Pekka ja karismaattinen johtaja

Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

  • Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
  • Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
  • Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 


[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.

 

Koski, hallituspuolueet ja “empatiavaje” heikompiosaista kohtaan

Somessa on viime päivinä puhuttu Ylen ohjelmasta, ja etenkin Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken “empatiavajeesta” suhteessa työttömään. Empatiavaje toki yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa luultavasti eri asiaa kuin tieteessä (onko kyse todella empatiasta ja sen vähäisyydestä?), mutta esim. köyhyystutkija Maria Ohisalo kommentoi, että “Hänen näkemyksensä ei ole vain yhden kansanedustajan näkemys, vaan kuvaa melko hyvin koko istuvan hallituksen arvopohjaa.” Liitteenä oli alla näkyvä kuva eduskuntavaalien (oletettavasti 2015) vaalikoneaineistosta, jossa hallituspuolueiden ehdokkaat olivat eniten sitä mieltä, että Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa.hallitussosiaaliturva-näkemys (3)

Kuva on hyvin lähellä vastauksia kuntavaalien 2017 vaalikoneeseen, joita olen aiemminkin analysoinut. Tarkennettakoon vielä, että tämän blogauksen ei ole tarkoitus liittää mitään käsitellyistä ilmiöistä tai piirteistä yksittäiseen henkilöön – tällaisella tutkimuksella voidaan puhua ihmisjoukoista ja keskimääräisistä tendensseistä, ei yksilön ominaisuuksista.

(edit 17.5.: Tehdään vielä se tarkennos, että vaikka PS ei tosiaan nyt ole hallituksessa, data tulee huhtikuun vaaleista jolloin Siniset eivät vielä olleet eronneet PS:stä. Aikaisemmassa blogauksessani myös tarkastelin eroja näiden välillä tässäkin käytettyjen mittareiden suhteen, eikä nykyisten Sinisten ja PS:ssä pysyneiden välillä juuri eroa ollut.)

Puolueista eniten Kokoomuksen ehdokkaiden mielestä ihmisillä on jo yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen. Muut puolueet olivat pitkälti samassa järjestyksessä kuin ylläolevassa kuvassa.

plot_YhtMahd

Jos yhtäläiset mahdollisuudet on jo toteutettu, asioille ei ole tarve tehdä mitään. Tätä ajattelua kutsutaan politiikan psykologiassa system justificating -uskomuksiksi, ja sitä esiintyy enemmän rikkailla ja hyväosaisilla, mutta se lisääntyy myös vallattomuuden tunteesta. Se on perustekijöitä ilmiössä, jota kutsutaan nimellä motivated reasoning: ihmisten mielipiteet ja rehelliset näkemykset siitä millainen maailma on riippuu (osin) heidän psykologisista tarpeistaan – miten ne biasoivat ajattelua tiettyyn suuntaan. Ihmisillä on taipumus uskoa, että vallitseva asiaintila on reilu ja perusteltu. Mm. hyväosainen kokee että hän on itse ansainnut saavuttamansa, eikä hän näe kaikkea sitä apua mitä hän on saanut ja mitä toisilla ei ole mahdollisuus saada.

Suomessa keskimäärin ollaan vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvoisuus on tavoiteltava asia – ylläoleva vain kertoo siitä että monen mielestä tasa-arvo on jo saavutettu. Kuitenkin itse tasa-arvon tavoiteltavuudestakin (nykytilanteessa) on jonkin verran erimielisyyttä, ja eduskuntapuolueista nimenomaan Kokoomus, Perussuomalaiset sekä Keskusta (ja KD) olivat eniten (vaikka heistäkin kuitenkin vain 25-17 %) sitä näkemystä vastaan, että tasa-arvon lisääminen vähentäisi ongelmia.

