Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia

Cuteness elicits play, not care

An article by Sherman and Haidt [1] made some good points that I had not thought before. Like many others (apparently, as S&H consider this the typical view on the topic), I have learned that the appearance of cuteness, or kindenschema (by Lorenz in 1950s), is an adaptation to foster care for a helpless baby. S&H point out that, empirically:

  • Newborns are not considered as cute as older babies – apparently the peak-cute is at 3 months and stays high until 10 to 36 months. If cuteness was supposed to elicit care, shouldn’t it be highest when the baby is most helpless?

An obvious objection would be that evolution does not create optimal adaptations, but adaptations that are better than the alternatives, in regard to cost-benefit. Perhaps reacting to short-lasting newborn features carries costs that are avoided by reacting to features that emerge later but also last longer? Still, I didn’t know this, and I wonder whether cuteness has a relevant relationship at all with the maternal instinct to care for the baby.

  • Perceived cuteness is reduced when the baby shows negative expressions – i.e. when it would probably need the care most – while positive expressions enhance cuteness.
  • Actual behaviors triggered by cuteness – baby-talk, petting, holding – are social behaviors, not caretaking behaviors. Caretaking is social behavior as well, but cuteness does not seem to trigger that any more than other social behaviors.

Thinking about cute puppies, it’s true that I’m more likely to pet them, hold them or play with them than take care of their physical needs per se.

The authors have an argument that cuteness is a mentalizing prime and related to expanding the moral circle, which I guess is ok, but did not create that TIL in me. However, the above points were news to me and made me realize (although the authors do not say it) that cuteness would be adaptation for other people than the primary caretaker(s). The tribe immediately comes to mind: by eliciting social interaction, the tribe creates a bond with the new member. And by eliciting social interaction with the baby (that has already developed some rudimentary ways to respond to social engagements), cuteness elicits first version of play – simple actions that are aimed at getting a positive reaction, which in turn elicits a positive reaction in the interactor. This is relevant for the idea of play that I’ve had [2], as I have primarily understood play (neurophysiologically: trying different things in a safe context in order to get positive reward) as a way to learn how the environment works. But, as is typical, in hindsight it seems obvious that play has the binding function as well – and this realization suggests the possibility that this binding function was first, and more complicated play may be an exaptation from that.

 


[1] Sherman, G. D., & Haidt, J. (2011). Cuteness and Disgust: The Humanizing and Dehumanizing Effects of Emotion. Emotion Review, 3(3), 245–251. https://doi.org/10.1177/1754073911402396

[2] Kivikangas, J. M. (2016). Affect channel model of evaluation and the game experience. In K. Karpouzis & G. Yannakakis (Eds.), Emotion in games: theory and praxis (pp. 21–37). Cham, Switzerland: Springer International Publishing. doi:10.1007/978-3-319-41316-7_2

Do ’emotions’ exist? Or, abstraction for a certain purpose

Last week, I was in a seminar that discussed emotion theory, and the discussion helped me change my mind.

Since 2014, when I really started reading emotion theories and developing my own idea of the affective system, I have doubted the existence of ’emotion’. I first encountered the idea in article by James Russell[1], who argued against the basic/discrete emotion theories that those are only a matter of perception, as the mind categorizes similar experiences under the same label, regardless of whether they are actually produced in the same way. The problem is, the different instances of a particular discrete emotion, say ‘fear’, do not show coherent patterns of emotion components (the signals by which we study emotions, such as psychophysiological responses and behavioral tendencies). If we cannot find coherent patterns, what basis do we have to call a particular set of experiences with the same name? We tend to categorize all kinds of things in a quick-and-dirty way that works as long as we don’t start philosophizing about what things really are: strawberries are not actually berries while bananas and eggplants are – but this does not matter the least unless we are academics specializing in botanics.

But I am an academic specializing in emotions (or something like it), so it makes a lot of difference what, exactly, I am investigating, how they should be categorized, and how do they work. Does categorizing certain experiences as emotions actually help the investigations, or does it simply lead astray, like the layperson’s conception of ‘berries’? Russell made a powerful argument:

As an analogy, consider the constellations we see in the sky. When we perceive the Big Dipper, we perceive real features: the stars comprising the Big Dipper are real and the pattern among the stars is real in the sense that the stars are really positioned in the universe such that they form a certain geometric pattern when viewed from earth. But stellar constellations, contrary to the beliefs held in many traditional cultures, are not interesting scientific entities. The Big Dipper does not explain the presence of the stars or the pattern among those stars. Constellations are not part of the causal story of astronomy. There is no use in asking for an astronomical account of why the Big Dipper exists or why it is structured the way it is. Astronomy long ago abandoned questions such as: What is a constellation? How many constellations are there? What are they? How were they generated? How does one constellation differ from another? What are their effects/functions?  ([1] p. 1276)

