and these dropped categories below.
  • These categories are not completely distinct, but smoothly transition to some (but not any!) of the neighboring categories, e.g. anxiety overlaps with fear, and fear overlaps with horror, but horror does not noticeably overlap with anxiety. When the 27 mathematical dimensions these categories are loading are collapsed into two, we get this map:

cowen,keltner-fig2B

  • The map is also available in higher resolution here, and it’s interactive! You can point at any letter and see a gif of the rated video!
  • The authors compare these categories to the 14 dimensions from the third group, and report that while the affective dimensions explained at most 61 % of the variance in the categorical judgment dimensions, the categories explained 78 % of the variance in the affective dimension judgments. When factored into the categorical data, valence is the strongest factor, “unsafety+upswing” is the second (I read this as threat + excited arousal), and commitment (?) is the third.
  • A final claim is that the emotion reports are not dependent on demographics or personality or some other psychological traits (except perhaps religiosity).

The article begins with the remark that “experience is often considered the sine qua non of emotion”, and the general language in the article firmly places it on the experiential level: the study does not focus on the hypothesized psychological processes behind experiences, nor on the neural structures or evolutionary functions comprising the whole affect system. I mention this specifically, because IMO the inability to differentiate between these different levels is one of the main reasons the wide range of emotion theories seem so incompatible (which is one of the main points in Kivikangas, in review). The article recognizes the limits of the semantic approach admirably without making overextending claims, although in the discussion they do speculate (pretty lightly) about how the findings might relate to the neural level. However, although the authors avoid overextending and list relevant limitations (should be studied with other elicitors, other languages and cultures, etc.), the paper is probably still going to be read by many people as a suggestion that there are 27 strictly discrete categories (no, they are somewhat continuous) of emotions (no, these are only self-reports of emotional experiences – and even self-report “is not a direct readout of experience”, as the authors point out).

Furthermore, I like the position (similar to my own) of saying that – although Keltner is a known discrete theorist – both discrete and dimensional views have some crucial parts right, but that the strictest versions are not supported (“These findings converge with doubts that emotion categories “cut nature at its joints” (20), but fail to support the opposite view that reported emotional experiences are defined by entirely independent dimensions”). The authors also start from the astute observation that “the array of emotional states captured in past studies is too narrow to generalize, a priori, to the rich variety of emotional experiences that people deem distinct”. Another point I recently made (Kivikangas, in review) was that although the idea of early evolutionary response modules for recurrent threats and opportunities is plausible, that the number of these modules would be the traditional six, or even 15 (Ekman & Cordaro, 2014), is not. My view is that affects (not experiences, but the “affect channels” of accumulating neural activation; Kivikangas, 2016) are attractor states, produced by a lot larger number (at least dozens, probably hundreds) of smaller processes interacting together. And definitely there is no reason to believe that the words of natural language – typically English in these studies – would describe them accurately (as pointed out by, among others, Russell, 2009, and Barrett, pretty much anything from 2006 onwards).

So there is a lot I like in the article. However, some obvious limitations they do not explicitly state. First, they begin from a list of 34 terms from different parts of the literature, which is a wider array than normally used, but still rules out a lot of affective phenomena. From my own research history, media experiences have other relevant feelings, like frustration or tension (anticipation of something happening, typically produced with tense music). Of course one can say that those are covered by anger and anxiety, for example, but I would have to point out the relatively small number of participants – the factors might be different with another sample. (A side point is that while this seems to be a fine study, for a more specific purpose, such as for a wider use in game research, one would probably want to conduct their own study with that particular population, because the usage would probably be different.)