plot_TasArv

Tasa-arvon vastaisuus liittyy psykologiseen taipumukseen ei pelkästään perustella, mutta myös aktiivisesti taistella hierarkioiden purkamista vastaan. Ihmiset, joilla social dominance orientation on korkea, ovat hierarkioiden sekä niissä pysymisen kannalla (eli liikkuvuutta tasojen välillä vastaan), ja he myös hakeutuvat useammin korkean statuksen tehtäviin, kuten poliitikoiksi tai johtajiksi. (Tosin “tasa-arvo” sanana voi tässä herättää mielikuvia esim. seksuaalivähemmistöistä, johon ilmaisua on viime aikoina paljon liitetty, ja mm. siksi tämä nimenomainen kysymys on psykologisen taipumuksen mittarina huono. Lisäksi on huomattava, että Kok-PS-Kesk -puolueissakin osuus on varsin pieni.)

SDO on yhteydessä myös competitive jungle -uskomuksiin, jonka mukaan maailma on julma paikka jossa heikot sortuvat ja vahvat ottavat mitä haluavat – periaatteessa siis riippumatta siitä, sattuuko itse olemaan heikko vai vahva. Myös tässä hallituspuolueet ovat korkeammalla kuin muut (vaikka myös SDP:n ja Vasemmiston sijoitus verrattuna KD:hen ja RKP:hen on varsin kiinnostava).

plot_Kilpail

Nämä uskomukset ovat vahvasti yhteydessä agreeableness (negatiivisesti) ja toughmindedness -persoonallisuuspiirteisiin, eli viidakko-maailmankuvan omaavat ovat useammin persoonallisuudeltaan vähemmän sovinnollisia ja enemmän kovia.

Kiinnostavasti hallituspuolueiden edustajat ovat myös huipulla samanmielisyydessä kysymykseen vahvasta johtajuudesta.

plot_Johtaj

Vaikka suoraa yhteyttä kylmyyteen työtöntä kohtaan ei liene, ehkä tämä sitten on näkynyt siinä, että Sipilän hallitusta on syytetty itsevaltaisuudessa haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tai kompromisseja.


Kirjallisuutta

Duckitt, J., & Sibley, C. G. (2009). A Dual-Process Motivational Model of Ideology, Politics, and Prejudice. Psychological Inquiry, 20(2–3), 98–109. https://doi.org/10.1080/10478400903028540

Hiel, A. V., Cornelis, I., & Roets, A. (2007). The intervening role of social worldviews in the relationship between the five-factor model of personality and social attitudes. European Journal of Personality, 21(2), 131–148. https://doi.org/10.1002/per.618

Jost, J. T., Glaser, J., Kruglanski, A. W., & Sulloway, F. J. (2003). Political conservatism as motivated social cognition. Psychological Bulletin, 129(3), 339–375. https://doi.org/10.1037/0033-2909.129.3.339

Pratto, F., Sidanius, J., Stallworth, L. M., & Malle, B. F. (1994). Social dominance orientation: A personality variable predicting social and political attitudes. Journal of Personality and Social Psychology, 67(4), 741–763. https://doi.org/10.1037/0022-3514.67.4.741

van der Toorn, J., Feinberg, M., Jost, J. T., Kay, A. C., Tyler, T. R., Willer, R., & Wilmuth, C. (2015). A Sense of Powerlessness Fosters System Justification: Implications for the Legitimation of Authority, Hierarchy, and Government. Political Psychology, 36(1), 93–110. https://doi.org/10.1111/pops.12183

Natsismin vastustamisen keinoista

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa. Tietysti minulla on omat poliittiset ja moraaliset näkemykseni, mutta yritän pitää ne tutkimuksestani erossa. Siis tutkimuksesta – tämä blogi ei ole tutkimusta, vaikka siitä usein kertookin. Ja vaikka pyrin myös blogissani jonkinasteiseen neutraaliuteen, julkisesti kertomani poliittinen tavoite on tehdä yhteiskunnasta hyvä paikka olla ja elää. Natsismi ja fasismi, siten kuin ne on pitkään ymmärretty, ovat suoraan tätä tavoitetta vastaan.  “Hyvä olla ja elää” tarkoittaa minulle ennen kaikkea hyvinvointia ja vapautta kaikille ihmisille[1], joten vaikkapa valkoisen “rodun” ylivallan tai totalitaristisen valtion puolesta taisteleminen ei siihen selvästi kuulu. Polarisaation vähentäminen ihmisten ymmärrystä lisäämällä on täysin linjassa sen kanssa että vastustan natsismia.