There is a difference between scientific entities and how the layperson calls things. If ‘fear’ and ’emotion’ are not useful for science, they should be discarded as scientific terms. Emotions do not really exist [2], and we are actually investigating something else (I call them ‘affective processes’, but more about that in some other post). A similar idea has been repeated by many scholars (e.g. Lisa Barrett [2], but also non-constructionists, like neuroscientist Joseph LeDoux [3] who is sometimes considered as a basic emotion theorist, and philosopher Peter Zachar [4]), and some emotions researchers have been trying to seriously fight for the idea that we should not call the whatever-we-are-studying ’emotions’. I agreed, until the seminar.

It was actually one of the “there are no emotions” -arguments that changed my mind. They were arguing that instead of emotions, we are actually studying the components themselves – the psychophysiological signals, the behavioral tendencies etc. – and how they relate to each other. True, but this seems unnecessarily cumbersome. For a researcher studying, for example, the link between emotions and moral judgment [5], it is not all psychophysiological signals and behavioral tendencies that are relevant, but only those that are related to emotion. Clearly there is some kind of clustering in what kind of psychophysiological signals and behavioral tendencies are considered emotional [6] – even if ’emotion’, in a strict sense, does not exist. In this, emotions are more like berries than constellations: for instance, culturally, strawberries are considered as berries so an abstraction that it is a berry is more useful for studying how, say, people use them in recipes.

This is what I understood – and it seems so obvious in hindsight, that I’m sure that most non-emotion researchers reading this will roll their eyes and say “are they this distanced from the reality?”, but while this is not exactly a groundbreaking philosophical invention, it is important to understand it intuitively. So, as the saying goes:

All models are wrong, but some are useful. (attributed to George Box)

The addition should be: useful for certain purposes. Of course emotions don’t exist, strictly speaking, but neither do memories, or attitudes, or attention, or any mental phenomena (or ‘behavioral tendencies’ or ‘psychophysiological responses’ for that matter) – they are all pragmatic categorizations that get too fuzzy on a more precise level. The “emotions don’t exist” crowd is correct, but don’t help, because they miss the larger point that ’emotion’ might still be scientifically useful for certain purposes, for investigations on certain level. And while their message is probably mostly correct – that in most cases where ’emotion’ is used, it probably would make more sense to talk about the components – the broader message should not be “emotions don’t exist”, but “make sure that the abstraction you are using is actually useful on your level of scrutiny”.


[1] Russell, J. A. (2009). Emotion, core affect, and psychological construction. Cognition & Emotion, 23(7), 1259–1283. https://doi.org/10.1080/02699930902809375

[2] Or, as Barrett says, they don’t hold any explanatory power – but in this case it’s the same thing. Barrett, L. F. (2006). Are Emotions Natural Kinds? Perspectives on Psychological Science, 1(1), 28–58. https://doi.org/10.1111/j.1745-6916.2006.00003.x

[3] LeDoux, J. E. (2014). Comment: What’s Basic About the Brain Mechanisms of Emotion? Emotion Review, 6(4), 318–320. https://doi.org/10.1177/1754073914534506

[4] edit: Zachar, P. (2010). Has there been Conceptual Progress in The Science of Emotion ? Emotion Review, 2(4), 381–382. https://doi.org/10.1177/1754073910374668

originally I referred to Nesse, but the point is clearer with Zachar:

Nesse, R. M. (2014). Comment: A General “Theory of Emotion” Is Neither Necessary nor Possible. Emotion Review, 6(4), 320–322. https://doi.org/10.1177/1754073914534497

[5] And there are links, even if it’s not clear what emotions are. Avramova, Y. R., & Inbar, Y. (2013). Emotion and moral judgment. Wiley Interdisciplinary Reviews: Cognitive Science, 4(2), 169–178. https://doi.org/10.1002/wcs.1216

[6] Mauss, I. B., & Robinson, M. D. (2009). Measures of emotion: A review. Cognition & Emotion, 23(2), 209–237. https://doi.org/10.1080/02699930802204677

 

Arvoerot PS:n ja Uuden vaihtoehdon välillä?