A theoretically more interesting point is that they include categories like nostalgia and sexual desire, and even craving and entrancement, which many theorists would argue vehemently against in a list of emotions. Me, I am happy for their inclusion as I think that “emotion” is a somewhat arbitrary category anyway and if we are looking at the affective system as a whole, we note a lot of stuff that are certainly affective but are not thought as emotions (one more point I made in Kivikangas, in review…; also mentioned by Russell, 2009). But it raises a question why many other less traditional categories were not included. Schadenfreude, bittersweet, moral anger/disgust (interestingly, one of the dimensions was “fairness”)? What about thirst? Could be included in craving, but we don’t know, because it wasn’t in the study. I have stated (Kivikangas, 2016) that startle is affective, as is the kind of curiosity to which Panksepp refers as “seeking” (Panksepp & Biven, 2012). Would the youtube generation differentiate between amusement and lulz? Naturally, some decisions must be made what to keep and what to ignore, but if they were going for the widest possible array (with things like nostalgia, craving, and entrancement), I think it could be still considerably wider. I have not looked at the list of 600 “free” responses, but apparently the authors checked which of the 34 categories were supported by the free responses, but did not check what other potentially relevant they might have included.

A second obvious limitation is the stimulus type: 5-sec (on average) video clips. The authors state that this should be studied with other kind of elicitors, sure, but they don’t explicitly mention that maybe some of their results are due to that. Specifically, the reason for dropping quite common emotions – contempt, disappointment, envy, guilt, pride, triumph, and sympathy – from their list might be that they (at least some of them) need more context. Guilt, pride, and triumph are related to something the person does, not something they simply observe in third person. Contempt is related to a more comprehensive evaluation of target personality, and envy relates to one’s own possessions or accomplishments. Actually, I was surprised that they found anger, which may also be difficult to elicit without context (as anger traditionally is thought to relate to person’s own goals) – but indeed, in the supporting information it was the second next category to drop when they tested models with less (25) factors. I suspected that there might be clips with angry people and that participants had recognized anger instead of felt it, but this seems to not be the case. Clips present in the interactive map classified with E for anger are either unjustified and uncalled-for acts of violence, or Trump or Hillary Clinton – which probably are closer to moral anger than the traditional blocked-goals anger. Anyhow, the list of found factors would be even longer if the type of stimulus did not limit it.

As a conclusion, although I have been more interested in the affective system underlying the emotion experiences and haven’t seen much point in the arguments over whether the experience can be best described as discrete emotions or dimensions, the empirical map combining aspects of both is much more plausible to me than a strictly discrete list or a too tidy circumplex. And even though the reports of (a priori restricted) emotions are not the same as the affective system underlying them, I am hopeful that this paper helps the discussion that perhaps the different models are not incompatible, and that perhaps the models may be different on different levels of scrutiny (i.e. experience vs. psychological vs. neural vs. evolutionary).

 


Footnotes

[1] The numbers are a bit unclear. The authors flaunt: “these procedures yielded a total of 324,066 individual judgments (27,660 multiple choice categorical judgments, 19,710 free-response judgments, and 276,696 nine-point dimensional judgments”.

They say that “Observers were allowed to complete as many of versions of the survey as desired, with different videos presented in each”, and that “Each of
the 2,185 videos was judged by 9 to 17 observers in terms of the 34 categories”, but repetitions per participant or per video for other response types are unclear. Without prior knowledge then, 853 in 3 groups = 284 participants per response type, which is barely above what Lakens & Evers (2014) say is needed for finding a stable (see quotation below) small effect size (r = .1; required n = 252), but below what is required for 80 % power (n = 394) for that effect size. According to within-subjects power calculations I remember, 9-17 repetitions per video does not really help the power almost at all.

“With a small number of observations, effect size estimates have very wide CIs and are relatively unstable. An effect size estimate observed after collecting 20 observations can change dramatically if an additional 20 observations are added. An important question when designing an experiment is how many observations are needed to observe relatively stable effect size estimates, such that the effect size estimate will not change considerably when more participants are collected.” Lakens & Evers, 2014, pp. 279

 

[2] Mostly appraisal dimensions in addition to traditional dimensions: approach, arousal, attention, certainty, commitment, control, dominance, effort, fairness, identity, obstruction, safety, upswing, valence.

[3] One thing I found weird was the median-split correlation for demographics and other traits. They used it to show that traits do not explain differences in emotional responding, but a quick googling only shows recommendations that median-splits should not be used because it loses a lot of information. I hope this is not a sign that the method has been used purposefully in order to find no differences.

[4] “Using SH-CCA we found that between 24 (P < 0.05) and 26 (P < 0.1) statistically significant semantic dimensions of reported emotional experience (i.e., 24–26 linear combinations of the categories) were required to explain the reliability of participants’ reports of emotional experience in response to the 2,185 videos.” I don’t immediately understand how this method works.