Pahoja asioita ei kuitenkaan kannata vastustaa ihan miten tahansa[2]. Jos natsismin vastustaminen tietyllä tavalla tekee yhteiskunnasta huonomman paikan olla ja elää samaan aikaan kun on olemassa toisenlaisia tapoja jotka eivät näin tee, tätä tiettyä tapaa ei kannata käyttää.

Lyhyesti: natsit ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisillä on motiivinsa toimia niin kuin toimivat. Jos keino vastustaa natsismia lisää muiden ihmisten motiivia kannattaa natsismia, käyttämällä tätä keinoa vahvistat itse natsismia. Jos siis haluaa vastustaa natsismia, niin tällaisia keinoja kannattaa välttää. Mutta mitkä keinot ovat tällaisia?

Yksinkertaistava malli natsismista Suomessa

Psykologisena käsitteenä (yhteiskuntatieteellisen sijaan, esim. Haidt on kirjoittanut tästä yleistajuisesti) autoritaarisuus tarkoittaa tunnepohjaista halua tukeutua yhteen auktoriteettiin sekä aggressiivisuutta tätä vastustavia kohtaan. Käsitteen lähtökohta on tutkimuksessa, jota lähdettiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen ymmärtääksemme (ja välttääksemme) paremmin sitä mikä saa tavalliset ihmiset kannattamaan kokonaisten ihmisryhmien tuhoa ajavia tahoja. Kaikilla ihmisillä on taipumusta autoritaarisuuteen – toisilla se vain on vähän vahvempi kuin toisilla, ja se saattaa vahvistua eri syistä.

Voidaan ajatella kaikki suomalaiset janalle minimiautoritaarisuudesta maksimiautoritaarisuuteen. Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus – natsismiin on luonnollisesti muitakin syitä, mutta on tieteellisesti perusteltua ajatella että autoritaarisuus on yksi tärkeimmistä syistä. Maksimiautoritaarisuuden päässä (kuvassa merkitty kirjaimella Z) on tämänhetkiset kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät, valkoista ylivaltaa  kannattavat ihmiset. Heitä marssi Helsingissä itsenäisyyspäivänä joitain satoja – tarkka määrä ei ole tärkeä, mutta ilmeisesti heitä on ainakin vielä suhteellisen vähän. Heitä lähellä olevia joukkoja Y ja X on vähän enemmän. Toisessa päässä (A) ovat matalan autoritaarisuuden ihmiset, he joiden mielestä yksi absoluuttinen auktoriteetti ja sen vastustajien väkivaltainen vaientaminen on kauhistus.

autoritaarisuusskaala

Keskeistä on, että ihmiset janan A-päässä eivät rupea natseiksi tai näiden kannattajiksi vaikka mikä tulisi. Mitä kauemmas natsipäästä mennään, sitä epätodennäköisemmäksi natsiutuminen muodostuu. Vastaavasti mitä lähemmäs natsipäätä mennään, sitä todennäköisemmäksi tulee että näistä ihmisistä voi tulla natsien kannattajia.

Toiseksi, se miten ihmiset tulkitsevat yhteiskunnallista tilannetta vaikuttaa näiden autoritaarisuuteen. Tärkein syy autoritaarisuuden kasvuun on turvallisuudentunteen puute. Autoritaarisuuden kasvu on psykologinen reaktio tilanteeseen, jossa tulkitaan omaan heimoon tai ryhmään (ei välttämättä itseen) kohdistuva epämääräinen vaara – sen (oletettu) funktio on yhdistää heimo vahvan johtajan alle, jotta vaara saadaan torjuttua. Autoritaarisuuden kanssa korreloi mm. vähäinen avoimuus uusille asioille, vahva taipumus kategorisointiin eli mustavalkoinen ajattelu, ja vahva järjestyksen tarve.