PS:n eduskuntaryhmästä eronneen, myös soinilaisiksi kutsutun “Uuden vaihtoehdon” ja Perussuomalaisiin jääneiden arvoeroista on keskusteltu. Mikä oli irtautumisen takana – oliko eronneilla perustavanlaatuisia arvoerimielisyyksiä, kuten julkisuudessa on annettu ymmärtää, vai oliko kyse jostain muusta? Ylen analyysissä tutkija Anu Koivunen arvelee, että kyse on ollut lähinnä henkilökysymyksistä: vuoden 2015 vaalikonevastauksien perusteella ryhmät ovat käytännössä samanlaiset* konservatiivi-liberaali ja oikeisto-vasemmisto -akseleilla.

Tein vertailun näille kahdelle ryhmälle myös tämän vuoden kuntavaalikoneen aineiston perusteella. Alla on kuvat ryhmien eroista kuuden arvokysymykseni suhteen. Kun vastausvaihtoehtoja oli vain viisi, ja ryhmät ovat näin pieniä**, on selvää että tilastollisesti ryhmät eivät eroa toisistaan. Mutta onko ryhmien välillä edes jotain tendenssiä eroihin, jotka voisivat muodostua suuremmiksi jos oletetaan että kummankin ryhmän takana on myös vastaava äänestäjäpopulaatio? Kuvissa on vastausvaihtoehtojen viivalta poikkeavat värilliset pallot merkkaamassa keskiarvoa ja viivat hajontaa.

Erikseen (sotkuinen) kuva, josta näkee kaikki kysymykset kerralla.

plot_kaikki_PSvUV

Sovinnaisuutta ja elämän pohjimmaista kilpailullisuutta mittaavilla kysymyksillä ryhmissä ei ole minkäänlaista eroa. Suurimmat erot löytyvät konservatiivisuutta mittaavalla “Ennen ei ollut paremmin” -kysymyksellä (jossa UV on hivenen vähemmän konservatiivinen) ja vahvan johtajuuden kaipuuta mittaavalla kysymyksellä (jossa PS:ään jääneet ovat hivenen enemmän vahvan johtajuuden kannalla – tosin populisti Soini itse on ainoa joka on vastannut “täysin samaa mieltä”), mutta vähäisiksi nekin näillä ryhmien ko’oilla jäävät.

Tästä ei kuitenkaan voi päätellä että arvoeroja ei ole. Ylen analyysi perustui vaalikonevastauksiin, jossa sekä liberaali-konservatiivi että vasen-oikea -akselia mittasi käsittääkseni neljä kysymystä. Koska tosiasiassa nämä akselit ovat hyvin korkean tason yhteenvetomuuttujia joissa sekoitetaan laajalti tunnepohjaisia intuitioita ja opittua ideologiaa, niitä ei mitenkään voi kattavasti käsitellä näin pienellä määrällä kysymyksiä***. Voi olla, ja minusta on jopa todennäköistä, että näillä kysymyksillä ei vain päästä siihen mikä mahdollinen ero olisi. Yksi mahdollisuus, kuten Tatu Stefanus Ahponen Facebookissa esitti, on ero keskitytäänkö hyvin tiukasti vain maahanmuutto- ja EU-vastaisuuteen vai pyritäänkö olemaan enemmän yleispoliitikkoja.

Omasta näkökulmastani, näin epätieteellisesti pelkästään julkisuudessa näkyneen keskustelun perusteella, olen huomaavinani eron (myös?) muualla. Edellisessä postauksessani hahmottelin eroa halla-aholaisten ja hallituksen välillä automaattisiin arvostelmiin universaaliudesta ja välittämisen moraaliperustasta. Ne, jotka eivät hyvällä omallatunnolla voi seistä Halla-ahon takana, saattavat tulkita jonkun kriittisen rajan ylitetyn siinä, että uusi johto ei suhtaudu kaikkiin ihmisiin samanarvoisina, ja suhtautuu liian kylmästi (kaikkien) muiden kärsimykseen. Lisäisin tähän arvioon vielä ns. sosiaalisen dominanssin käsitteen, jolla tarkoitetaan sitä, kuinka suhtaudutaan nimenomaan heikommassa asemassa olevien ryhmiin ja näiden mahdollisuuksiin uhata oman ryhmän asemaa. PS:stä irtautuneet kansanedustajat ovat kertoneet järkyttyneensä siitä, kuinka vanhaa kaartia ei päästetty vanhojen poliittisten perinteiden mukaisesti puheenjohtajistoon lainkaan ja kuinka valinnoista iloittiin selkävoittona vanhoista vallanpitäjistä. Samoin maahanmuuttokritiikissä on – usein liberaaleilta huomiotta jäävä – ero siinä, kritisoidaanko lojaalisuudesta suomalaisia kohtaan esimerkiksi turvapaikanhakijoiden etuja (perustui kritiikki todellisuuteen tai ei), vai maalaillaanko uhkakuvia siitä kuinka täällä kiistatta heikommassa asemassa olevat tulijat pyrkivät syrjäyttämään kantaväestön aseman (dominanssin). On tietysti aina vaarallista yrittää psykologisoida toisia ilman oikeaa tutkimustietoa, mutta ainakin omassa tutkimuksessani nämä mahdollisuudet nousevat vahvoina hypoteeseina välirikon osapuolten eroista.

