Pekka ja karismaattinen johtaja

Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

  • Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
  • Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
  • Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 


[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111

Loss aversion, one more victim to replication crisis? (no)

I saw somewhere a link to working paper by Gal & Rucker entitled The Loss of Loss Aversion: Will It Loom Larger Than Its Gain?, with the comment that loss aversion is one more psychological phenomenon not replicating. I was surprised by this claim because the mechanisms behind loss aversion, or something like it, are very much related to affect psychology. The context of replicability implies that loss aversion was never a thing, it was just a statistical fluke resulting from questionable research practices like social priming and Bem’s psi findings. But that’s not what the linked manuscript says. It’s a review that never actually questions whether such a phenomenon exists at all – rather it’s discussing the scope and an alternative conceptualization of the phenomenon. I’m not that familiar with this literature to assess whether the review really is impartial or whether it cherrypicks its findings (as it’s written quite obviously with a particular conclusion in mind, self-citing a lot), but clearly it should not be cited as evidence that loss aversion as a phenomenon is a result of QRPs. I’m a bit annoyed that the title and even the abstract plays like a clickbait and makes it easy to link the normal theoretical discussion about the limits of a phenomenon to the replicability issue.

In addition to enabling the misreading of this manuscript’s position in the literature, I was slightly miffed that it’s at least partly based on a fundamental misunderstanding of how the mind works. The authors describe a strong and a weak form of loss aversion in order to compare them to evidence, both of them in terms of it being a general, universal principle that can be applied to any human behavior: the strong form as absolute (that “one should not observe cases where gains have a propensity to be weighted more than losses of similar magnitude”, p.9), and the weak form as relative (“on average, one expects the data would largely reveal a greater impact of losses than of gains”, p.10). It may be that this is a feature in decision making research in general rather than a view held only by the authors, but from the point of view of affect psychology, it makes little sense. It’s a strawman, because I don’t think there is anything in psychology that can be considered a universal law like this, at the level of observable outcomes. Human mind does not work on “principles” or “laws” like this, because it is an immensely complex system of reacting, predicting, and self-correcting processes. There is no single process reaching through the whole of human mind, always (or even mostly, on average) producing the same results regardless of circumstances, because that would not be adaptive for the complex physical and social environment our mental machinery. And even if we focus on a very high level, it’s a dubious notion to begin with that all decision making would be governed by a single process translating all kinds of decisions into simple losses and gains.

I admit that I think some things as “principles” of human mind, and negativity bias (related but not identical to loss aversion) sounds like a good candidate, but it does not mean that at the level of observable outcomes, regardless of circumstances, we should see (absolutely or on average) a particular pattern of behavior. Rather, it means that some parts of the system tend to process information in certain ways, and in specific circumstances – where we can somehow control that specifically these processes are the ones influencing the outcomes the most – we can indeed see patterns in behavior.

That said, the alternative conceptualizations – such as propensity towards inaction or status quo – are interesting, and worth considering (assuming the review is not horribly biased) for anyone working with loss aversion. It is very likely true that an intuitively appealing conceptualization tends to be overgeneralized and that scientists easily persist even in face of evidence to the contrary.

 


Gal, D., & Rucker, D. (2017). The Loss of Loss Aversion: Will It Loom Larger Than Its Gain? (SSRN Scholarly Paper No. ID 3049660). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved on 12 Jul 2018 from https://papers.ssrn.com/abstract=3049660

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.