Kolmanneksi, se miten eri ihmiset näkevät muut ihmiset, riippuu siitä missä kohtaa janaa he ovat: mitä lähempänä toiset ovat, sitä helpompaa heitä on ymmärtää. Joukon X ihmiset pitävät Y-ryhmää isänmaallisina ja rehtinä väkenä, mutta heistä Z saattaa jo mennä liian pitkälle. Vaikka Y ei itse kannata vaikkapa valkoista ylivaltaa ja vähemmistöjen vainoa eivätkä halua lähteä marssimaan natsien kanssa, he ymmärtävät Z:n intohimoa ja pitävät tavoitteita oikeansuuntaisina. Y:n mielestä X on samaa porukkaa kuin he itse, ainoa ero saattaa olla että X suhtautuu epäillen Z:aan mutta Y ei. Sen sijaan ryhmästä A katsoen X:n, Y:n ja Z:n välillä voi olla vaikeaa nähdä yhtään eroa. Ero sen välillä, onko jo todennut natsien keinot oikeiksi vai jakaako näiden kanssa joitain arvoja (kansallismielisyys, turvallisuushakuisuus) mutta ei keinoja, on kuitenkin ratkaiseva.

Huonot ja paremmat keinot

Yhteiskunnallisesti siis paras tapa lisätä autoritaarisuutta, ja siten natsismia, on lisätä turvattomuuden tunnetta siinä päässä janaa, missä ollaan siinä reunalla että kannattaisiko natseja vai ei (vahvimmin Y, ja vähäisemmässä määrin X) [4]. Korostan uudelleen, että tämän asian kannalta ei ole väliä mitä A-päässä janaa olevat ajattelevat – he eivät ryhdy natseiksi missään tapauksessa[5]. Mutta keinot kuten natsimarssin uhkaaminen ja yleisen kaaoksen luominen osuvat suoraan näiden siinä reunalla olevien tunteisiin: he kaipaavat järjestystä, ja kun natsit marssivat nätisti rivissä – ja he ehkä tuntevat jonkun tyypin marssilta, jonkun jota pitävät vain isänmaallisena joskin vähän turhan innokkaana – niin reunoilla huudeltiin ja heiteltiin esineitä. Tässä mielessä itsenäisyyspäivien anarkistiriehunta (ja jälleen: ei ole relevanttia onko oikeasti riehuttu, relevanttia on miten siellä X- ja Y-ryhmissä olevat ihmiset asiat näkevät) useampana peräkkäisenä vuonna on ollut tehokasta propagandaa natsien puolesta. [6]

Mitkä keinot sitten ovat tehokkaita? En osaa sanoa mitään kauhean vahvaa mitä yhteiskunnallisella tasolla pitäisi tehdä – tutkin näitä asioita yksilötasolla. Mutta jotain suuntaviivoja voidaan nähdä.