 


*) Vaikka toimittaja hakeekin pieniä eroja, ei ole selvää onko nämä kaikki tulkittu varsinaisista vastauksista, vai kuvaajasta, johon on muistaakseni lisätty satunnaista hajontaa ettei asteikon heikko erottelukyky näyttäisi niin selvältä.

**) Eduskuntaryhmä oli kooltaan 37 kansanedustajaa, joista 22 lähti ja 15 jäi. Näistä vaalikoneen arvokysymyksiin oli vastannut vain 12 lähtijää ja 8 jääjää.

***) “All models are wrong, but some are useful”, sanoi tilastotieteilijä Box – moneen tarkoitukseen (kuten puolueiden erottamiseen tuhansien ehdokkaiden tai miljoonien äänestäjien tasolla) tämä taso on täysin riittävä, mutta kun etsitään hienoisempia eroja, tarvitaan tarkempia malleja ja tarkempia mittareita.

Intuitiot hallituksen kaatumisen takana

Sekä Perussuomalaisissa että Kokoomuksessa on näkynyt paljon viestejä, joista toiset ovat ihmetelleet kuinka voidaan tehdä niin tyhmästi että hallitus kaadetaan “imagosyiden” takia, ja toiset pitäneet tekoa selkärankaisena jonka oli jo aikakin (jostain syystä en ole nähnyt keskustasta juurikaan kommentteja – pitää seurata aktiivisemmin sitä puolta). Näissä puolueissa on suuri määrä päällekkäisyyttä tämän kysymyksen suhteen, ja kiinnostavaa on, aiheuttaako Halla-ahon valinta ja hallituksen irtiotto siihen että tätä päällekkäisyyttä karsiutuu molemminpuolisella vuodolla puolueeseen jonka ihmiset kokevat enemmän omakseen. (Suhteessa siihen, että nuorten keskuudessa Kok ja Vihreät ovat suurimmat kilpailijat, tekemällä periaatteellisen pesäeron H-a:n kovan retoriikan konservatismiin Kok patosi samalla liberaalien vuotoa Vihreisiin.)

Mutta mikä “tämä kysymys” varsinaisesti on? Liberaalien keskuudessa Halla-ahoa syytetään yleisesti rasismista mitä ei voi sietää, siinä missä konservatiivisemmin ajattelevat kieltävät tämän ja väittävät että rasismisyytökset ovat vain väärinymmärtämistä ja demonisointia. Osin kyse on siitä, että “rasismi” tarkoittaa näille ryhmille jossain määrin eri asioita, mutta enemmän kyse on moraali-intuitioista jotka eivät ole helposti määriteltävissä, vaan ne tehdään automaattisesti ja tiedostamatta epämääräisten vihjeiden perusteella. Liberaaleille Halla-ahosta ja nuivista syntyy reaktiot rikkomuksista universalismia (kaikki ihmiset ovat samanarvoisia) ja välittämisen moraaliperustaa vastaan. Konservatiiveille taas nuivien retoriikka luultavasti herättää positiivisia reaktioita liittyen lojaalisuuteen (suomalaisten puolustaminen ulkopuolista uhkaa vastaan) ja ansioperustaiseen reiluuteen (kaikille ansionsa mukaan). Kumpikaan ryhmä ei kykene näkemään toisille itsestäänselviä intuitioita, ja yrittää siksi löytää syyt näiden tekoihin rationaalisista arvioista, kuten “imagosyistä” (implisiittisenä oletuksena, että ei Sipilä ja Orpo oikeasti näe H-a:ssa mitään varsinaista vikaa, mutta yrittävät vain esittää hyveellistä).

Sivumainintana, jos KD haetaan hallituksen uudeksi jäseniksi, niin huomionarvoista on, että huolimatta liberaalien yleisestä kristillisten paheksunnasta, monissa moraali-intuitioissa KD on selvästi lähempänä vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia: sekä “pienen ihmisen” puolella olemisessa että ihmisarvon universaaliudessa. Erityisesti edellinen voi tulla relevantiksi, kun Kok yrittää myydä sote-suunnitelmaansa heille.