Dialogi ei tarkoita antautumista (UJ5.12.2015)

Tämä on uudelleenjulkaisu Aalto-blogissani 5.12.2015 kirjoittamastani postauksesta.

Törmäsin Facebook-feedissäni kritiikkiin Hesarin dialogia koskevasta lauantaiesseestä, joihin tunnen tarvetta puuttua, koska itse liputin edellisessä (vaikeaselkoiseksi haukutussa) kirjoituksessani dialogin puolesta. Tässä kirjoituksessa en käsittele tutkimuksia, vaan selvennän omaa ajatteluani dialogista.

Hesarin artikkelissa puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki toteaa että keskustelu on jumiutunut, kumpikin puoli (mikä tässä tarkoittaa “suvaitsevaisia” ja “halla-aholaisia” eli luultavasti laajemmin ns. maahanmuuttokriittisiä) toteuttaa vahvistusharhaa ja havaitsee lähinnä omia näkemyksiä tukevia asioita ja argumentoi pelkästään näiden perusteella: “tajunnan perukoille naulitaan tunteella valittu mielipide, ja todisteet käännellään ja väännellään sen tueksi.” Torkki arvaa, että eri puolien (joita tässä edustaa Jussi Halla-aho ja Anna Kontula) viestintää ei ole edes tarkoitettu argumentoimaan toisen puolen kannattajille oman puolen paremmuutta, vaan “lisätä oman joukon uskoa oikeutukseensa ja lannistaa vastustajaa.” Kirjoittaja kutsuu tätä hämärän ‘vihapuheen’ sijaan ‘sotapuheeksi’.

Sotapuheen tunnistaa tästä: sen sijaan, että se lähentäisi kahta leiriä, se tekee päinvastaisen. Oma leiri linnoittautuu kantoihinsa yhä jääräpäisemmin. Vastapuoli inhoaa toista yhä syvemmin. Poterot syvenevät. […] Sotapuheen tragiikka on, että lakkaamme näkemästä toisinajattelijan ihmiseksi, samanlaiseksi kuin itse olen.

Torkki ottaa esimerkiksi sotapuheesta Tiina Rosenbergin kommentit radiokeskustelussa keväällä, jossa Oras Tynkkynen joutui puolustamaan itseään koska sanoi päässeensä eduskunnassa ihan hyviin keskusteluihin perussuomalaisten kanssa, siitä huolimatta että nämä ovat mielipiteiltään hyvin kaukana hänestä. Rosenbergin mielestä vaikkapa James Hirvisaaren tekemisissä “ei ole mitään inhimillistä”, eikä tällaisen kanssa kannata edes yrittää keskustella.

Olen tästä Torkin kirjoituksen alkupuoliskosta pitkälti samaa mieltä, ja juuri sotapuhetta vastaan pyrin argumentoimaan edellisessä kirjoituksessani. Sanomani oli, että älkää uskoko sotapuhetta, älkää omaanne älkääkä muiden. Perimmältään ihmiset toimivat samojen prosessien pohjalta pienin parametrimuutoksin, ja nämä pienet parametrimuutokset tuottavat ymmärrettävissä olevia eroja käyttäytymisessä ja tuntemuksissa. Kun ymmärrät miksi muut ajattelevat niin kuin ajattelevat, on helpompi löytää yhteistä sieltä missä eroja on vähemmän, ja pyrkiä minimoimaan ongelmia siellä missä eroja on enemmän – yhdessä, dialogin kautta. Erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa vihollisuutta.

Pontus Purokurun kritiikki osuu lähinnä Torkin kirjoituksen loppuosaan. Torkki viittaa ilmeisesti Hirvisaaren ja Halla-ahon kaltaisiin ihmisiin tarpeellisina “provosoijina”, mitä Purokuru pilkkaa lainaamalla viestejä Twitteristä:

“Miksi sinä olet niin vihainen? Ei ole viha hyväksi kuule. Kuuntelepa nyt kun James Hirvisaari sanoo että sinut pitäisi tappaa rajalle.”

“Sinäkin turvapaikanhakija, joka olet yöllä herännyt siihen että tiiliskivi lentää ikkunasi läpi. Juttelepa Jussin kanssa ja koeta ymmärtää.”

Purokuru lainaa myös Anna Kontulan vastausta (johon en jostain syystä pääse käsiksi):

Tämä maa on täynnä tarkentamatonta puhetta siitä, että pitää neuvotella ja sopia. Torkin teksti asettuu mainiosti tähän genreen jo siksi, että siinä ei pohdita sen paremmin vastakkainasettelujen syitä kuin niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat ryhmien rakentavan vuorovaikutuksen ehto. Tällaista tyhjää sovintopuhetta on käytetty vuosisatoja yhteiskunnallisten epäkohtien peittämiseen […]

Olen pitkälti samaa mieltä myös tämän kanssa. Mandela- ja Sokrates -vertaukset olivat kehnoja, ja yhteiskunnassa on rakenteellisia ongelmia jotka asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan, ja joskus kun ihminen paremmasta asemasta paheksuu heikommasta asemasta peräisin olevaa kritiikkiä aggressiivisena ja kehottaa sivistyneeseen keskusteluun, kyse saattaa olla yksinkertaisesti (mahdollisesti tiedostamattomasta) kritiikin hiljentämisestä, sillä heikommassa asemassa olevilla ei tyypillisesti ole niitä sivistyneen keskustelun keinoja joilla paremmassa asemassa olevan keskenänsä asioita selvittävät. Ja vaikka suoraan puhujienkaan välillä ei olisi valtaeroa, joskus asiat itsessään ovat lähes kenen tahansa mielestä niin erilaatuisia että keskusteluyhteyttä ei voi syntyä. Esimerkiksi polttopullonheittelijän ja SPR:n avustustyöntekijän välille ei ole järkeä sellaisenaan kutsua dialogia: polttopullonheittäjä on ryhtynyt väkivaltaiseen tekoon joka on yksiselitteisesti tuomittava.