  • Nauraminen voi toimia. Odinien suurella puhkunnalla alkanut toiminta lässähti aika pitkälle kaiketi siihen, että heitä pidettiin vähän surkeina ja heille naurettiin. Loldiers of Odin oli paraatiesimerkki naurunalaiseksi tekemisestä, kunhan se ei mene uhkaavaksi.
  • Paheksunta toimii jossain määrin. Kymmenen kertaa suurempi määrä ihmisiä näkyvästi paheksumassa natsimarssia on tehokas näky. Paheksunta osoittaa että tämä joukko on edelleen osa meitä (yhteiskuntaa), mutta että niiden toimintaa ei hyväksytä ja parempi olisi jos lopettaisitte. Mutta jos vastamielenosoitus on uhkaava ja hyökkäävä, se viestii että ette ole osa meitä, olette vihollisia. Miten luulette että ihmiset, jotka ovat lähempänä natsi- kuin antinatsi-päätä (mutta eivät viekö natseja!) suhtautuvat siihen, että joukko joka on kauempana heistä julistaa vihollisiksi joukon joka on heitä lähempänä?
  • Lain käyttäminen toimii. Autoritaarisuuden keskeinen piirre on auktoriteettien totteleminen. Kun auktoriteetti – sellainen jota he kunnioittavat, kuten poliisi – sanoo että nyt nämä natsit on menneet liian pitkälle, se on voimakas signaali isolle joukolle autoritaarisia jotka eivät ole (vielä) todenneet nykyauktoriteettia liian löysäksi. Mutta tässä pitää sitten toimia lain mukaan, ei venyttää lakia että saadaan natsit tuomittua. Jos laki ei riitä, sitä voidaan muuttaa, sekin on auktoriteettien järjestyksenmukaista toimintaa. Mutta ei-auktoriteettien lain ulkopuolinen toiminta on sitä epäjärjestystä, jota autoritaariset kauhistuvat.
  • Tilastoargumentit eivät toimi, koska tämä on tunnepohjaista, ja jos yksilö ei erityisesti vahvasti halua tehdä toisin niin tunne voittaa aina tiedon. Tutkimuksesta voidaan ymmärtää myös, että erilaisuuden korostaminen toimii tarkoitusta vastaan. Liberaalille (tässä siis ihmiselle joka on avoin uudelle) siitä kertominen esim. lehtijutuissa kuinka kiinnostavia ja kiehtovia erilaisuuksia näissä ulkomaalaisissa on voi olla positiivista, mutta vähän avoimelle/autoritaariselle se on aina negatiivista. Sen sijaan sen korostaminen kuinka pinnallisesti erilaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, toimii paljon paremmin.
  • Asioiden esittäminen vastaanottajan näkökulmasta toimii, omasta näkökulmasta ei. Jos A-ryhmäläinen yrittää käännyttää X- ja Y-ryhmäläisiä (tai mitä tahansa joka on lähempänä Z:aa kuin A:ta) sanomalla että Z on paha koska se haluaa syrjiä vähemmistöjä, hän käyttää siinä oman ryhmänsä arvoja ja retoriikkaa jotka eivät lainkaan resonoi vastaanottajissa, ja tuloksena vastaanottajat todennäköisesti siirtyvät vain kauemmaksi A:sta todetessaan että erot tänne ovat suurempia kuin olivat aiemmin kuvitelleet. Jos hän sen sijaan osaa ymmärtää sitä miksi X-ryhmäläinen kannattaa kansallismielisyyttä ja haluaa ulkomaiset ulos (esim. normatiivinen uhka [7]), on mahdollista käyttää vaikkapa argumentaatiota jossa Z-ryhmän keinot itse asiassa lisäävät epäjärjestystä ja uhkaa yhteiskunnalle. Tällainen argumentti saa vastaanottajan näkemään A-ryhmäläisessä yhtäläisyyksiä ja Z-ryhmän toiminnassa vaaroja omien arvojensa kannalta, ja vaikka arvoista ei päästäisi yksimielisyyteen, keinoista voidaan päästä (esim. väkivallan tuomitseminen ja estäminen).
  • Tutustuminen toimii. Tässä pätee toinen psykologinen ilmiö: kategorisointi. Kirjoitin siitä aiemmin. Mitä vähemmän ryhmää tai sen jäseniä tuntee henkilökohtaisella tasolla, sitä enemmän ne niputetaan yhdeksi joukoksi. Kun tämä yhdistetään vähäiseen avoimuuteen (eli ~epäilykseen kaikkea uutta kohtaan) ja autoritaarisuuteen, pienikin merkki siitä että yksi siitä joukosta on rikollinen, vaarallinen, epäluotettava tai muuten epäilyttävä, se yleistyy koko joukon ominaisuudeksi. Luultavasti positiiviset ominaisuudet yleistyvät heikommin (tuon vähäisen avoimuuden takia), mutta se toimii kuitenkin periaatteessa samalla tavalla. Tutustutaan ihmisiin, niin heitä on paljon vaikeampi pitää pahoina – ja tämä koskee tietysti myös A-ryhmää, jonka on joskus vaikea nähdä eroa X:n, Y:n ja Z:n välillä.