[5] “In other words, we determined how many distinct varieties of emotion captured by the categorical ratings (e.g., fear vs. horror) were also reliably
associated with distinct terms in the free response task (e.g., “suspense” vs. “shock”). We did so using CCA, which finds linear combinations within each of two sets of variables that maximally correlate with each other. In this analysis, we found 27 significant linearly independent patterns of shared variance between the categorical and free response reports of emotional experience (P < 0.01), meaning people’s multiple choice and free-response interpretations identified 27 of the same distinct varieties of emotional experience.”

[6] Fig. 1 and its caption shows pride not loading to its own factor and relief loading, but the text talks about these vice versa, and relief is in other figures, so most likely figure 1 is mistaken.


References

Barrett, L. F. (2006). Are Emotions Natural Kinds? Perspectives on Psychological Science, 1(1), 28–58. https://doi.org/10.1111/j.1745-6916.2006.00003.x

Cowen, A. S., & Keltner, D. (2017). Self-report captures 27 distinct categories of emotion bridged by continuous gradients. Proceedings of the National Academy of Sciences, 114(38), E7900–E7909. https://doi.org/10.1073/pnas.1702247114

Ekman, P., & Cordaro, D. (2011). What is meant by calling emotions basic. Emotion Review, 3(4), 364–370. https://doi.org/10.1177/1754073911410740

Kivikangas, J. M. (2016). Affect channel model of evaluation and the game experience. In K. Karpouzis & G. Yannakakis (Eds.), Emotion in games: theory and praxis (pp. 21–37). Cham, Switzerland: Springer International Publishing. Retrieved from doi:10.1007/978-3-319-41316-7_2

Kivikangas, J. M. (in review). Negotiating peace: On the (in)compatibility of discrete and constructionist emotion views. Manuscript in review.

Lakens, D., & Evers, E. R. (2014). Sailing from the seas of chaos into the corridor of stability practical recommendations to increase the informational value of studies. Perspectives on Psychological Science, 9(3), 278–292.

Panksepp, J., & Biven, L. (2012). The archaeology of mind: neuroevolutionary origins of human emotions. New York, NY: W.W. Norton & Company, Inc.

Russell, J. A. (2009). Emotion, core affect, and psychological construction. Cognition & Emotion, 23(7), 1259–1283. https://doi.org/10.1080/02699930902809375

TIL several first authors

I was just informed by my colleague that the point of several “first” authors – which is in practice (in our field) used in publication lists to show who has done the most work – is that I could switch the first names in my publication list / resume (perhaps with a note explaining this so that people searching for it don’t get confused) to show that I’m a first author as well. Is this a thing? I’ve never heard of it, but I’ve never understood the point of several first authors either, and this would explain the sense in it. Do people do this?

Reading: “Moral outrage in the digital age”

“Moral outrage in the digital age” by M.J. Crockett is a short theoretical paper, drawing together from several lines of research a [model? hypothesis? theoretical framework? theory?] to explain how the operation of moral outrage is transformed by digital media.

I’m not particularly keen on the underlying view on moral outrage which seems to be based on basic emotion interpretation of anger and disgust (from Fig. 2: “For each immoral act, moral outrage was calculated by multiplying self-reported anger and disgust” – btw, why multiplying and not averaging or calculating a sum?), but otherwise it makes a nice and plausible case of the differences the digital media might make. I’m not familiar with most of the empirical research it refers to, so I can’t say much about how convincing the actual evidence is, but the overview fits my preconceptions.

The main points can be summarized (Fig. 1 is not immediately clear):

  • Humans have psychological processes to react with an emotional condemnation when they think a moral norm has been violated.
  • Digital media
    • gives us a greatly increased access (removes physical constraints) to information about moral violations than traditional social communication (like gossip)
    • lowers the costs (effort; the article talks about the possibility of physical retribution, but I’d generalize that as the risk of potentially wasting the social capital) for expressing outrage
    • lowers the inhibitions (no face-to-face feedback means we don’t have to deal with the fact of causing emotional distress in others, which is a negative experience for most) of expressing outrage
    • increases the potential benefits (reputational rewards of moral quality and trustworthiness; successful regulation of group behavior).
  • These factors drive more moral outrage in digital media, which increases social polarization, dehumanize the targets (and their groups?), and reduce societal trust.