Ja tässä tulee se, mitä Purokuru ja muut dialogin pilkkaajat eivät huomaa: dialogi ei tarkoita, etteikö mitään muuta tarvitsisi tehdä – dialogi ei tarkoita antautumista tai keskusteluyhteyden hakemista hinnalla millä hyvänsä. Se, että pyrkii ymmärtämään ja mahdollisuuksien auetessa keskustelemaan myös voimakkaasti eri mieltä olevien kanssa ei tarkoita sitä, etteikö olisi myös puolustauduttava silloin kun on sen aika – oikeusvaltion meille suomin keinoin niin kauan kun meillä oikeusvaltio on. Polttopullonheittelijät ja muut väkivallantekijät on otettava kiinni ja heitä vastaan on nostettava syytteet kuten laissa on säädetty. Vihapuheen esittäjien, joita Purokuru Vihamukista (sivusto joka kerää Facebookin vihapuhetta) lainaa, kanssa ei liene järkeä yrittää käydä keskustelua silloin kun he yltyvät väkivaltahehkutukseen, ja ne jotka näistä ylittävät syytekynnyksen on samalla tavalla toimitettava oikeusjärjestelmän arvioitaviksi.

Politiikka on tapa yrittää sopia siitä miten täällä eletään vaikka toiset ovat täysin väärässä, ja dialogi on politiikassa välttämätöntä. Kuten vihreä kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs toisessa yhteydessä sanoi, politiikka on neuvottelua terroristien kanssa.

Politiikka on määritelmällisesti terroristien kanssa neuvottelua

Sillä, jos terroristien kanssa ei neuvotella, heidät yritetään tuhota, ja se on sodankäyntiä tai vähintäänkin poliisitoimintaa. Se on niitä toisia keinoja, politiikka alkaa siitä kun istutaan neuvottelupöytään.

Sanon vielä toisen kerran: politiikka lähtee siitä, kun hyväksytään, että on olemassa organisaatioita, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän ja arvokkaan, ja että heidän kanssaan täytyy tehdä yhteistyötä.

Dialogia voi käydä asemasta, jossa rajat on vedetty, ja toimitaan sen mukaan mihin toinen puoli itsensä asettaa. Terroristien kanssa ei voi käydä keskustelua silloin kun he tekevät terroritekoja – silloin heitä vastaan on kohdistettava puolustautumistoimia (sodankäyntiä, poliisitoimintaa). Mutta kun he eivät ole tekemässä terroritekoja, heidän kanssaan on neuvoteltava, koska mitä muutakaan voisimme tehdä? Tuhota heidät?

Meidän on täällä yritettävä tulla toimeen keskenämme, koska emme pääse toisistamme eroon. Dialogia on siis yritettävä myös niiden kanssa jotka suuttumuksessaan huutavat kuolemaa vastapuolelle*. Ei juuri siinä paikassa tai juuri sen todistajien, mutta yhteiskunnallisella tasolla on huolehdittava siitä, että saadaan selville mitä mieltä ne kuolemanhuutelijat oikeastaan ovat, miten laajalti levinneitä nämä mielipiteet ovat, ja mistä heidän kanssaan voidaan neuvotella. Vaativatko he todella kuolemaa joillekin, ja jos vaativat ja heidät asianmukaisesti tyrmätään, siirtyvätkö he rajan toiselle puolelle poliisitoiminnan kohteiksi, vai peräytyvätkö ja palaavat neuvotteluihin.

Sotapuhe on emotionaalisesti tyydyttävää: tuntuu oikealta tyrmätä ne jotka selvästi puhuvat moraalittomia. Mutta kuten Torkki aivan oikein sanoi, se vain aiheuttaa syvempää poteroitumista ja polarisoitumista.

Suurin osa suomalaisista ei halua väkivaltaa, mutta mitä enemmän poliittinen tilanne polarisoituu, sitä enemmän ihmiset alkavat nähdä väkivallan ainoana vaihtoehtona. Siksi dialogia on käytävä.

*) Huomaa, että puhuin niistä jotka “huutavat kuolemaa”. Tämä ei ole “molemmat puolet ovat yhtä pahoja (riippumatta siitä mitä olet tehnyt)” -tyyppinen väärä vastakkainasettelu. Väkivalta on tietenkin pahempaa kuin kuolemanhuutelu, ja kuolemanhuutelu pahempaa kuin asiallinen kritiikki, ja en ole tietoinen että ns. suvakit olisivat turvautuneet väkivaltaan, kun mitä ilmeisimmin maahanmuuttokriittiset ovat turvautuneet ainakin niihin polttopulloihin. Tämä ei kuitenkaan myöskään tarkoita että kaikki maahanmuutokriittiset olisivat yhtä pahoja. Kukin omien tekojensa mukaan.