Pidemmällä tähtäimellä ainoa keino on turvallisuudentunteen lisääminen. Voidaan kyllästymiseen nähden sanoa ja näyttää tilastoja että rikoksia on mitättömän vähän, maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole mitätöntä suurempi ongelma, elämä on parempaa kuin koskaan ns. “parempina aikoina” – millään tällä ei ole väliä niin kauan kun ihmiset tuntevat että Suomi on mennyt vaarallisemmaksi ja heidän ryhmiään uhataan. He tuntevat niin koska poliitikot sanovat niin, koska lehdistö tekee siitä juttuja, koska kaveri kertoi. Autoritaariset ovat ihmisiä, heillä on ihmisten motiivit. Jos heiltä poistaa motiiveja (turvattomuuden tunne, katkeruus ja viha nykyisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta kohtaan[7]), eivät he rupea natseiksi. Tämä työ on tietysti paljon vaikeampaa eikä siihen ole yksinkertaisia keinoja. Mutta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa sen täydellinen ohittaminen että he tuntevat olonsa turvattomaksi, vihaiseksi, katkeraksi, on varma tapa puhua ohi, eikä se ainakaan auta näitä tunteita.

 


[1] “Hyvinvointi” ja “vapaus” ovat tietysti epämääräisiä käsitteitä, enkä ole ainakaan tässä halukas määrittelemään asiaa tarkemmin, koska tarkoitukseni ei ole tehdä mitään filosofisesti vahvaa väitettä jonka yksityiskohdista sitten voisi vääntää loputtomiin. Tämä on ennemmin deskriptiivinen kuvaus siitä, omat moraaliperustani tukeutuvat lähinnä care/harmiin, fairnessiin ja libertyyn (Graham et al., 2013).

[2] Tämä postaus perustuu olennaisesti seurausetiikkaan, eli siihen että oikean ja väärän kannalta tärkeää on, mitä teoista seuraa, ei se ovatko teot itsessään oikein.

Yleisemmin, ihmisten eettisen ajattelun on ajateltu jakautuvat karkeasti konsekventialistiseen (seurauseettiseen) ja deontologiseen (velvollisuuseettiseen[3]) puoleen – kyseessä on siis (jälleen) ilmiö, joka kyllä ilmenee käytännössä kaikissa ihmisissä, mutta näiden keskinäinen suhde vaihtelee merkittävästi. Konsekventialistiksikin tunnustautuvasta ihmisestä kyllä tuntuu, että pahantekijälle vahingon tekeminen ei ole yhtä haitallista kuin viattomalle, mutta hänestä tuntuu myös, että laajempi konteksti on tärkeämpi: esimerkiksi oman käden oikeudesta suurella todennäköisyydellä seuraa koston kierteitten ja muiden mekanismien kautta enemmän haittaa kuin hyötyä, joten pahantekijää ei kannata itse lähteä vahingoittamaan, vaan nojautua oikeusjärjestelmään vaikka se tuntuukin pahalta. Käytännössä kaikilla ihmisillä siis on oikeudenmukaisuuteen liittyviä tunteita molempien ajattelutapojen puolelta, enkä usko että kukaan oikeasti tuntee että aina olisi oikein tehdä x (vaikkapa vastustaa natsismia), keinoista (valehtelu? väkivalta? tappaminen?) ja niiden seurauksista riippumatta.

Jos sinusta siis tuntuu että vaikkapa ajankohtaisiin asioihin liittyen mielestäsi on itsestäänselvää että alpakkatilaisuudessa ei ollut mitään väärää koska sillä vastustettiin natseja, etkä ymmärrä miten kukaan voisi olla toista mieltä, korostan: monet muut voivat olla ihan yhtä paljon natseja vastaan mutta olla silti taipumuksiltaan konsekventialistisempia. Deontologinen arvostelma antaa voimakkaamman tunteen, mutta konsekventialistin heikompi tunne ei ole merkki siitä että hän symppaa natseja.