The short paper does not suggest any interventions, but if these mechanisms hold, then it seems to me that potential ways to inhibit this process would be to increase the costs and inhibitions, as the access and potential benefits are more difficult to control (and latter perhaps should not be controlled?). Especially effort, but perhaps costs of social capital as well, could be increased via technological solutions. These are testable predictions to cut out the most low-effort outrage. It would be interesting to see what portion of the outrage would this influence. For instance:

  • Minimally increase the effort, by increasing the steps of, or introducing a small waiting period to sharing.
  • Introducing a way to incur a minimal social cost to sharing, e.g. a downvote, perhaps limited to the friends of the sharer only, so a downvote would actually carry a meaning of “people I care about think somewhat less of me” and maybe would not be constantly abused like on anonymous platforms?

 


 

Reference:

Crockett, M. J. (2017). Moral outrage in the digital age. Nature Human Behavior. Retrieved from https://www.nature.com/articles/s41562-017-0213-3

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Pitäisi tehdä muuta, mutta kommentoinpa pikaisesti kun on pitkään pitänyt asiasta kirjoittaa.

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia

Cuteness elicits play, not care

An article by Sherman and Haidt [1] made some good points that I had not thought before. Like many others (apparently, as S&H consider this the typical view on the topic), I have learned that the appearance of cuteness, or kindenschema (by Lorenz in 1950s), is an adaptation to foster care for a helpless baby. S&H point out that, empirically:

  • Newborns are not considered as cute as older babies – apparently the peak-cute is at 3 months and stays high until 10 to 36 months. If cuteness was supposed to elicit care, shouldn’t it be highest when the baby is most helpless?

An obvious objection would be that evolution does not create optimal adaptations, but adaptations that are better than the alternatives, in regard to cost-benefit. Perhaps reacting to short-lasting newborn features carries costs that are avoided by reacting to features that emerge later but also last longer? Still, I didn’t know this, and I wonder whether cuteness has a relevant relationship at all with the maternal instinct to care for the baby.

  • Perceived cuteness is reduced when the baby shows negative expressions – i.e. when it would probably need the care most – while positive expressions enhance cuteness.
  • Actual behaviors triggered by cuteness – baby-talk, petting, holding – are social behaviors, not caretaking behaviors. Caretaking is social behavior as well, but cuteness does not seem to trigger that any more than other social behaviors.

Thinking about cute puppies, it’s true that I’m more likely to pet them, hold them or play with them than take care of their physical needs per se.

The authors have an argument that cuteness is a mentalizing prime and related to expanding the moral circle, which I guess is ok, but did not create that TIL in me. However, the above points were news to me and made me realize (although the authors do not say it) that cuteness would be adaptation for other people than the primary caretaker(s). The tribe immediately comes to mind: by eliciting social interaction, the tribe creates a bond with the new member. And by eliciting social interaction with the baby (that has already developed some rudimentary ways to respond to social engagements), cuteness elicits first version of play – simple actions that are aimed at getting a positive reaction, which in turn elicits a positive reaction in the interactor. This is relevant for the idea of play that I’ve had [2], as I have primarily understood play (neurophysiologically: trying different things in a safe context in order to get positive reward) as a way to learn how the environment works. But, as is typical, in hindsight it seems obvious that play has the binding function as well – and this realization suggests the possibility that this binding function was first, and more complicated play may be an exaptation from that.

 


[1] Sherman, G. D., & Haidt, J. (2011). Cuteness and Disgust: The Humanizing and Dehumanizing Effects of Emotion. Emotion Review, 3(3), 245–251. https://doi.org/10.1177/1754073911402396

[2] Kivikangas, J. M. (2016). Affect channel model of evaluation and the game experience. In K. Karpouzis & G. Yannakakis (Eds.), Emotion in games: theory and praxis (pp. 21–37). Cham, Switzerland: Springer International Publishing. doi:10.1007/978-3-319-41316-7_2