Miksi politiikkaa on? Monitasomalli ihmisen toiminnan lähteistä

Tässä kuvaamani ei perustu mihinkään yksittäiseen teoriaan tai artikkeliin, vaan on sieltä täältä koottu kuvaus siitä millaisen lähestymistavan olen huomannut auttavan itseäni asioiden ymmärtämisessä. Nähdäkseni alla esitetty pätee kaikkeen ihmisen psykologiaan, vaikka keskitynkin politiikan olemassaolon selittämiseen.

Yksinkertaistetusti joskus sanotaan että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, tai politiikka on toimintaa jossa pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Voidaan puhua siitä, että yhteiskunta – se että ihmiset elävät ja toimivat yhdessä – täytyy järjestää jotenkin, tai vallasta, statuksesta ja resursseista ja kuinka ne jakautuvat (tai jaetaan, tai otetaan). Tällaisia asioita kuvataan ja tutkitaan yhteiskuntatieteissä. Riippumatta tarkemmasta määritelmästä, voidaan kysyä miksi politiikkaa on? Miksi ihmiset toimivat yhdessä, miksi on valtaa ja resursseja, miksi niiden jakaminen on ongelma? Tämän selittämiseen tarvitsee mennä aika syvälle siihen miten aivot ja mieli toimivat.

Ihmisen (tai minkä tahansa eliön) kehitystä voi kuvata kahdella prosessilla: fylogenialla ja ontogenialla. Fylogenialla tarkoitetaan lajin polveutumista aikaisemmista elämänmuodoista, ontogenialla yksilön kehitystä yksittäisistä soluista täysikasvuiseksi – ja psykologiassa myös koko psykologista kehityshistoriaa joka jatkuu täysikasvuisuuden saavuttamisen jälkeenkin. Näistä käsitteistä lähtien voidaan rakentaa yksinkertaistettu monitasoinen malli siitä, mistä kaikki ihmisen toiminta – myös politiikka – on peräisin.

Rakenne

Koska ihmisillä on kaikilla lähes sama fylogeneettinen historia, erot, jotka ovat syntyneet eri populaatioiden välille parin miljoonan vuoden sisällä sen jälkeen kun ihmiset alkoivat levittäytyä Afrikasta myös muille mantereille, ovat suhteessa hyvin pieniä. Voidaan siis ajatella, että se mikä tekee meistä ihmisiä, on yhteinen biologinen rakenne [1]. Ihmisillä on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, tietyt aistielimet, sukuelimet jne. Samoin ihmisillä on aivot ja hermosto, jotka tuottavat mielen toiminnan. Ihmisten mielillä on siis myös yhteinen biologinen, ja siten perustava psykologinen rakenne. Mieli ei ole tyhjä taulu, vaan se sisältää paljon synnynnäisiä rakenteita jotka ilmenevät siten, että kaikki ihmiset toimivat niiden suhteen melko yhteneväisesti. Vähemmän kontroversiaalista esimerkistä käy vaikkapa havaintopsykologia, jossa esimerkiksi näköhavainnon rakentuminen kerroksittain, tarkkaavaisuuden rajoitteet tai (jotkin) illuusiot ovat ilmiöitä joiden suhteen kaikki ihmiset toimivat suunnilleen samoin. Monien paljon monimutkaisempienkin psykologisten ilmiöiden on esitetty olevan universaaleja ja/tai synnynnäisiä, ja käsittääkseni esimerkiksi kielen ainakin jotkin piirteet on melko yleisesti hyväksytty olevan synnynnäisiä, ja siis pohjautuvan yhteiseen rakenteeseen [2]. Emootiopsykologiassa pidettiin pitkään perustunteita (fear, anger, happiness…) universaaleina ja synnynnäisinä, mutta nykytietämyksen perusteella asia on monimutkaisempi, ja palaan siihen alempana.

Politiikan peruslähtökohta on ihmisten yhteisess äpsykologisessa rakenteessa, johon pohjautuvat ihmisen yhteiset käyttäytymistaipumukset. Valta, status ja resurssit ja niihin liittyvät yhteiselon ongelmat joista politiikassa on usein kyse perustuvat psykologiseen rakenteeseen – ne ovat olemassa, koska rakenteemme on tietynlainen. Se voisi olla toisennäköinen: jos olisimme yksineläjiä (kuten vaikkapa useimmat kissaeläimet) niin ei olisi yhteiselämisen ongelmia, tai voisimme toimia kolonioissa ilman hierarkoita (kuten ilmeisesti esim. jotkut pingviinit). Ihmiset kuitenkin toimivat yhdessä, koska olemme edeltäjiemme perintönä laumaeläimiä – psykologiamme rakenne saa meidät etsiytymään toistemme seuraan, ja laumaeläimen psykologiamme on rakentunut välittämään muista ja heidän näkemyksistään. Yhteiselämiseen liittyy perusongelmia, kuten yhteistyö ja resurssien jakaminen, joita ratkaisemaan varten psykologiamme rakenteessa on erityisiä mekanismeja, joita nykyään melko yleisesti pidetään synnynnäisinä, eli rakenteellisina. Muun muassa moraalin – sen että jotkin asiat tuntuvat vääriltä ja toiset asiat oikeilta tai jopa ihailtavilta – perusta on tällaisissa mekanismeissa, joilla ihmisyhteisö säätelee jäsentensä käyttäytymistä.

Yksilöllinen vaihtelu geneettisellä tasolla: lähtöparametrit

Ihmisyhteisöt olisivat kuitenkin luultavasti melko erinäköisiä, jos kaikkien ihmisyksilöiden käyttäytymistaipumukset olisivat täsmälleen samanlaiset – esimerkiksi kilpailussa resursseista kaikki taistelisivat niistä samoilla tavoilla. Mutta politiikka ei ole tällaista: esimerkiksi joidekin mielestä on väärin että yhdellä on paljon resursseja (ja tämä ei palaudu henkilökohtaiseen etuun – hän on sitä mieltä riippumatta siitä voisiko hän itse päästä resursseista osalliseksi), toisen mielestä on väärin vaatia tuota yhtä jakamaan niitä (myös riippumatta omasta edusta). Taipumuksissa on siis paljon yksilöiden välistä vaihtelua.

Tämä vaihtelu on analogista fysiologisten rakenteiden toteutuksissa ilmenevän vaihtelun kanssa: kasvot ovat erilaisia, olemme eri pituisia ja painoisia, ihon tai hiusten tai silmien väreissä on eroja, jne. Osa tästä johtuu ihan vain sattumasta, koska biologia on sotkuista (iso osa kasvonpiirteiden yksityiskohdista); osa taas johtuu yhteisistä rakenteista, joiden mekanismina on reagoida ympäristöön, ja jotka siksi johtavat erilaiseen toteutukseen riippuen ympäristöstä – joko adaptoitumalla pitkällä aikavälillä ja joka on siten merkittävältä osin ylisukupolvista (ihonväri), tai reagoimalla yksilön sisällä ontogeneettisesti (pituus). Monet ominaisuudet ovat sekoitusta näistä eri lähteistä (hiusten laatu, väri, kasvu, jne.).

Psykologiassakin ajateltiin pitkään, että ihmisen toiminnan säännönmukaisuudet ovat enimmäkseen tai jopa yksinomaan (tyhjä taulu -näkemys) ontogeneettisiä. Ihmisen psykologialla on kuitenkin, kuten yllä todettiin, yhteinen rakenne, mutta myös yksilöiden välisistä vaihteluista merkittävä osa on perinnöllistä ja vaikeasti muutettavaa (ainakin esim. osa persoonallisuudesta ja psykopatologisista tekijöistä). Voidaan ajatella, että jos rakenne muodostaa ne rajat joissa ihmisen psykologia voi toimia eli ne jatkumot joiden yli ihmisten toiminta ei mene (ellei ole rakenteellisia vikoja), niiden sisällä on ihmisillä syntyjään lähtöparametreissa eroja, jotka saavat sen toimimaan enemmän johonkin suuntaan kuin johonkin toiseen. Kun rakenne siis määrittää mielen yleiset toimintaperiaatteet (esim. kaikkia ihmisiä ohjaavat tunteet ja käsitykset oikeasta ja väärästä), lähtöparametrit määrittävät synnynnäisiä taipumuksia ja näiden yksilöllisiä eroja (esim. joillekin ihmisille on syntyjään luontevampaa pitää vääränä resurssien kahmimista, ja joillekin muille pakotettua resurssien jakamista).

Jälleen, jos kaikilla ihmisillä olisi sama rakenne ja eroja olisi ainoastaan lähtöparametreissa, ihmisyhteisöt ja politiikka olisivat varmaankin aika eri näköisiä. Kukaan ei koskaan muuttaisi mieltään, mutta myöskään kulttuuria eikä siis ideologioita olisi, vaan esimerkiksi kilpailu resursseista muistuttaisi enemmän muiden nisäkkäiden kilpailua. Lähtöparametri saa aikaan taipumuksen prosessoida asioita tietyillä tavoilla, mutta nämä prosessit eivät loisi uusia prosesseja joilla esimerkiksi taipumuksia kasataan yhteen (joita ideologiat tietyllä tavalla ovat). Mielen rakenne kuitenkin sellainen, että se muodostaa sisälleen paljon pysyviä toimintataipumuksia. Ihmisen lähtöparametrit siis muokkautuvat ontogeneettisesti, eli elämän aikana, kokemuksien voimasta.

Kuinka aivot muovautuvat kokemuksiin: prosessit ja attraktorikanavat

Psykologia, kuten muukin ihmisen fysiologinen toiminta, on prosesseja. Fysiologisesti mieli on aivoissa tapahtuvia sähköisiä ja kemiallisia prosesseja, psykologian tasolla nämä ovat informaatioprosesseja: ne ottavat informaatiota aistielimiltä (ml. kehon sisältä), muokkaavat sitä toisille psykologisille prosesseille (suurin osa mielestä on näitä prosessien muodostamia prosessiketjuja, joita kutsun yksinkertaisuuden vuoksi tässä vain prosesseiksi), ja tuottavat siitä muutoksia kehoon (keskushermoston sisällä, ja sen ulkopuolelle lihaksiin ja siten käyttäytymiseen). Prosessit eivät ole esim. ajatuksia tai tunteita [4], vaan jotakin mitä aivoissa tapahtuu ihmisen itsensä tiedostamatta. Analogiana tietokoneeseen, ihmisen tietoisuus voidaan ajatella sinä osana prosesseja jotka näkyvät tietokoneen näytöllä, mutta se on vain pieni osa siitä mitä tietokone tekee: suurin osa tapahtuu tietokoneen sisällä näkymättömissä.

Prosessit eivät voi olla mitä vain, vaan aivojen rakenne (sekä niiden rajoissa lähtöparametrit) määräävät lähtöprosessit jotka ihmisvauvalla lähtevät käyntiin aivojen kehittyessä. Aivoissa ei esimerkiksi ole rakennetta toisen asteen yhtälöiden ratkaisemiseen (koska sellainen ei ole ollut ihmisen fylogeneettisessa historiassa menestymisen kannalta tärkeää), vaan se pitää erikseen oppia. Aivojen evolutiivinen tehtävä on tuottaa adaptiivista käyttäytymistä, ja tehdäkseen tämän tehokkaasti, aivot muuttavat itseään, jotta käyttäytyminen voisi muokkautua monimutkaiseen ympäristöön myös sen muuttuessa.

Prosessit siis käsittelevät informaatiota, ja samalla ne fysiologisella tasolla muuttavat aivoja: informaatio jota käsitellään paljon saa enemmän tilaa (hermoyhteydet jotka toteuttavat tätä vahvistuvat), ja informaatio jota käsitellään vähemmän saa vähemmän. Jos jotain informaatiota ei ympäristöstä saada lainkaan, sen käsittelyyn kehittyneet rakenteet surkastuvat. Ihmisen aivojen erityispiirre suhteessa muihin eläimiin on, että suuri osa siitä on plastista, muovautuvaa. Osa prosesseista muodostuu hyvin vapaasti käsittelemään erittäin abstraktia informaatiota – näiden avulla opimme mm. ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Osa prosesseista toimii kuitenkin alusta asti vahvasti rakenteiden ja lähtöprosessien ohjaamina. Ne toimivat mielen prosessien vahvistumis- ja heikentymissykleissä attraktorikanavina: laaja määrä erilaista informaatiota tulee käsitellyksi niiden kautta aina melko samalla tavalla. Siinä missä abstraktin informaation prosessit vahvistuvat vain syöttämällä niille juuri tietynlaista informaatiota, attraktorikanavana toimivat prosessit vahvistuvat informaatiolla laajemmalla skaalalla (ne siis “attraktoivat”, vetävät puoleensa enemmän hermoyhteyksien voimistumista).

Ilmiötasolla esimerkiksi tunteet ovat hyvä esimerkki attraktorikanavista. Vaikka “pelko” ei ole “perusemootio” siinä mielessä, että se olisi kaikilla ihmisillä aivorakenteellisesti yhtenevä [3] ja tapahtuisi luotettavasti tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla (kuten basic emotion -teoreetikot ovat väittäneet), se on taipumus prosessoida uhaksi tulkitut asiat (mikä tulkinta vaihtelee ihmisten välillä) tietyllä tavalla ja siihen liittyy rakenteellinen uhkaregointijärjestelmä joka ohjaa käyttäytymistä näiden asioiden suhteen tiettyyn suuntaan (mutta lopulliset toimintamuutokset vaihtelevat ihmisten välillä). Muita esimerkkejä ovat vaikkapa kasvojen tunnistaminen, joka toimii hyvin epämääräisilläkin kasvonpiirteillä (silmät ja suu riittävät kasvojen tunnistamiseen).

Kulttuurinen oppiminen ja politiikka

Joihinkin attraktorikanavista liittyy vinoumia: ne ilmenevät jatkumolla mahdollisista käyttäytymistavoista taipumuksena ohjata käyttäytymistä tiettyyn suuntaan. Vinoumien takana on usein (mutta ei aina) eroja lähtöparametreissa. Esimerkkinä pelkoon voisi muodostua vinouma siten, että ihminen tulkitsee tietyn ärsykkeen, vaikkapa korkean paikan, suhteettoman usein tai voimakkaasti (verrattuna muuhun väestöön) uhaksi, jolloin rakenteellinen uhkareagointijärjestelmä muuttaa käyttäytymistä suojautuvaksi ja korkeita paikkoja välttäväksi silloinkin, kun ulkoapäin katsottuna uhkaa ei tosiasiassa ole.

Keskeistä on, että kulttuuri perustuu attraktorikanaville ja niiden vinoumille, koska ihmiset oppivat toisiltaan, eli muokkaavat prosessejaan muiden ihmisten prosessien mukaisiksi. Kauan sitten ihmiset alkoivat prosessoida tiettyjä asioita tietyillä tavoilla omien attraktorikanaviensa mukaisesti, ja he tuottivat käyttäytymisellään ympäristöönsä muutoksia, joihin muiden ihmisten oli reagoitava omine prosessointeineen. Tuhansien, kymmenien tuhansien, ja satojen tuhansien vuosien aikana näiden yhteisöjen jäsenten prosessointien yhteisvaikutuksesta alkoi muodostua konsistentteja ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksia ja fyysisiä muutoksia ympäristöön, sanalla sanoen kulttuuria. Kun yksilö syntyy tiettyyn kulttuuriin, hänen attraktorikanavansa muodostuvat yhdessä lähtöparametrien sekä ympäröivien ihmisten ja muun ympäristön (nykyään erityisesti median) opittavien ajattelu- ja käyttäytymistaipumuksien toimesta. Ihminen ei ole tyhjä taulu, mutta se miten hänen mielensä muodostuu riippuu merkittävissä määrin sosiaalisesta ympäristöstä, koska ihminen on sosiaalinen eläin ja suurin osa oppimastamme tulee toisilta ihmisiltä.

Viimeinen kriittinen osa politiikan perustaa on seurausta kulttuurisesta oppimisesta. Kun ihmisen oma lähtöparametri vaikuttaa siten, että resurssien kahmiminen tuntuu väärältä ja sitä pitäisi estää ja liiallisesta kahmimisesta pitäisi rankaista, kulttuurisesta ympäristöstä hän oppii miten tämänkaltaista ajattelua kutsutaan, ketkä muut ajattelevat tällä tavoin (joiden seuraan voi hakeutua oppiakseen heiltä lisää), millaisia muita vinoumia [5] näiden tämän asian suhteen samankaltaisten ihmisten ajatteluun liittyy (jolloin alkaa yhdistää näitä asioita yhteen, vaikka alkujaan ne olivat irrallisia), ja miten muita ihmisiä jotka eivät näe asioita näin voi yrittää muokata ajattelemaan samoin. Valtaosa tästä tapahtuu tiedostamatta, ja sen seurauksena ihmisillä on vahvoja poliittisia näkemyksiä joiden lähdettä he eivät tiedä, joiden mukaan he käyttäytyvät tietämättä tarkemmin miksi (he voivat kyllä tietää eksplisiittisesti oppimansa käsitteet ja niiden yhteydet, mutta eivät sitä tiedostamatonta prosessointia mihin se perustuu ja mitä kaikkea siihen liittyy), ja joita he pitävät niin itsestäänselvinä etteivät ymmärrä miten kukaan voisi ajatella toisin (jolloin syitä erimielisyydestä tulkitaan usein esim. oman edun tavoitteluksi tai tyhmyydeksi).

Yhteenveto: miksi politiikkaa on?

Prosessoinnin monitasomallissa mille tahansa käyttäytymiselle on monta tekijää:

• Yksittäisessä tilanteessa mielen prosessit käsittelevät tietoa tuottaakseen käyttäytymistä.
• Rakenne asettaa rajat sille millaisia prosessit voivat olla. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja ihmisten tarvitsemia resursseja on ympäristössä rajallisesti, joten ihmismieli on rakentunut säätelemään käyttäytymistä, koska se vaikuttaa muihin.
• Prosessit muodostuvat attraktorikanaviksi, taipumuksiksi prosessoida tietyt asiat tietyllä tavalla. Näitä voi muuttaa, mutta ne ilmenevät melko selvinä säännönmukaisuuksina ihmisten käyttäytymisessä.
• Attraktorikanavissa voi olla vinoumaa, taipumusta prosessoida tietyt asiat sellaisella tavalla, että se tuottaa yksilöiden välille eroja. Yhteisten käyttäytymistaipumusten säännönmukaisuuksien lisäksi käyttäytymiseroissa voidaan havaita säännönmukaisuuksia.
• Vinoumat ovat tulosta lähtöparametreista ja kulttuurisesta oppimisesta. Jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti perinnöllisiä. Toisaalta jotkut käyttäytymiserojen säännönmukaisuudet ovat vahvasti kulttuurisia, siis opittuja. Mikään ei ole kuitenkaan pelkästään synnynnäistä tai opittua, kaikkeen vaikuttavat molemmat.

Yksinkertaistettuna politiikka on siis tulosta siitä, että mielemme rakenteen pohjalta mielemme itsesäätelevät yhteisöllistä käyttäytymistämme, mutta näissä kaikille yhteisissä säätelyprosesseissa on synnynnäisten ja kulttuuristen tekijöiden aiheuttavia vinoumia, jotka jakavat ihmisiä eri leireihin tiettyjen (sekä synnynnäisesti että kulttuurisesti valikoituneiden) aiheiden suhteen.

 

---

[1] Miinus yksilölliset kehityshäiriöt tai vammat. Ihminen jolla on vaikkapa yksi käsi ei tietenkään lakkaa olemasta ihminen. Samoin ihminen jonka psykologisessa rakenteessa on tällainen eroavuus ei lakkaa olemasta ihminen.

[2] Perinteinen iso kysymys on ollut kuinka paljon ihmisen psykologiasta, ja tarkalleen mitkä osat, on perinnöllistä vs. ympäristön tuotetta, mikä heijastelee rakenne vs. muu -kysymystä. Evoluutiobiologisesti kysymys on kuitenkin siinä mielessä harhaanjohtava, että geenit toimivat aina jossain ympäristössä, joten kaikki perinnöllinen on myös ympäristön vaikuttamaa. Siksi rakenteellisen yhtenevyyden sisällä tapahtuva yksilöllinen vaihtelu (alempana) ei tarkoita etteikö se voisi olla geneettistä. Rakenne ei siis ole sama asia kuin synnynnäinen, vaikka ne ovatkin suurelta osin päällekkäisiä.

[3] Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että affektijärjestelmän perusta ei olisi rakenteellinen, vaikka sen ilmenemismuodoissa on paljon vaihtelua. Käytännössä kiivaimmatkin konstruktionistit olettavat jonkinlaisen yhteisen rakenteen.

[4] Tunteet ja ajatukset sen sijaan ovat prosesseja – tai oikeammin psykologisten prosessien tietoisesti koettuja tuloksia. (Jos tämä ei tunnu selvältä, se johtuu siitä että se ei ole sitä: tieteessä on edelleen suuri kysymys mitä tunteet ja tietoisuus ovat.)

[5] Vinouma sanana kuulostaa siltä, että on olemassa jokin “suora” tai “normaali” suunta jossa vinoumaa ei ole, ja vinoumat ovat poikkeamia siitä. Tämä ei pidä paikkaansa muuten kuin siinä mielessä, että kyseessä on jatkumo ja vinoumat ovat siinä poikkeamia keskiarvosta. Keskiarvo ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen “normaalimpi” – yleisempi tai tavoiteltavampi – kuin vinoumakaan (joissain tapauksissa ihmiset jakautuvat jatkumolle tasaisesti tai jopa bimodaalisesti, eli vähemmistö sijoittuu keskiarvon tienoille ja useampi sen jommalle kummalle puolelle).