[3] Velvollisuuseettisyys filosofisena käsitteenä on itse asiassa vähän eri asia kuin mistä puhun: psykologisesta taipumuksesta liittää moraalinen tunne tekoon, joka on oikeastaan vain signaali varsinaisesta vältettävästä/tavoiteltavasta pahasta/hyvästä. Erottelun on esitellyt hyvin Cushman (2013). Sanaa “deontologinen” käytetään kuitenkin joskus myös tästä, ja koska se on tunnettu termi, sillä saadaan välitettyä suunnilleen mistä on kyse.

[4] Huomattakoon perinteisen ja sosiaalisen median rooli prosessissa, jossa yhteiskunta ja maailma alkaa näyttää yhä vaarallisemmalta ja uhkaavammalta. Kun seuraavalla kerralla näet FB:ssä tai muualla jutun, jossa keskeinen sisältö on tuo, mieti uudestaan haluatko todella antaa sille näkyvyyttä.

[5] On tietysti muitakin syitä toimia eri tavoilla – esimerkiksi natsien vainoamien ryhmien turvaaminen on erinomainen sellainen – mutta keskitytään tässä natsismin estämiseen.

[6] Ja tässä ei tarkoiteta sanoa, että vain natsimieliset tuntevat turvattomuutta. Totta kai kuka tahansa voi tuntea turvattomuutta, ja A-ryhmässä varmasti tunnetaan turvattomuutta Z-ryhmän toimista. Pointti on, että turvattomuuden tunne lisää autoritaarisuutta, ja siinä missä A-ryhmässä sen vaikutus voi olla mitätön, X- tai Y-ryhmässä se voi olla ratkaiseva tekijä että ihminen siirtyy ryhmään Z ja kannattamaan ihan oikeita natseja.

[7] Katkeruus ja vihaisuus syntyy siitä, että turvattomuuden tunne ei ole henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, vaan (omaksi ryhmäksi tunnettuun) ryhmään kohdistuvaa – esimerkiksi “kunnon suomalaisiin”, mitä se heille sitten tarkoittaakaan. Ryhmän tunnetaan olevan vaarassa, paitsi fyysisesti (esim. terrori-iskut, raiskaukset), myös koska sen moraalista selkärankaa nähdään hajotettavan (esim. kurinpidon vähentyminen, yhteiskunnallisen reiluuden heikentyminen, vieraiden tapojen yleistyminen). Kun ihmiset tuntevat tätä normatiivista turvattomuutta, he odottavat että auktoriteetti vastaa siihen – sitä vartenhan auktoriteetti on olemassa. Jos auktoriteetin ei nähdä vastaavan siihen, seuraa katkeruutta ja vihaisuutta ja halua vaihtaa auktoriteetti (heidän näkökulmastaan) legitiimimpään.

Viitteet ja kirjallisuutta

Cushman, F. (2013). Action, Outcome, and Value A Dual-System Framework for Morality. Personality and Social Psychology Review, 17(3), 273–292. doi:10.1177/1088868313495594

Feinberg, M., & Willer, R. (2015). From Gulf to Bridge: When Do Moral Arguments Facilitate Political Influence? Personality and Social Psychology Bulletin. https://doi.org/10.1177/0146167215607842

Graham, J., Haidt, J., Koleva, S., Motyl, M., Iyer, R., Wojcik, S. B., & Ditto, P. H. (2013). Moral foundations theory: The pragmatic validity of moral pluralism. Advances in Experimental Social Psychology, 47, 55–130. https://doi.org/10.1016/B978-0-12-407236-7.00002-4

Van Hiel, A., Duriez, B., & Kossowska, M. (2006). The Presence of Left-Wing Authoritarianism in Western Europe and Its Relationship with Conservative Ideology. Political Psychology, 27(5), 769–793. https://doi.org/10.1111/j.1467-9221.2006.00532.x

 

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia