Ylen vaalikoneen arvokysymykset 2019

Edellisessä blogauksessani kerroin vaalikoneen arvokysymysten luomisen taustoista ja prosessista. Tässä käyn kysymykset läpi siitä näkökulmasta, mistä psykologisesta piirteestä ja millaisesta alkuperäisestä muotoilusta ne ovat peräisin.

Kaksi huomautusta ennen kuin jatkan. (1) Johtuen monenlaisista virhelähteistä KYSYMYKSIÄ EI VOI KÄYTTÄÄ TEKEMÄÄN ARVIOITA YKSITTÄISISTÄ IHMISISTÄ. Mittarien luotettavuus muodostuu siitä, että vaikka yksittäisen ihmisen vastaus saattaa satunnaisista syistä olla ihan mitä sattuu, keskimäärin jonkin ryhmän yli (kuten puoluetasolla) satunnaiset tekijät tasoittuvat, jolloin havaittava keskiarvo vastaa melko hyvin ryhmän todellisten näkemysten keskiarvoa. Jos olet vastannut tai vastaisit johonkin kysymykseen tietyllä tavalla mutta olet eri mieltä siitä millaisiin asioihin se liittyy, voit olla täysin oikeassa – ehkä se ei sinun kohdallasi liity. (2) Puhun psykologiseen tutkimuksiin liittyvistä piirteistä, eli siitä millaisia psykologisia taipumuksia poliittisten valintojemme taustalla voidaan löytää. Nämä taipumukset ovat kuvauksia kuinka ihmiset tekevät arvioita siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta ne EIVÄT ITSESSÄÄN OLE ARVOSTELMIA siitä miten asioiden pitäisi olla. Se, että kerron että tutkimuksissa jokin piirre liittyy tietynlaiseen ajatteluun ja sen on oletettu kehittyneen tietyllä tavalla, EI ole minun näkemykseni (tai varsinkaan tieteen näkemys!) siitä että näin on oikein.

Kuten edellisessä blogauksessa kerroin, piirrekysymyksiä on vaalikoneen asettamien rajoitteiden sisällä hyvin vaikeaa ellei mahdotonta muodostaa selkeiksi ja yksiselitteisiksi. Ne ovat tulkinnanvaraisia, mikä voi olla ärsyttävää – tämä ei ole tarkoituksellista, mutta oli toki nähtävissä. Tästä pahoitteluni.

Siinä määrin kun ne toimivat, ne osuvat tietyn piirteen tunneperäiseen toimintamekanismiin, joka antaa vastaajalle intuition siitä mitä kysymyksellä tarkoitetaan ja fiiliksen kuinka siihen tulee vastata. Kysymyksissä ei siis ole mitään “ansaa”: ne tarkoittavat juuri sitä mitä kuvittelet niiden tarkoittavan. Ne toimivat siis tulkinnanvaraisuudestaan huolimatta aivan samoin kuin normaalitkin vaalikonekysymykset: ne antavat tietoa siitä, ketkä ehdokkaat ovat samankaltaisia vastaajan kanssa. Tämä hyödyttää sekä ehdokasta että äänestäjää.

Ärsytyksestä seuraa myös paljon palautetta, josta (muistinvaraisesti) aito esimerkki: Jos kysymys ei ole niin selkeä, että kaikki vastajaat varmasti ymmärtävät sen samalla tavalla, kysymys on yksiselitteisesti paska.” Palaute nojaa sinänsä pätevään yleiseen kriteeristöön siitä miten kyselykysymykset yleensä muodostetaan (ks. edellä). Se menee kuitenkin hieman harhaan. Ymmärtäminen samalla tavalla ei ole itsetarkoitus – se on vain tavanomaisessa kysymysten muodostamisparadigmassa tapa varmistua siitä, että vastaukset ovat vertailtavissa. Tässä vertailtavuus tulee siitä, että kysymysten tavoittelemat psykologiset piirteet ja niihin liittyvät tunnemekanismit ovat kaikilla ihmisillä samat, ja ainoastaan niiden voimakkuus vaihtelee.

Otan esimerkkinä ensimmäisen kysymyksen[1]:

Suomessa tarvitaan nyt koviakin keinoja järjestyksen ja tavallisten ihmisten puolustamiseksi.

Kysymys liittyy autoritaarisuuteen, joka omassa teoriataustassani nähdään piirteenä, joka on kehittynyt suojelemaan yhteisöä ulkoisilta uhilta. Ideana on, että kaukaisten esivanhempiemme on ollut edullista (a) osata erottaa tiukasti oma yhteisö ulkopuolisista, (b) tunnistaa kun yhteisöä uhataan ulkoapäin, ja (c) vastata uhkaan tiivistämällä yhteisö voimakkaan puolustusreaktion taakse. Ihmisen mieleen on siis kehittynyt taipumuksia jotka toteuttavat tähän liittyvää havainnon luokittelua (sisäryhmä eli oma yhteisö vs. ulkoryhmä, mikä tulkitaan uhkaksi) sekä toimintaan ajavia tunnemekanismeja. Epämääräisiä, tarkemmin määrittelemättömiä “kovia keinoja” tai “tavallisia ihmisiä” ei kaikkien tarvitse ymmärtää täsmälleen samalla tavoin, riittää että vastaajalla on intuitio minkätyyppisiin asioihin niillä viitataan, koska tuo intuitio on peräisin autoritaarisuus-piirteen tekemistä arvioista.

Piirteenä autoritaarisuus on herkkyyttä tunnistaa uhkia yhteisölle ja reagoida niihin voimakkaasti. Tämä piirre löytyy meistä kaikista, mutta sen herkkyys vaihtelee. Siten nykytilanteessa, jossa uhkat ovat sen verran epämääräisiä että emme selvästi ole välittömässä hengenvaarassa, mutta sen verran selviä että niitä on mahdoton kiistää täysin:

  • Osa ihmisistä tuntee, että oma yhteisö on erotettavissa ulkopuolisista, että yhteisö on uhattuna, ja että vastaus uhkaan täytyy olla voimakas jotta se voidaan torjua. Tämä saattaa tarkoittaa voimakasta johtajaa, mutta usein se tarkoittaa ainakin sitä, että yksilöiden yhteisestä linjasta poikkeava toiminta koetaan haitallisena ja sitä halutaan rajoittaa.
  • Toinen osa ihmisistä tuntee, että erottelu omiin ja ulkopuolisiin ei ole keskeinen Suomen kannalta, että uhkaa ei ole tai se on liioiteltu, ja että siten rivien tiivistäminen ja yksituumaisen voimakas puolustautuminen on enemmän haitallista kuin hyödyllistä.

Kysymys pyrkii löytämään tämän eron herkkyydessä, ja auttaa äänestäjiä hahmottamaan mitkä puolueet kuuluvat keskimäärin kummalle puolelle tämän tunteen suhteen. Se, mihin uhkiin tarkalleen sitten vastataan ja millä keinoin ovat erillisiä poliittisia kysymyksiä, joihin tässä ei oteta kantaa – mutta äänestäjät pystyvät paremmin ymmärtämään miksi politiikkaa tehdään tietyllä tavalla, kun he hahmottavat paremmin päättäjien tunnemaailmaa, johon kaikki päätökset lopulta perustuvat. Kaikkien valittujen piirteiden lailla autoritaarisuus ei ole yksinomaan haitallista tai hyödyllistä – se on vain tapa nähdä ja suhtautua maailmaan. Haitallisuus tai hyödyllisyys tietyssä tilanteessa riippuu siitä, ovatko uhkat tosiasiassa sellaisia että esim. yhteisön tiivistämiseen liittyvä yksilönvapauksien rajoittaminen on tarpeellista vai ei.

Kuten kaikkien, myös autoritaarisuus-kysymyksen lopullinen muotoilu on pitkällisen pohdinnan ja neuvottelun tulos. Pohjana oli erityisesti autoritaarisuus-kyselyn item “The facts on crime and the recent public disorders show we have to crack down harder on troublemakers, if we are going preserve law and order”. Alkuperäisessäkin muotoilussa on ilmaisujen sekä epämääräisyyttä että myös hankala kaksiosaisuus koska A, niin B (“tarvitaan kovia keinoja” jotta “pystytään puolustamaan”), mutta nämä molemmat osat ovat relevantteja tunnemekanismin kannalta. Pitkään mukana oli komponentti joka oli selvemmin viittaus uhkaan alkuperäisen itemin mallin mukaan (the facts on…), mutta sen koettu epämääräisyys ja lauseen pituus lopulta johtivat siihen että se jätettiin pois oletuksella, että mekanismin muut osat riittävät siihen että se tunnistetaan.

Traditionalismi on mukana poliittisen relevanssin takia, sekä siksi että se on perinteisesti ollut osa autoritaarisuus-kyselyitä. On kuitenkin jossain määrin kyseenalaista onko sen takana on mitään erillistä (kausaalista) piirrettä. Traditionalismin on negatiivisesti yhteydessä avoimuus-persoonallisuuspiirteeseen, mutta on syytä epäillä ovatko Big 5 -persoonallisuuspiirteet muuta kuin kokoelmia sisäisesti korreloivia taipumuksia joilla ei kuitenkaan ole yhteistä toimintamekanismia. Traditionalismin takana voidaan myös nähdä mekanismeja kuten negatiivisuusherkkyys ja taipumus nähdä tutut asiat positiivisempina kuin tuntemattomat, sekä näiden yhteistoiminta, mutta yhteisöllisellä tasolla meta-arvo joka ei suhtaudu konkreettiseen toimintaan on teoreettisesti hieman epäilyttävä. Riippumatta tästä, traditionalismi on kiistämättä taipumuksena politiikassa tärkeä, ja se ajaa ihmistä jarruttelemaan kaikenlaisia uudistuksia. Tuttuun ja turvalliseen luottaminen on hyödyllistä silloin kun uudistuksilla voi oikeasti olla vaarallisia seurauksia, mutta toisaalta etenkin nopeasti muuttuvassa maailmassa uudistukset voivat olla välttämättömiä ja niiden tekemättä jättäminen vaarallista.

Kysymys traditionalismista on yksinkertainen:

Perinteiset arvot ovat hyvän elämän perusta.

Kysymys pohjautuu autoritaarisuus-kyselyn traditionaalisuus-alaosioon ja erityisesti sen kysymykseen “The ‘old-fashioned ways’ and ‘old-fashioned values’ still show the best way to live.” Lainausmerkit haluttiin poistaa luettavuuden edistämiseksi, ja “parhaan” elämäntavan sijaan arvostelmaa lievennettiin “hyvän elämän perustaan” sillä oletuksella, että hc-traditionalisteja Suomessa on kuitenkin melko vähän. Lopullinen muotoilu on tasapainoilua sen kannalta miten vahvaksi väite rakennetaan ja osutaanko sillä sellaiseen poliittiseen jakolinjaan, joka on vaalikoneessa hyödyllinen.

Seuraava kysymys liittyy ilmiöön jota kutsun tässä nimellä ryhmähierarkkisuus (RH):

On oikein, että yhteiskunnassa tietyt ryhmät ovat paremmassa asemassa kuin toiset.

Piirteenä RH on yhteydessä taipumukseen nähdä sosiaalinen maailma ryhmäpohjaisena, jossa keskeistä ei ole niinkään sisä-/ulkoryhmä -erottelu kuten autoritaarisuudessa, vaan se, että ryhmien välillä on oikeutettuja valta- ja statuseroja. Ihminen, jolla on korkea RH näkee (erityisesti tuntemattomat) muut ihmiset näiden ryhmäjäsenyyksien kautta, joka pohjautuu vahvasti näkemykseen, että ryhmien hierarkia johtuu niiden jäsenten ominaisuuksista, ja on siksi oikeutettua. Matalan RH:n ihminen taas ei näe muita ihmisiä niin voimakkaasti ryhmiensä edustajina, mutta ennen kaikkea hänelle ryhmien hierarkiaerot eivät näyttäydy oikeutettuina. Taipumuksena RH ilmenee erityisesti hierarkioiden kannattamisena/vastustuksena, mutta myös kilpailun näkemiseen hyödyllisenä/haitallisena. Taipumus toimii riippumatta siitä missä kohtaa hierarkiaa yksilö sattuu itse olemaan, eli se ei ole oman aseman pönkittämistä, vaan näkemys siitä ovatko hierarkiat ja kilpailu ylipäänsä hyviä ja hyödyllisiä.

Konkreettisesti korkean ja matalan RH näyttäytyy selvimmin suhtautumisessa taloudelliseen eriarvoisuuteen – korkea RH on yhteydessä näkemykseen että köyhien köyhyys ja rikkaiden rikkaus johtuu heidän ominaisuuksistaan jotka liittävät heidät osaksi tuota ryhmää. RH kuitenkin luultavimmin muuttuu jonkin verran suhteessa yhteisön vaurauteen: mitä enemmän vaurautta on kokonaisuudessaan, sitä vähemmän on tarvetta vahtia sitä että se jakautuu hierarkian suhteen oikein. Teoreettisella tasolla RH on oletettavasti kehittynyt vahvistamaan hierarkioita (mikä on monesti ollut hyödyllistä yhteisöjen kilpailussa toisia yhteisöjä vastaan) sekä kannustamaan kilpailullisuuteen, mikä on edistänyt koko yhteisön vaurautta ja menestystä – mutta usein yksilöiden kustannuksella.

Pohjana oli alkuperäisen kyselyn “It’s probably a good thing that certain groups are at the top and other groups are at the bottom”, jota lähellä käyttämämme muotoilu edelleen on. Toiset ryhmät huipulla ja toiset pohjalla -ilmaisu tekee luultavasti ilmaisusta monille vaikeamman hyväksyä, joten jakaumaa korjataksemme lievensimme sitä hiukan. Yksittäisenä tämä kuitenkin tavoittaa luultavasti RH:n huonommin kuin autoritaarisuus-kysymys oman piirteensä, koska vaikka ilmiöstä on paljon tutkimusta ja empiirisesti sillä on paljon selitysvoimaa, RH on piirteenä epämääräisempi (ja eräiden teoreettisten näkemysten mukaan se ei ole kausaalinen piirre lainkaan). Alkuperäisen psykologisen testin social dominance orientation nimittäin keskittyy piirreulottuvuuden ääripäähän, missä se liitetään monenlaisiin negatiivisiin sosiaalisiin ilmiöihin kuten syrjintään. Korkea SDO on kuitenkin väestössä suhteellisen harvinainen, ja sen sijaan käyttämämme ryhmähierarkkisuus pyrkii kuvaamaan yksilöeroja ulottuuvuuden keskivaiheilla, eikä siitä voida tehdä suoraan johtopäätöksiä yhteyksiin joita äärimmäisellä SDO:lla on tutkimuksissa löydetty.

Moral Foundations

Autoritaarisuus ja RH perustuvat omiin teorioihinsa ja tutkimusperinteisiinsä, vaikka niistä on tehty myös integratiivisia esityksiä. Seuraavat kysymykset sen sijaan liittyvät kaikki samaan teoreettiseen ja empiiriseen pohjaan, moraaliperustateoriaan (moral foundations theory, MFT). Olen kirjoittanut teoriaan liittyvästä tutkimuksestani ennenkin, mutta kyseessä on siis teoria jonka mukaan ihmiset eivät tee moraalisia arvioitaan rationaalisesti vaan tunnepohjalta, ja piirteitä joihin nämä tunnepohjaiset arviot perustuvat on rajallinen määrä ja ne ovat usein ristiriidassa keskenään. MFT:n esittämiä moraaliperustoja ja niihin liittyviä moraalisia arvioita ovat vahingonteon välttäminen (harm/care), eli tuotetaanko jollekin vahinkoa tai kärsimystä; reiluus (fairness), eli kohdellaanko ihmisiä yhdenvertaisesti ja tekevätkö kaikki oman osansa; lojaalisuus (loyalty), eli ollaanko uskollisia omalle ryhmälle; auktoriteetti (authority), eli noudatetaanko yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä hierarkioiden kunnioittamisesta; sekä puhtaus (purity – toisinaan myös kutsuttu nimellä pyhyys), eli kunnioitetaanko asioiden tietynlaista syvällisempää olemusta ja sen puhtautta. Uudemmassa versiossa teorian reiluus keskittyy enemmän suhteellisuuteen (kaikkien on saatava ansaitsemansa, niin hyvässä kuin pahassa), ja siitä on erotettu vapaus (liberty), eli pakotetaanko jotakuta sellaiseen mitä hän ei halua.

Arvokysymysten pienestä määrästä johtuen emme voineet käyttää kaikkia moraaliperustoja. Koska MFT:n authority on luotu osin autoritaarisuuden pohjalta ja fairness on melko lähellä RH:ta (sekä teoreettisesti ongelmallinen, kun sen uudelleenmuotoilun tarkempaa luonnetta suhteessa muihin ei ole kunnolla tutkittu), jätimme nämä pois. Lisäksi kysymyksen käytännön valinnassa oli enemmän luotettava “kysymyksen olemuksen tiivistämiseen” ja tunnereaktion samankaltaisuuteen, koska MFT:n mittaamiseen yleisesti käytetty Moral Foundations Questionnaire (MFQ) sisältää ainoastaan kuusi kysymystä per moraaliperusta, siinä missä vaikkapa autoritaarisuus ja SDO -kyselyt sisältävät 14-22 kysymystä yksittäiselle piirteelle, eikä juuri vaalikoneeseen sopivia alkuperäisiä kysymyksiä löytynyt.

Edit 14.3.: Ylen lopullisesta vaalikoneesta on vielä karsittu tässä käsitellyt välittäminen ja puhtaus.

Välittäminen / vahingon välttäminen -moraaliperusta on siitä hankala, että se on keskimäärin kaikilla ihmisillä vahvin intuitio: kaikki tunnistavat, että on väärin vahingoittaa muita ja on hyvä välittää toisista. Tämä on laumaeläimelle tärkeä intuitio joka saa meidät auttamaan toisiamme, ja on luultavasti keskeisesti vaikuttanut siihen että lajimme on saavuttanut sen aseman mikä sillä nykymaailmassa on. Mutta koska moraaliperusta on niin hallitseva, on vaikea löytää mitään yleistä (piirteen varsinaiseen sisältöön liittyvää) kysymystä joka jakaisi ehdokkaita vaalikoneen kannalta mielekkäästi. Siksi välittämisen kohdalla hyväksyttiin että kysymys ei käsittele piirrettä yleisellä tasolla, vaan siellä mistä eroja on helpompi löytää. Välittäminen nimittäin kohdistuu eri ihmisillä eri tavoin – vaikka kaikkien mielestä vahingon tekeminen on väärin, eri ihmiset ovat eri mieltä siitä mikä on vahingon tekemistä. Eräs erimielisyyden kohde on emotionaalinen vahinko, joka toisten tulkinnan mukaan on vain “mielensä pahoittamista” ja toisten tulkinnan mukaan aitoa kärsimystä siinä missä fyysinenkin. Yhteisön tasolla piirteen tulkinta emotionaalisen vahingon kautta voi siis olla hyödyllistä, jos emotionaalinen vahinko haittaa yksilöiden toimintaa yhteisössä ja siten emotionaalisen vahingon estäminen mahdollistaa tätä. Tulkinta voi olla myös yhteisön kannalta haitallista, jos tämä estäminen haittaa yksilöiden toimintaa enemmän kuin mahdollistaa sitä.

On oikein nähdä vaivaa sen eteen, ettei vahingossakaan loukkaa toista.

Alkuperäisessä kyselyssä on ennen varsinaisia kysymyksiä alustuksena “When you decide whether something is right or wrong, to what extent are the following considerations relevant to your thinking?” ja meidän kysymyksemme lähtökohtana olleena väitelauseena “Whether or not someone suffered emotionally.” Tämä monimutkainen rakenne oli pääsyynä miksi kaksi vuotta sitten Yle ei halunnut käyttää moraaliperustakysymyksiä. Nyt teimme alkuperäiseen muotoon radikaaleja muutoksia ja jokainen moraaliperustakysymys toimi paremmin itsenäisenä – tosin sillä hinnalla että välittämisen kysymys oli sitten vähemmän yleinen. Muotoilussa on vielä jouduttu hakemaan erottelukykyä melko erityisellä tilanteella: että ei pelkästään vältetä loukkaamasta toisia, vaan nähdään erityisesti vaivaa ettei loukata. Näin jälkikäteen katsottuna tosin epäilyttää, että kysymys vaatii enemmän tietoista miettimistä ja tämä voi haitata piirteen tunnemekanismiin osumista.

Puhtaus/pyhyys-moraaliperustan kysymyksessä on sen sijaan keskitytty vahvasti piirteen käsitteelliseen ytimeen:

On pyhiä tai muuten ihmistä suurempia asioita, joita täytyy puolustaa silloinkin kun se vaatii omien etujen uhraamista.

Tällä kysymyksellä ei ole mitään selvää alkuperäiskysymystä lähtökohtana, koska MFQ:n puhtaus-kysymykset ovat hyvin ilmiöpainotteisia eivätkä oikein tarjoa kulmaa piirteen yleiseen käsitteelliseen sisältöön. (Niitä on myös kritisoitu siitä, että ne keskittyvät lähinnä USA-keskeiseen kristilliseen käsitykseen pyhyydestä ja puhtaudesta.) Käsitteen ytimessä on kuitenkin idea joka kysymyksessä esitetään, ja oletettavasti sen kuvaama piirre aiheuttaa taipumusta tehdä näistä asioista kynnyskysymyksiä joista ei jousteta. Sen sisältö vaihtelee ihmisten välillä kansakunnasta ihmisoikeuksiin ja luonnosta Jumalan lakiin, mutta oletuksena on että tunne tuon jonkin pyhän puolustamisesta on kaikissa sama. Kysymyksestä puuttuu vielä idea “puhtaudesta”, eli että tuo ihmistä suurempi pyhä asia voi korruptoitua. Teorian mukaan puhtaus-moraaliperusta nimittäin on kehittynyt suojelemaan yhteisöä erityisesti ulkopuolelta tulevilta taudeilta ja sosiaalista järjestystä häiritseviltä erilaisilta tavoilta. Pidimme tätä nykypolitiikan kontekstissa kuitenkin vähemmän relevanttina yksityiskohtana.

Vaalikoneen yhteydessä kysymys siitä, missä määrin ehdokas näkee politiikan pelinä jossa kaikki on tarvittaessa kaupan, vai onko joitain asioita joita ei kerta kaikkiaan saa uhrata, on kiinnostavaa äänestäjälle jo itsessään. Puhtaus-piirteen kautta sillä on myös muuta merkitystä, koska kyseessä on taipumus joka ei liity pelkästään niihin yksittäisiin asioihin jotka poliitikon julkisissa kannanotoissa tulevat esille, vaan myös taipumukseen ajatella muitakin aiheita pyhinä sekä näkemykseen jossa suojeluun tarvitaan aktiivista korruption vastustusta. (Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö puhtaudessa matalalla olevat ihmiset vastustaisi korruptiota.)

Muotoilussa kiinnitettiin huomiota ristiriitaan, että vaikka sana “pyhä” luultavasti jo yksin herättää aika lähelle ajatusta mitä kysymyksellä haetaan, sen vahva yhteys uskonnollisuuteen olisi saattanut johtaa monet vastaajat kyseenalaistamaan tunnereaktion – tai aiheuttamaan eri tunnereaktion (joka ei ollut tarkoituksena) nimenomaan uskonnolliseen puoleen. Niinpä kirjoitimme auki mitä “pyhällä” tässä tarkoitettiin.

Lojaalisuus-moraaliperustassa päädyttiin myös vaalikonerelevanssin tähden spesifimpään lojaalisuuden muotoon sen yleisemmän sisällön sijaan:

Poliitikon velvollisuus on ennen kaikkea ajaa omien äänestäjiensä etua.

Lojaalisuuspiirteen aiheuttama taipumus on auttaa ja puolustaa omaa ryhmää, tarvittaessa muita ryhmiä vastaan. Kuten muissakin moraaliperustoissa, lojaalisuuden sisältö voi vaihdella, mutta useimmat tunnistavat tunteen joka asettaa oman perheen tärkeämmäksi kuin muut ihmiset. Mekanismina lojaalisuus ei sinänsä suoraan liity tietynlaiseen käyttäytymiseen – kuten esimerkiksi välittäminen, jossa motivaatio on aktiivisesti toimia esimerkiksi kärsivän auttamiseen ja kärsimyksen lopettamiseen. Sen sijaan lojaalisuus toimii korostaen eri kohteiden tärkeyttä suhteessa toisiinsa. Välittäminen on tärkeää, mutta omista välittäminen on erityisen tärkeää ja tuntemattomista välittäminen vähemmän tärkeää. Teoriatasolla on kiinnostavaa, liittyykö lojaalisuus piirteenä todellakin ihmisten näkemiseen ryhmien kautta, kuten se on perinteisesti ajateltu, vai ennemminkin pitkällisen läheisyyden aiheuttamaan tuttuuteen. Yhteisön tasolla lojaalisuus on tietysti hyödyllistä petosten ja vapaamatkustuksen vähentämiseen, mutta toisaalta omaan ryhmään kohdistuessaan lojaalisuus voi aiheuttaa yhteisön sisällä kitkaa ja riitaa ryhmien välille, ja erityisesti eliitin keskuudessa pahimmillaan omien suosimista joka johtaa korruptioon ja nepotismiin. Toisaalta ei ole selvää, missä määrin tämä spesifi lojaalisuuden muoto on yhteydessä lojaalisuus-piirteeseen yleisemmin.

Käytetty muotoilu on vaalikoneessa relevantti, mutta ei perustu mihinkään yksittäiseen kysymykseen MFQ:sta. “Etu” jää epämääräiseksi, mutta sen konkreettinen ilmentymä ei ole relevantti sen tunteen kannalta, että omia on autettava.

Viimeisenä vapaus-moraaliperusta:

Suomen lakien pitäisi antaa ihmisille nykyistä enemmän vapautta tehdä omat ratkaisunsa ja kantaa niiden seuraukset.

Pohjana oli kysymys “Society works best when it lets individuals take responsibility for their own lives without telling them what to do”, jossa on keskitytty erityisesti vastuuseen (“kantaa niiden seuraukset”) sekä kysymys “I think everyone should be free to do as they choose, so long as they don’t infringe upon the equal freedom of others” jossa on keskitytty vapauteen itseensä. Jälkimmäistä pidin liian abstraktina (!), mutta myös epäkontroversiaalina joka tuskin sellaisenaan jakaisi ehdokkaita kovin hyvin. Edellisessä taas “works best” on hankala rakenne, koska se sekoittaa haluttuun tunnereaktioon arviota siitä miten maailma toimii. Suomen lait taas tuli mukaan pyrkimyksestä kiinnittää kysymys vaalikoneen kontekstiin.

Vapauden taustalla on nähty piirre, joka on kehittynyt vastustamaan toisia piirteitä jotka johtavat liian voimakkaiksi päästessään yksilön toimintamahdollisuuksia ja siten koko yhteisön hyötyä. Vapaus on jollain tavalla erikoistapaus siksi, että moraalin oletettu alkuperäinen tarkoitus on säädellä yhteisön toimintaa – eli puuttua muiden asioihin – mutta vapaus moraaliperustana pyrkii vähentämään tätä muiden asioihin puuttumista. Mikä tahansa moraalinen tunne voi tärkeämmäksi kasvaessaan muodostua haitalliseksi yhteisön selviämisen kannalta. Vaikka autoritaarisuus piirteenä pyrkii yhteisön suojelemiseen, se voi äärimmillään johtaa valtaapitävien etujen menemiseen yhteisön yleisen edun edelle ja siten tuhota yhteisön hyvinvoinnin. Vaikka lojaalisuus piirteenä pyrkii oman ryhmän menestyksen takaamiseen eikä sinänsä muiden vahingoittamiseen, äärimmillään se voi johtaa omien suosimiseen muiden kustannuksella ja kierteeseen jossa pienet sisäisesti lojaalit ryhmät taistelevat keskenään ja vahingoittavat kaikkien yhteistä etua. Jopa välittäminen / vahingonteon välttäminen, taipumus joka on keskimäärin kaikilla ihmisillä vahvin moraalinen intuitio ja täysin keskeinen selviytymisellemme lajina, voi äärimmillään johtaa yhteisön toiminnan halvaantumiseen, jos siihen liittyvä intuitio alkaa estää myös hyödyllistä toimintaa. Sanoin yllä traditionaalisuuden kohdalla että meta-arvo on teoreettisesti epäilyttävä, mutta vaikka vapaus toimii meta-arvon tavoin, se kiinnittyy tiukemmin konkreettisiin toimiin joissa joku estää muita toimimasta.

 


[1] “Kysymys” on vähän harhaanjohtava suomennos sanalle “item”, kun lauseet eivät ole kysymysmuodossa. Tässä kontekstissa termi kuitenkin viittaa ei pelkästään väittämään itsessään, vaan sen rooliin kyselyn osana, jossa kysytään vastaajan kantaa siihen kuinka samaa tai eri mieltä hän on väittämän kanssa.

Ylen vaalikoneen arvokysymysten taustat ja valinta

Huom: Ensimmäinen julkaisu 27.2., mutta Ylen jutut erityisesti vaalikoneen arvo-osiosta tulevat julki vasta myöhemmin.

Kuten vuoden 2017 kuntavaalien yhteydessä, tein yhteistyötä Ylen kanssa arvokysymysten luomiseksi. Tällä kertaa itse kehitysprosessissa mukana oli myös pitkäaikainen kollegani Simo Järvelä, joka on ollut vahvasti vaikuttamassa koko alkuperäiseen moraalivaalikone-ideaan ja sen toteutukseen jo vuonna 2015 ja sen jälkeen Yle-yhteistyöhön 2017. Olin näin jälkikäteen katsottuna pari vuotta sitten kuitenkin melko epäselvä prosessista joka johti lopulta valittuihin kysymyksiin, joten avaan sitä tässä enemmän. Haluan samalla kiittää Ylen vaalikonetoimitusta ja erityisesti sisältöpäällikkö Ville Seuria, joka jaksoi ymmärtää täysin eri lähtökohdista tulevaa tutkimuksellista lähtökohtaa ja osallistui aktiivisesti kehitysprosessiin tuoden esiin hyödyllisiä näkökulmia joita itse en välttämättä olisi tullut ajatelleeksi.

Käsittelen jokaisen kysymyksen tarkempaa taustaa tarkemmin erillisessä blogauksessa, jossa käyn läpi myös sitä missä määrin kysymykset ovat muunnelmia yksittäisistä alkuperäisistä kysymyksistä ja missä määrin ne ovat laajempia abstrahointeja.

Varoitus: pitkä teksti, lyhennelmät välittömästi alaotsikoiden jälkeen kursiivilla.

Psykologiset piirteet politiikan taustalla

Lyhyesti: tavalliset aihekysymykset kertovat vastauksen vain siihen, mitä kysytään. Arvokysymyksillä haetaan syvempiä taipumuksia, joiden avulla voidaan tehdä todennäköisestä käyttäytymisestä laajempia päätelmiä.

“Arvokysymyksiksi” on tässä kutsuttu kysymyksiä, jotka perustuvat moraali- ja politiikan psykologian tietämykseen siitä, millaiset psykologiset tekijät vaikuttavat poliittisiin asenteisiin ja/tai käyttäytymiseen. Koko lähtökohta on siis erilainen verrattuna tavanomaisiin vaalikonekysymyksiin, joissa journalistit pyrkivät etsimään sopivasti jakavat kysymykset julkisuudessa käsitellyistä poliittisista aiheista. Pyrkimyksenä on päästä syvemmälle, psykologisiin piirteisiin jotka tutkimusten perusteella vaikuttavat siihen kuinka tietynlaiset ihmiset ovat tavanneet käyttäytyä. Molemmat päättämisperusteet ovat tärkeitä, ja ne täydentävät toisiaan. Keskittyessään muutamiin keskiarvoihin testitulokset saattavat jättää huomiotta sellaisia henkilökohtaisia seikkoja jotka juuri sinulle valitsijana ovat tärkeitä.

Piirteet ovat kaikilla ihmisillä toimivia ajatteluun ja käyttäytymiseen liittyviä melko pysyviä taipumuksia. Tutuimpia ovat persoonallisuuspiirteet, joilla tavallisesti tarkoitetaan tunnollisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden kaltaisia jokapäiväiseen elämään liittyviä ominaisuuksia, mutta psykologisia piirteitä on muitakin, ja osa niistä liittyy suoraan politiikkaan. Keskeistä on, että vaikka piirteiden rakenne on samanlainen kaikilla ihmisillä, ne painottuvat eri ihmisillä eri tavalla. Kaikilla ihmisillä on se psykologinen mekanismi joka ilmenee tietynlaisena “tunnolliseksi” tulkittavana käytöksenä, mutta joillain se on vahvempi – eli jotkut ovat tunnollisempia kuin toiset.

Piirteiden vaikutus perustuu tunnejärjestelmään, joka on mielen toimeenpanokeskus – tunnejärjestelmä on se, joka ihmisen saa liikkeelle, toteuttamaan jotain tiettyä lukuisista mahdollisista tavoista käyttäytyä. Piirteet toimivat saamalla asiat tuntumaan tärkeiltä tai vääriltä, mikä synnyttää motivaation tehdä asialle jotakin. Ne myös laukaisevat voimakkaita tunnereaktioita jos niiden toimintaa estetään tai edistetään. Siten korkean tunnollisuuden ihminen voi kokea vaikkapa suurta suuttumusta kun kokee matalan tunnollisuuden ihmisen suhtautuvan liian kevyesti tärkeiksi näkemiinsä velvollisuuksiin. Sama pätee politiikkaan liittyviin piirteisiin: mm. moraaliin liittyy erilaisia piirteitä sen mukaan mitä kukakin pitää oikeana ja vääränä, ja esimerkiksi lojaalisuutta vahvasti moraalisena pitävä ihminen voi kokea vääränä uutisissa kuvatun tilanteen jossa päättäjät ovat asettaneet vaikkapa pakolaisten auttamisen suomalaisten edun edelle, ja suuttuu siitä. Joku toinen jolle lojaalisuus on selvästi vähemmän tärkeää kuin kaikista yhtäläisesti välittäminen, näkee taas auttamisen moraalisempana ja suuttuu siitä että joku haluaa olla auttamatta. Tämä suuttumus vaikuttaa käyttäytymiseen – sekä siihen miten ehdokas vastaa vaalikoneeseen, että siihen miten hän toimii ollessaan poliitikkona päättävässä asemassa.

Vaalikoneen arvokysymyksillä pyritään siis tavoittamaan näitä piirteitä. Koska piirteet vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen laaja-alaisesti mutta ennustettavasti, suuret erot puolueiden psykologisten piirteiden painottumisessa kertovat käyttäytymisestä laajemmin kuin yksittäiset, piirteisiin perustumattomat asiakysymykset. Siinä missä esim. kysymys “Asevelvollisuuden pitäisi koskea koko ikäluokkaa, ei vain miehiä” on selvä ja tarkka ja antaa informaatiota juuri tästä asiasta, se kysyy vain tasan tätä yhtä asiaa, se ei kerro perusteita miksi ihminen vastaa tietyllä tavalla, eikä anna juurikaan informaatiota siitä miten henkilö tai puolue todennäköisesti vastaa muihin vaalikoneen kysymyksiin[1] – puhumattakaan miten hän päättäisi muista politiikassa päätettäväksi tulevista aiheista joista vaalikoneessa ei kysytty. Hyvä piirrekysymys sen sijaan antaa juuri tällaista laajempaa tietoa: jos tiedämme vaikkapa puolueen keskimääräisen suhtautumisen kaikista välittämiseen ja lojaalisuuteen, osaamme ennustaa puolueen todennäköisen suhtautumisen poliittisiin kysymyksiin jotka perustuvat näihin moraalikysymyksiin.

Huomattavaa on, että sekä piirteiden luonne itsessään että niihin liittyvien kysymysten rajoitukset (ks. alla) EIVÄT MAHDOLLISTA johtopäätösten tekemistä yksittäisistä vastaajista. Tarkoituksena on, että vaalikoneen avulla äänestäjä pystyy PUOLUETASOLLA (tai jonkun muun suuremman ryhmän tasolla) vertailemaan KESKIMÄÄRÄISIÄ, TODENNÄKÖISIÄ piirteisiin liittyviä taipumuksia. Lisäksi on huomautettava, että tämä ei ole millään tavalla kliinistä psykologiaa, joka on täysin eri psykologian laji. Mikään käytetyistä mittareista ei ole sellainen joka liittyisi mielisairauksiin, vaan ne kuvaavat täysin normaalien käyttäytymistaipumusten vaihtelua.

Valinta- ja kehitysprosessi

Lyhyesti: vaalikoneen lyhyys ja muoto asettaa kysymysten valinnalle ja muotoilulle vaikeita ja ristiriitaisia vaatimuksia, ja lopputulos ei voi olla muuta kuin kompromissi näiden vaatimusten välillä.

Periaatteellisella tasolla siis voisimme laittaa kaikki ehdokkaat psykologisiin testeihin, joiden perusteella meillä äänestäjillä olisi paljon tietoa siitä millaisia ihmisiä he ovat ja millaisia päätöksiä tulevat (todennäköisesti, keskiarvoistettuna ryhmiin kuten puolueisiin) tekemään. Tällainen testaaminen ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista, eikä tällaisten tulosten julkistaminen olisi eettistäkään. Joudumme tyytymään siihen, mitä he vastaavat kysymyksiin vapaaehtoisesti julkisissa vaalikoneissa, ja vaalikoneet toimivat hyvin erilaisella logiikalla kuin psykologiset testit.

Vaalikoneiden on oltava helposti käytettäviä ja ymmärrettäviä, ja lyhyitä. Esimerkiksi Ylen n. 5000 vastaajan testiaineistossa kysymyksen järjestysnumeron vaikutus vastaajakatoon oli 0.05 %-yksikköä, eli kymmenenteen kysymykseen oli vastannut puoli prosenttia vähemmän, ja 30. kysymykseen puolitoista prosenttia vähemmän vastaajia kuin ensimmäiseen. Toimituksen mukaan noin 30 kysymyksen jälkeen vastaajien määrä alkaa pudota vielä enemmän, joten tuo lukumäärä kysymyksiä on se mihin vaalikoneen tekijät pyrkivät. Tavallisessa psykologisessa testissä sen sijaan on kymmeniä, jopa satoja kysymyksiä pelkästään yksittäisen piirrekokonaisuuden (teorian) tutkimiseen. Ja koska yhtä “politiikan piirteiden psykologista testiä” ei ole olemassa, lisäksi joudun yhteen piirrekokonaisuuteen keskittymisen sijaan huomioimaan useita erilaisia teorioita, piirteitä ja mittareita. Vuonna 2017 vaalikoneessa oli kuusi arvokysymystä; nyt lähdimme noin kymmenestä, päädyimme seitsemään, ja niitä on ilmeisesti vielä karsittu sen jälkeen kun sanoin itse viimeisen mielipiteeni asiaan. Ei liene vaikea nähdä kuinka tämä on melko haastava yhtälö.

Ensin valitsimme Simon kanssa joukon teorioita ja mittareita, jotka a) olivat empiirisen tutkimuksen kannalta merkittäviä poliittisen käyttäytymisen ennustajia, b) ovat periaatteessa mitattavissa yksinkertaisella itseraportointikysymyksellä, c) ovat kiinnostavia nimenomaan Suomen eduskuntavaalien kannalta, ja d) tunnemme itse sen verran hyvin että ymmärrämme miten ne toimivat ja mikä niissä on keskeistä. Käsittelimme näitä eri vaihtoehtoja vaalikonetoimituksen kanssa, ja teimme keskustelun perusteella fokusointia.

Tämän jälkeen meillä oli joukko kyselymittareita, kukin kooltaan yli kymmenestä yli kolmeenkymmeneen, joista piti tiivistää n. kymmenen yksittäistä kysymystä jotka kattaisivat nämä piirteet. Alkuperäiset kyselymittarit eivät toki ole huvikseen pitkiä – niiden kehittämisessä on jo tehty punnintaa siitä, mikä on minimimäärä kysymyksiä joilla haluttu teoreettinen konstrukti pystytään arvioimaan riittävän luotettavasti. Käytännössä siis kun mittaria lyhennetään radikaalisti, tuosta alkuperäiseen mittariin liitetystä luotettavuudesta on tingittävä lyhyyden saavuttamiseksi. Luotettavuuden “riittävyys” riippuu kuitenkin mittarin tarkoituksista: varsinaisissa psykologisissa mittareissa tarkoitus on paljon vahvemmin rajata sitä, että mittari osuu juuri oikeaan piirteeseen, ja se sisältää mahdollisimman vähän muita vaikutuksia (virhelähteitä). Vaalikoneenkin tarkoitus on toki sisältää mahdollisimman vähän virhelähteitä, mutta rima voi olla paljon matalammalla – informatiivisuutta ei arvioida tieteellisin kriteerein, vaan sen perusteella, jakaako kysymys puolueita tavoilla jotka voisivat kiinnostaa äänestäjiä tai olla heille hyödyllisiä.

Kysymysten määrällä on kuitenkin myös merkittävä vaikutus siihen, kuinka tiivistämisen radikaalisti lyhemmäksi voi käytännössä toteuttaa. Tyypillinen mittarin lyhennystapa on nimittäin valita ne yksittäiset kysymykset, jotka yhdessä ovat tutkitusti edelleen kyllin luotettavia, mutta tämä tapa on meidän tarkoitukseemme hyvin ongelmallinen.

Yleisesti on tunnettua että hyvän kyselykysymyksen periaate on karkeasti se, että kysymys on konkreettinen ja selkeä, ja tavoiteltujen vastaajien joukossa mahdollisimman moni sen lukeva ymmärtää sen samalla tavoin. Jos näin ei ole, henkilö X vastaa kysymykseen tavalla A ja henkilö Y tavalla B, jolloin heidän vastauksensa eivät ole toisiinsa nähden verrattavissa. Toinen periaate on, että kysymys kysyy vain yhtä asiaa. Jos näin ei ole, vaan kysymyksessä on esim. useita osia (“väite C ja väite D”, tai “koska väite C, niin väite D”), ei ole selvää mihin näistä osista vastaus kohdistuu (onko samaa/eri mieltä C:stä vai D:stä vai molemmista?), ja vastausten vertailtavuus on taas kyseenalainen. Vaalikoneen tavoiteltujen vastaajien joukko on koko äänestysoikeutettujen joukko Suomessa juuri täyttäneestä 18-vuotiaasta vanhimpaan mummoon, ja kysymysten on sovelluttava heille kaikille. Tämän huomaa siinä, että vaalikoneen asiakysymykset pyrkivät olemaan erittäin konkreettisia, selkeitä ja yksiselitteisiä.

Psykologisissa kyselyissä, kuten meilläkin lähtökohtana olevissa kyselymittareissa, pyritään kuitenkin tavoittamaan sellaisia ilmiöitä, joille ei ole olemassa suoraa, yksittäistä, selkeää kysymystä. “Oletko tunnollinen?” on huono persoonallisuuspiirrekysymys, koska “tunnollinen” tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Siksi kyselyissä pyritään toteuttamaan näitä hyvien kysymysten periaatteita usein kysymällä paljon selkeitä konkreettisia kysymyksiä joiden tiedetään liittyvän tavoiteltuun piirteeseen – esimerkiksi tunnollisuuteen liittyen “jätän tavaroita minne sattuu” ja “pysyn aikataulussa” (vaikkapa asteikolla aina, usein, jne.) – jolloin näiden konkreettisten kysymysten vastausten kokonaisuudesta voidaan tehdä johtopäätöksiä niiden takana piilevästä piirteestä. Voi olla että hyvin tunnollinen ihminen sattuu satunnaisista syistä vastaamaan yksittäiseen kysymykseen eri tavoin (siinä on satunnaista virhelähdettä melko paljon), mutta kun kysymyksiä on tarpeeksi, voidaan luotettavasti sanoa millainen useimpiin näistä keskimäärin tietyllä tavalla vastannut ihminen on tämän piirteen suhteen (satunnaiset virhelähteet suodattuvat melko vähäisiksi).

Kyselyiden lyhentämisessä tyypillinen lähtökohta on siis valita näistä konkreettisista kysymyksistä se joukko, jotka yhdessä ovat riittävän luotettavia. Jos kysymyksiä on 30, mittari on luotettava, mutta 20:llakin pärjää. Vaalikoneeseen soveltaessamme tarkoituksena on, että kokonaisia piirteitä on tiivistettävä yksittäisiin kysymyksiin. Tällöin ei voida käyttää yksittäistä konkreettista kysymystä, koska luotettavuutta ei voida lisätä sillä että muut samaan piirteeseen liittyvät kysymykset auttavat satunnaisten virhelähteiden suodattamisessa.

Vaihtoehto on käyttää kysymystä, jossa jollain tavalla tiivistyy piirteen syvin olemus. Tällöin kuitenkin päädytään väkisin hyvin abstrakteihin tai muutoin epäselviin kysymyksiin, joita yleensä pyritään välttämään. Valintamme oli siis

  • käyttää konkreettisia ja selkeitä kysymyksiä, joiden ei ole alunperin tarkoituskaan yksin tavoittaa piirrettä sinänsä vaan ainoastaan sen jotain ilmenemismuotoa, ja hyväksyä sekä sen heikko yhteys piirteeseen että mahdollisesti suuri satunnainen virhelähde, tai
  • käyttää abstraktia muotoilua, joissa pyritään tavoittamaan piirre sinänsä, ja hyväksytään virhelähde siitä, että eri ihmiset saattavat ymmärtää sen eri tavoin, mikä huonontaa vastausten vertailtavuutta.

Arvokysymyksissä on muutama joissa on päädytty enemmän edeltävään vaihtoehtoon, kun niistä on löytynyt sellainen ilmenemismuoto joka on relevantti vaalikoneen tarkoitukseen: ehdokkaiden jaotteluun. Mutta suurimpaan osaan tällaista ilmenemismuotoa ei ole, tai se on mahdotonta ilmaista lyhyesti. Onneksi abstraktin muotoilun ongelmaa voidaan kuitenkin pienentää kohdistamalla muotoilua tunnereaktioon. Koska politiikkaan liittyvät piirteet toimivat erityisen vahvasti tunnejärjestelmän pohjalta – esim. verrattuna tunnollisuuteen tai muihin persoonallisuuspiirteisiin, ihmiset suuttuvat paljon useammin poliittisista aiheista – näihin kysymyksiin ei vastata niinkään miettimällä tietoisesti omaa aikaisempaa käytöstä (kuten yllä esitettyihin konkreettisiin tunnollisuuskysymyksiin), vaan useimmilla ihmisillä syntyy niihin välitön tunnereaktio. Vaikka vastaaja ei olisi varma siitä mihin kysymyksen jokin sana tai ilmaisu tarkalleen ottaen viittaa, hänelle useimmiten syntyy jokin käsitys, “fiilis”, sen yleisestä suunnasta ja tunnepohjainen suhtautuminen siihen. Vastauksen voi antaa tämän fiiliksen pohjalta, koska jos ihmisten fiilis perustuu samaan tunnemekanismiin, kysymyksen vastaukset ovat vertailtavissa tämän fiiliksen pohjalta vaikka yksittäiset sanat tai ilmaisut olisivat epämääräisiäkin.

Tämä voi tuntua vastaajien “huijaamiselta”, mutta siitä ei ole kyse: jokainen kysymys liittyy siihen asiaan mihin vastaaja kuvittelikin sen liittyvän. Kysymys myös pohjautuu piirteeseen liittyvään (oletettuun) psykologiseen mekanismiin joka on relevantti sekä ehdokkaiden että äänestäjien kannalta. Valitut piirteet ovat sellaisia, että ne kuvaavat moraaliin ja maailmankuvaan liittyviä eroja jotka ovat väestössä yleisiä ja legitiimejä. Kenen tahansa ehdokkaan kannattaa vastata vaikkapa vapauden moraaliperustaan pohjautuvan kysymyksen herättämän tunteen mukaisesti, koska myös äänestäjät jotka kokevat vapauden moraalisesti tärkeäksi (tai selvästi vähemmän tärkeäksi!) tunnistavat kysymyksen ja osaavat siten löytää ne ehdokkaat jotka tätä asiaa ajavat.

Tietenkin lisäksi osalle ihmisistä kysymys ei eri syistä satu osumaan siihen piirteeseen mihin sen oli tarkoitus osua. Vastaajalle ei synny intuitiota mitä kysymyksellä haetaan eikä fiilistä (hänelle) oikeasta vastauksesta. Vastaaja valitsee jonkun vaihtoehdon, joka hänen tapauksessaan on lähinnä melua suhteessa oletettuun piirteeseen liittyvään signaaliin, tai hän ohittaa kysymyksen. Tämä ei kuitenkaan juurikaan eroa tavallisista aihekysymyksistä: niitäkin tulkitaan usein siltä pohjalta mitä niissä ajatellaan haettavan, ja joskus selkeäkin aihekysymys tuntuu siltä, että siihen voisi löytää perusteet vastata kummalla tahansa tavalla, jolloin se ei täytä tarkoitustaan mielipiteidein jakajana joidenkin vastaajien kohdalla.

Ylläkuvatuista syistä kysymykset eivät voi (enimmäkseen) olla tavanomaiseen tapaan suoraan alkuperäisten kyselymittarien parhaista kysymyksistä valittuja, vaan niissä on siis myös käytetty vaihtoehtoista “tiivistetään piirteen teoreettisesti keskeinen psykologinen tunnemekanismi” -muodostusmenetelmää, jossa luotetaan vastaajien tunnejärjestelmään jonka pohjalta vastauksen voi antaa. Se on ärsyttävää, ja ymmärrän monien turhautumisen kysymyksiin jotka poikkeavat tyyliltään niin vahvasti tavallisista asiakysymyksistä, mutta väitän, että useimmilla heistäkin on yleensä intuitiivinen käsitys siitä mitä kysymyksellä haetaan, ja mikä olisi siten heidän kannaltaan “oikea” vastaus. Voin vain esittää anteeksipyyntöni siitä että valitsimme tämän keinon, koska arviomme mukaan se oli pienin paha riittävän luotettavuuden saavuttamiseksi.

Luonnollisesti kysymykset voisivat olla esitetyistä ristiriitaisista vaatimuksista huolimattakin varmasti parempia kuin mitä niistä lopulta tuli. Tieteessä kysymysten muotoilussa tehdään erikseen validointitutkimusta, eli selvitetään toimivatko kysymykset tosiasiassa sillä tavalla kuin niiden oletetaan toimivan, mm. suhteessa toisiin kyselyihin joiden toiminta tunnetaan entuudestaan. Huolimatta siitä että olen tehnyt vuoden 2015 jälkeen lukuisia apurahahakemuksia – siihen tarkoitukseen, että voisin rakentaa kysymykset alusta asti huolella, tehdä asianmukaiset validointitutkimukset, ja selvittää soveltuvuutta koko Suomen äänestysoikeutettujen joukkoon – rahoitusonni ei ole ollut suosiollista eikä minulla (eikä Simolla) ole nytkään ollut työhön erillistä rahoitusta [2]. Olemme siis tehneet kehitystyötä omalla ajalla ehtiessämme [3]. Ylen vaalikonetoimitus on ollut kiitettävän joustava yhteistyön aikana, mutta tietysti heidän työssään on olleet omat aikataulupaineensa, eikä kehitystyötä olla pystytty tekemään niin huolellisesti kuin olisimme varmasti kaikki toivoneet. Testiaineiston perusteella valitut kysymykset kuitenkin toimivat ainakin vastaajien jakamisessa, ja niiden lopullinen hyödyllisyys vaalikoneen osana nähdään sitten kun ehdokkaat ovat niihin vastanneet.

 


Huomautukset

[1] Monissa tapauksissa toki tavallisilla asiakysymyksilläkin on yhteys muihin kysymyksiin. Kuka tahansa Suomen politiikkaa vähänkään seuraava hahmottaa, että vastaus kysymykseen “Uusien bensa- ja dieselautojen myynti on kiellettävä viimeistään vuonna 2030” on luultavasti melko samankaltainen kuin kysymykseen “Metsähakkuita Suomessa tulee rajoittaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi”, koska näiden nähdään molempien kuvastavan jotain politiikassa selvänä kulkevaa jakolinjaa, tässä vihreyttä tai suhtautumista ympäristöasioihin ja ilmastonmuutostaisteluun. Monissa muissa tapauksissa tällaista suoraa yhteyttä ei kuitenkaan ole. Piirteillä on lisäksi kaksi etua suhteessa tällaisiin yhteyksiin: (1) ne ulottuvat tunnettujen jakolinjojen ulkopuolelle, ja (2) piirteiden yhteys käyttäytymiseen on kausaalista, ei pelkästään korrelatiivista. Piirteet (tietyt, eivät mitkä tahansa) aiheuttavat käyttäytymistä, ne eivät pelkästään kuvaa observoitavissa olevia havaittavia yhteyksiä (mutta tämä on teoreettinen kiista tieteen keskuudessakin, eivätkä kaikki allekirjoita väitettä).

[2] Hei säätiöt! Mites ois ennen 2021 kuntavaaleja?

[3] Nk. “tee ite ilmaseks parempi” -puolustus.

No, seriously. Jos osaat, teen mielelläni yhteistyötä ensi kerralla.

Pekka ja karismaattinen johtaja

Keskeinen pointti:

“Miksi ihmiset uskovat mieluummin karismaattista johtajaa kuin tutkijoita” on monimutkainen ilmiö johon liittyy paljon tieteellisiä selityksiä heuristisesta prosessoinnista tiedonkäsittelyn vääristymiin ja sosiaaliseen arviointiin, mutta niiden takana on nähtävissä että ihmismielen toiminnan tavoitteena on fyysinen ja sosiaalinen selviytyminen, ei todellisuuden todenmukainen hahmottaminen.

Professori Juhani Knuuti viittasi minuun jo tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 4.1., maksumuuri):

Knuuti ottaa esille emootiotutkija Matias Kivikankaan teorian.

Kivikangas on arvellut, että jos vaikkapa Pekka kiinnittyy karismaattiseen johtajaan ja joku kertoo Pekalle faktoja, jotka ovat ristiriidassa karismaattisen johtajan sanojen kanssa, Pekka epäilee mieluummin faktoja kuin johtajaa.

”Faktoja kertovan pitäisi uskaltaa heittäytyä keskusteluun, tulla sen tyyppiseksi ihmiseksi, johon Pekka voi luottaa ja kiinnittyä. Tutkijat toimivat näin harvoin, koska he valitsevat sanansa hyvin tarkkaan välttääkseen virheitä”, Knuuti sanoo.

Karismaattiset johtavat maalaavat puolestaan värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu Pekan lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.

Minun piti korjata asia jo tuolloin, mutta se jäi muiden kiireiden alle, ja sittemmin unohtui kokonaan, kunnes siitä nyt muistutettiin uudestaan. Muistan että olen puhunut asiasta jossain nettikeskusteluissa ja ehkä maininnut blogauksessani (jollaista en tosin pikaisesti löytänyt), ja ilmeisesti professori Knuutille on ilmeisesti jäänyt väärä käsitys että kyseessä olisi oma teoriani – pahoitteluni jos tämä on omaa syytäni. (Edit 9.11.: Otin yhteyttä Knuutiin, joka vastasi että on vain maininnut toimittajalle minun kertoneen näistä asioista – tulkinta “Matias Kivikankaan teoriasta” on siis toimittajan, ei Knuutin.) Olen tässä aiheessa lähinnä referoinut muiden tutkimusta, joka liittyy omaan alaani: tunnepohjaiseen prosessointiin asioissa joissa ihmiset kuvittelevat olevansa rationaalisia, erityisesti politiikassa. En muista olenko sanonut juuri noin, enkä suoraan keksi viitettä juuri tähän liittyvään tutkimukseen, mutta allekirjoitan ajatuksen jollain tasolla, ja koetan tässä taustoittaa väitteen eräitä tutkimuksellisia perustoja.

Kun väitettä perkaa, siitä voidaan erottaa kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä. Toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat faktoja (uskoako karismaattisen johtajan esittämiä väitteitä vai todistusaineistolla perusteltuja faktoja), toisaalta se, kuinka ihmiset arvioivat toisia ihmisiä (kuinka uskottavana karismaattista johtajaa tai tutkijaa pidetään).

Lähtökohtaisesti me ihmiset emme arvioi faktoja – siis siinä mielessä, että analysoisimme väitteen loogisesti ja systemaattisesti suhteessa tosiasioihin ja päättäisi uskoa sen vain jos se sopisi niihin. Tietoinen analysointi on vaikeaa ja raskasta, ja siksi teemme sitä niin vähän kuin mahdollista [1]. Tunnepohjaiset prosessit taas ovat automaattisia ja ne ajavat usein tietoisen käsittelyn ylikin. Siispä sen sijaan että arvioisimme faktoja suhteessa tosiasioihin, mielemme nappaa automaattisesti kiinni mihin tahansa väitteessä, sen esittäjässä, tai väitteen esittämisen tilanteessa tai kontekstissa, jos se herättää jonkinlaisen tunteen, ja lähdemme toimimaan tuon tunteen kautta. Alun väitteessä karismaattinen johtaja osaa esittää asiansa tunteita herättävästi, siinä missä tutkija pyrkii faktoihin ja neutraaliuteen. Jälkimmäinen tapa on parempi tiedonvälitykseen (ja siksi sitä käytetään tieteessä jolloin tutkijat tottuvat siihen), mutta ihminen ei perusolotilassaan pyri vastaanottamaan neutraalia tietoa, vaan toimii automaatiolla jos vain mieli löytää tilanteessa tunteita herättävän ärsykkeen.

Lisäksi, riippumatta siitä yritämmekö analysoida puolueettomasti vai emme, voimme tehdä sen vain rajoittuneiden havainnointi- ja tiedonkäsittelyprosessointimme kautta, jotka ovat rakentuneet ihan muiden periaatteiden pohjalle kuin todellisuuden objektiiviselle hahmottamiselle, ja johon tunnejärjestelmä vaikuttaa vahvasti. Tätä on tutkittu monesta näkökulmasta ja eri tutkijat keskittyvät eri tulkintoihin. Esimerkiksi:

  • Uskomme mieluummin uutta tietoa joka vahvistaa toiveitamme todellisuudesta (desirability bias), kuin käsityksiämme tosiasioista [2].
  • Emme muuta asenteitamme tosiasioiden pohjalta, vaan uskomuksiamme tosiasioista asenteidemme pohjalta [3].
  • Se uskommeko jotain väitettä riippuu usein vähemmän väitteestä kuin siitä onko väitteen esittäjä “meitä” (esim. samaa poliittista puoluetta tai suuntaa) [4]

(Erilaisia tiedonkäsittelyn vinoumia on luetellut lähestyttävästi esim. Teemu Ollikainen psykologiliiton blogissaan.)

Kaikki nämä esimerkit suosivat alun väitteen karismaattista johtajaa, jonka seuraajat ovat panneet toivonsa häneen, identifioituneet hänen ryhmäänsä, ja asennoituneet siten, että hänen kertomansa on totta. Se, ovatko hänen väitteensä tosiasiassa totta, on täysin toissijaista.

Väitteiden arvioinnin lisäksi yleinen suhtautumisemme ihmisiin riippuu automaattisista arvostelmista. Keskeisiä sosiaalisen tiedonkäsittelyn ulottuvuuksia ovat pätevyys, lämpö/luotettavuus ja hallitsevuus (competence, warmth/trustworthiness, dominance), joiden avulla tiedostamattamme arvioimme mahtavatko toiset ihmiset olla meille vaaraksi vai avuksi [5]. Arvio perustuu vihjeisiin ryhmäjäsenyyksistä, luonteenpiirteistä, ja jopa kasvonpiirteistä, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka puolestaan kohtelemme heitä – ja kuinka uskomme heitä [6]. Jos vastakkaista mieltä ovat kylmä ja lämmin (eli meihin hyväntahtoisesti ja ei-hyväntahtoisesti – vaikka ei välttämättä pahantahtoisesti – suhtautuva) henkilö, uskomme mieluummin lämmintä. Ja siinä missä tutkijat näyttäytyvät parhaimmillaan kyllä kompetentteina, lämpimyydessä he eivät pärjää karismaattiselle johtajalle joka kertoo välittävänsä juuri sinusta (ja jolla saattaa olla ongelmiin tarkemmin perehtymättömän korvaan pätevät ratkaisut), koska karismaattiseksi johtajaksi päädytään olemalla lämmin omaa ryhmää kohtaan.

Kaikessa ylläolevassa ei ole vain kyse listasta mielen kummallisia taipumuksia toimia oudoilla tavoilla erikoistilanteissa. Kyse on siitä, että ihminen (ja ihmisen mieli) on perimältään rakentunut käsittelemään tietoa sellaisella tavalla, joka on edistänyt henkiinjäämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden avulla, ei sellaisella joka olisi auttanut näkemään totuuden. Vaikka kylmän välinpitämättömäksi arvioitu henkilö olisi oikeassa todellisuuden luonteesta – ilmastonmuutoksesta, rokotteista tai syöpähoidoista, siitä haluaako joku poliittinen taho tosiasiassa tuhota sinut ja elinkeinosi – sillä ei ole ihmismielen sisäisen logiikan kannalta väliä, koska emme voi luottaa siihen että hänellä on meidän parhaamme mielessämme. Satatuhatta vuotta sitten pienheimossa eläneen metsästäjä-keräilijän oli tärkeämpää luottaa omiin, vastata nopeasti uhkaaviin haasteisiin, ja uskoa siihen mihin muutkin heimolaiset uskovat, kuin analysoida esitettyjen väitteiden objektiivista todenperäisyyttä, eikä meidän nykymielemme ole tässä suhteessa juuri erilainen. Arkijärki hylkii tiedettä.

Tässä mielessä olisi parempi, jos tutkijat olisivat persoonaltaan sellaisia, että he herättäisivät luottamusta ja pystyisivät muotoilemaan asiansa siten että ne ohittaisivat automaattiset hälytyskellot joiden ohi järkipuhe ei pääse. Toisaalta voidaan myös nähdä, että tutkijan ja tiedeviestijän tehtävät ovat erilaiset, ja niihin tarvitaan lahjoiltaan erilaiset henkilöt. Jos tutkijaksi pääsevät vain ne jotka osaavat myös viestiä tutkimuksestaan, tiede menettää valtavasti siinä, kun viestimistä osaamattomat tutkijat – jotka osaavat kuitenkin tutkia – eivät pysty tekemään tutkimustaan. On toki hyödyksi jos tutkijat kehittävät viestintätaitojaan, mutta perimmältään työnjaon on oltava sellainen, että tiedeviestintä on tutkijuudesta erillinen erikoisala. Sitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain tiedonvälittämisenä ja journalismina, vaan tieteellisen tiedon kääntämisenä sellaiseen muotoon, että se ei jää paremmin tunteisiin osuvan humpuukin jalkoihin.

 


[1] Tästä on kuuluisimmin kirjoittanut taloustiede-nobelisti Kahneman, jonka mukaan ajattelumme perustuu yleensä nopeisiin tiedostamattomiin heuristiikkoihin ja vain harvoin hitaaseen ja vaivalloiseen tietoiseen harkintaan: Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. New York, NY: Farrar, Straus and Giroux.

[2] Tappin, B. M., van der Leer, L., & McKay, R. T. (2017). The heart trumps the head: Desirability bias in political belief revision. Journal of Experimental Psychology. General, 146(8), 1143–1149. https://doi.org/10.1037/xge0000298

[3] Kraft, P. W., Lodge, M., & Taber, C. S. (2015). Why People “Don’t Trust the Evidence”: Motivated Reasoning and Scientific Beliefs. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science, 658(1), 121–133. https://doi.org/10.1177/0002716214554758

[4] Goren, P., Federico, C. M., & Kittilson, M. C. (2009). Source Cues, Partisan Identities, and Political Value Expression. American Journal of Political Science, 53(4), 805–820. https://doi.org/10.1111/j.1540-5907.2009.00402.x

[5] Fiske, S. T., Cuddy, A. J. C., & Glick, P. (2007). Universal dimensions of social cognition: warmth and competence. Trends in Cognitive Sciences, 11(2), 77–83. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.11.005

ja

Oosterhof, N. N., & Todorov, A. (2008). The functional basis of face evaluation. Proceedings of the National Academy of Sciences, 105(32), 11087–11092. https://doi.org/10.1073/pnas.0805664105

[6] Fiske, S. T., & Dupree, C. (2014). Gaining trust as well as respect in communicating to motivated audiences about science topics. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(Supplement 4), 13593–13597. https://doi.org/10.1073/pnas.1317505111

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.

 

Koski, hallituspuolueet ja “empatiavaje” heikompiosaista kohtaan

Somessa on viime päivinä puhuttu Ylen ohjelmasta, ja etenkin Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken “empatiavajeesta” suhteessa työttömään. Empatiavaje toki yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa luultavasti eri asiaa kuin tieteessä (onko kyse todella empatiasta ja sen vähäisyydestä?), mutta esim. köyhyystutkija Maria Ohisalo kommentoi, että “Hänen näkemyksensä ei ole vain yhden kansanedustajan näkemys, vaan kuvaa melko hyvin koko istuvan hallituksen arvopohjaa.” Liitteenä oli alla näkyvä kuva eduskuntavaalien (oletettavasti 2015) vaalikoneaineistosta, jossa hallituspuolueiden ehdokkaat olivat eniten sitä mieltä, että Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa.hallitussosiaaliturva-näkemys (3)

Kuva on hyvin lähellä vastauksia kuntavaalien 2017 vaalikoneeseen, joita olen aiemminkin analysoinut. Tarkennettakoon vielä, että tämän blogauksen ei ole tarkoitus liittää mitään käsitellyistä ilmiöistä tai piirteistä yksittäiseen henkilöön – tällaisella tutkimuksella voidaan puhua ihmisjoukoista ja keskimääräisistä tendensseistä, ei yksilön ominaisuuksista.

(edit 17.5.: Tehdään vielä se tarkennos, että vaikka PS ei tosiaan nyt ole hallituksessa, data tulee huhtikuun vaaleista jolloin Siniset eivät vielä olleet eronneet PS:stä. Aikaisemmassa blogauksessani myös tarkastelin eroja näiden välillä tässäkin käytettyjen mittareiden suhteen, eikä nykyisten Sinisten ja PS:ssä pysyneiden välillä juuri eroa ollut.)

Puolueista eniten Kokoomuksen ehdokkaiden mielestä ihmisillä on jo yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen. Muut puolueet olivat pitkälti samassa järjestyksessä kuin ylläolevassa kuvassa.

plot_YhtMahd

Jos yhtäläiset mahdollisuudet on jo toteutettu, asioille ei ole tarve tehdä mitään. Tätä ajattelua kutsutaan politiikan psykologiassa system justificating -uskomuksiksi, ja sitä esiintyy enemmän rikkailla ja hyväosaisilla, mutta se lisääntyy myös vallattomuuden tunteesta. Se on perustekijöitä ilmiössä, jota kutsutaan nimellä motivated reasoning: ihmisten mielipiteet ja rehelliset näkemykset siitä millainen maailma on riippuu (osin) heidän psykologisista tarpeistaan – miten ne biasoivat ajattelua tiettyyn suuntaan. Ihmisillä on taipumus uskoa, että vallitseva asiaintila on reilu ja perusteltu. Mm. hyväosainen kokee että hän on itse ansainnut saavuttamansa, eikä hän näe kaikkea sitä apua mitä hän on saanut ja mitä toisilla ei ole mahdollisuus saada.

Suomessa keskimäärin ollaan vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvoisuus on tavoiteltava asia – ylläoleva vain kertoo siitä että monen mielestä tasa-arvo on jo saavutettu. Kuitenkin itse tasa-arvon tavoiteltavuudestakin (nykytilanteessa) on jonkin verran erimielisyyttä, ja eduskuntapuolueista nimenomaan Kokoomus, Perussuomalaiset sekä Keskusta (ja KD) olivat eniten (vaikka heistäkin kuitenkin vain 25-17 %) sitä näkemystä vastaan, että tasa-arvon lisääminen vähentäisi ongelmia.

plot_TasArv

Tasa-arvon vastaisuus liittyy psykologiseen taipumukseen ei pelkästään perustella, mutta myös aktiivisesti taistella hierarkioiden purkamista vastaan. Ihmiset, joilla social dominance orientation on korkea, ovat hierarkioiden sekä niissä pysymisen kannalla (eli liikkuvuutta tasojen välillä vastaan), ja he myös hakeutuvat useammin korkean statuksen tehtäviin, kuten poliitikoiksi tai johtajiksi. (Tosin “tasa-arvo” sanana voi tässä herättää mielikuvia esim. seksuaalivähemmistöistä, johon ilmaisua on viime aikoina paljon liitetty, ja mm. siksi tämä nimenomainen kysymys on psykologisen taipumuksen mittarina huono. Lisäksi on huomattava, että Kok-PS-Kesk -puolueissakin osuus on varsin pieni.)

SDO on yhteydessä myös competitive jungle -uskomuksiin, jonka mukaan maailma on julma paikka jossa heikot sortuvat ja vahvat ottavat mitä haluavat – periaatteessa siis riippumatta siitä, sattuuko itse olemaan heikko vai vahva. Myös tässä hallituspuolueet ovat korkeammalla kuin muut (vaikka myös SDP:n ja Vasemmiston sijoitus verrattuna KD:hen ja RKP:hen on varsin kiinnostava).

plot_Kilpail

Nämä uskomukset ovat vahvasti yhteydessä agreeableness (negatiivisesti) ja toughmindedness -persoonallisuuspiirteisiin, eli viidakko-maailmankuvan omaavat ovat useammin persoonallisuudeltaan vähemmän sovinnollisia ja enemmän kovia.

Kiinnostavasti hallituspuolueiden edustajat ovat myös huipulla samanmielisyydessä kysymykseen vahvasta johtajuudesta.

plot_Johtaj

Vaikka suoraa yhteyttä kylmyyteen työtöntä kohtaan ei liene, ehkä tämä sitten on näkynyt siinä, että Sipilän hallitusta on syytetty itsevaltaisuudessa haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tai kompromisseja.


Kirjallisuutta

Duckitt, J., & Sibley, C. G. (2009). A Dual-Process Motivational Model of Ideology, Politics, and Prejudice. Psychological Inquiry, 20(2–3), 98–109. https://doi.org/10.1080/10478400903028540

Hiel, A. V., Cornelis, I., & Roets, A. (2007). The intervening role of social worldviews in the relationship between the five-factor model of personality and social attitudes. European Journal of Personality, 21(2), 131–148. https://doi.org/10.1002/per.618

Jost, J. T., Glaser, J., Kruglanski, A. W., & Sulloway, F. J. (2003). Political conservatism as motivated social cognition. Psychological Bulletin, 129(3), 339–375. https://doi.org/10.1037/0033-2909.129.3.339

Pratto, F., Sidanius, J., Stallworth, L. M., & Malle, B. F. (1994). Social dominance orientation: A personality variable predicting social and political attitudes. Journal of Personality and Social Psychology, 67(4), 741–763. https://doi.org/10.1037/0022-3514.67.4.741

van der Toorn, J., Feinberg, M., Jost, J. T., Kay, A. C., Tyler, T. R., Willer, R., & Wilmuth, C. (2015). A Sense of Powerlessness Fosters System Justification: Implications for the Legitimation of Authority, Hierarchy, and Government. Political Psychology, 36(1), 93–110. https://doi.org/10.1111/pops.12183

Natsismin vastustamisen keinoista

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että tutkimukseni pyrkii olemaan kuvailevaa, ei arvottavaa. Tietysti minulla on omat poliittiset ja moraaliset näkemykseni, mutta yritän pitää ne tutkimuksestani erossa. Siis tutkimuksesta – tämä blogi ei ole tutkimusta, vaikka siitä usein kertookin. Ja vaikka pyrin myös blogissani jonkinasteiseen neutraaliuteen, julkisesti kertomani poliittinen tavoite on tehdä yhteiskunnasta hyvä paikka olla ja elää. Natsismi ja fasismi, siten kuin ne on pitkään ymmärretty, ovat suoraan tätä tavoitetta vastaan.  “Hyvä olla ja elää” tarkoittaa minulle ennen kaikkea hyvinvointia ja vapautta kaikille ihmisille[1], joten vaikkapa valkoisen “rodun” ylivallan tai totalitaristisen valtion puolesta taisteleminen ei siihen selvästi kuulu. Polarisaation vähentäminen ihmisten ymmärrystä lisäämällä on täysin linjassa sen kanssa että vastustan natsismia.

Pahoja asioita ei kuitenkaan kannata vastustaa ihan miten tahansa[2]. Jos natsismin vastustaminen tietyllä tavalla tekee yhteiskunnasta huonomman paikan olla ja elää samaan aikaan kun on olemassa toisenlaisia tapoja jotka eivät näin tee, tätä tiettyä tapaa ei kannata käyttää.

Lyhyesti: natsit ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisillä on motiivinsa toimia niin kuin toimivat. Jos keino vastustaa natsismia lisää muiden ihmisten motiivia kannattaa natsismia, käyttämällä tätä keinoa vahvistat itse natsismia. Jos siis haluaa vastustaa natsismia, niin tällaisia keinoja kannattaa välttää. Mutta mitkä keinot ovat tällaisia?

Yksinkertaistava malli natsismista Suomessa

Psykologisena käsitteenä (yhteiskuntatieteellisen sijaan, esim. Haidt on kirjoittanut tästä yleistajuisesti) autoritaarisuus tarkoittaa tunnepohjaista halua tukeutua yhteen auktoriteettiin sekä aggressiivisuutta tätä vastustavia kohtaan. Käsitteen lähtökohta on tutkimuksessa, jota lähdettiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen ymmärtääksemme (ja välttääksemme) paremmin sitä mikä saa tavalliset ihmiset kannattamaan kokonaisten ihmisryhmien tuhoa ajavia tahoja. Kaikilla ihmisillä on taipumusta autoritaarisuuteen – toisilla se vain on vähän vahvempi kuin toisilla, ja se saattaa vahvistua eri syistä.

Voidaan ajatella kaikki suomalaiset janalle minimiautoritaarisuudesta maksimiautoritaarisuuteen. Tämä on tietysti karkea yksinkertaistus – natsismiin on luonnollisesti muitakin syitä, mutta on tieteellisesti perusteltua ajatella että autoritaarisuus on yksi tärkeimmistä syistä. Maksimiautoritaarisuuden päässä (kuvassa merkitty kirjaimella Z) on tämänhetkiset kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät, valkoista ylivaltaa  kannattavat ihmiset. Heitä marssi Helsingissä itsenäisyyspäivänä joitain satoja – tarkka määrä ei ole tärkeä, mutta ilmeisesti heitä on ainakin vielä suhteellisen vähän. Heitä lähellä olevia joukkoja Y ja X on vähän enemmän. Toisessa päässä (A) ovat matalan autoritaarisuuden ihmiset, he joiden mielestä yksi absoluuttinen auktoriteetti ja sen vastustajien väkivaltainen vaientaminen on kauhistus.

autoritaarisuusskaala

Keskeistä on, että ihmiset janan A-päässä eivät rupea natseiksi tai näiden kannattajiksi vaikka mikä tulisi. Mitä kauemmas natsipäästä mennään, sitä epätodennäköisemmäksi natsiutuminen muodostuu. Vastaavasti mitä lähemmäs natsipäätä mennään, sitä todennäköisemmäksi tulee että näistä ihmisistä voi tulla natsien kannattajia.

Toiseksi, se miten ihmiset tulkitsevat yhteiskunnallista tilannetta vaikuttaa näiden autoritaarisuuteen. Tärkein syy autoritaarisuuden kasvuun on turvallisuudentunteen puute. Autoritaarisuuden kasvu on psykologinen reaktio tilanteeseen, jossa tulkitaan omaan heimoon tai ryhmään (ei välttämättä itseen) kohdistuva epämääräinen vaara – sen (oletettu) funktio on yhdistää heimo vahvan johtajan alle, jotta vaara saadaan torjuttua. Autoritaarisuuden kanssa korreloi mm. vähäinen avoimuus uusille asioille, vahva taipumus kategorisointiin eli mustavalkoinen ajattelu, ja vahva järjestyksen tarve.

Kolmanneksi, se miten eri ihmiset näkevät muut ihmiset, riippuu siitä missä kohtaa janaa he ovat: mitä lähempänä toiset ovat, sitä helpompaa heitä on ymmärtää. Joukon X ihmiset pitävät Y-ryhmää isänmaallisina ja rehtinä väkenä, mutta heistä Z saattaa jo mennä liian pitkälle. Vaikka Y ei itse kannata vaikkapa valkoista ylivaltaa ja vähemmistöjen vainoa eivätkä halua lähteä marssimaan natsien kanssa, he ymmärtävät Z:n intohimoa ja pitävät tavoitteita oikeansuuntaisina. Y:n mielestä X on samaa porukkaa kuin he itse, ainoa ero saattaa olla että X suhtautuu epäillen Z:aan mutta Y ei. Sen sijaan ryhmästä A katsoen X:n, Y:n ja Z:n välillä voi olla vaikeaa nähdä yhtään eroa. Ero sen välillä, onko jo todennut natsien keinot oikeiksi vai jakaako näiden kanssa joitain arvoja (kansallismielisyys, turvallisuushakuisuus) mutta ei keinoja, on kuitenkin ratkaiseva.

Huonot ja paremmat keinot

Yhteiskunnallisesti siis paras tapa lisätä autoritaarisuutta, ja siten natsismia, on lisätä turvattomuuden tunnetta siinä päässä janaa, missä ollaan siinä reunalla että kannattaisiko natseja vai ei (vahvimmin Y, ja vähäisemmässä määrin X) [4]. Korostan uudelleen, että tämän asian kannalta ei ole väliä mitä A-päässä janaa olevat ajattelevat – he eivät ryhdy natseiksi missään tapauksessa[5]. Mutta keinot kuten natsimarssin uhkaaminen ja yleisen kaaoksen luominen osuvat suoraan näiden siinä reunalla olevien tunteisiin: he kaipaavat järjestystä, ja kun natsit marssivat nätisti rivissä – ja he ehkä tuntevat jonkun tyypin marssilta, jonkun jota pitävät vain isänmaallisena joskin vähän turhan innokkaana – niin reunoilla huudeltiin ja heiteltiin esineitä. Tässä mielessä itsenäisyyspäivien anarkistiriehunta (ja jälleen: ei ole relevanttia onko oikeasti riehuttu, relevanttia on miten siellä X- ja Y-ryhmissä olevat ihmiset asiat näkevät) useampana peräkkäisenä vuonna on ollut tehokasta propagandaa natsien puolesta. [6]

Mitkä keinot sitten ovat tehokkaita? En osaa sanoa mitään kauhean vahvaa mitä yhteiskunnallisella tasolla pitäisi tehdä – tutkin näitä asioita yksilötasolla. Mutta jotain suuntaviivoja voidaan nähdä.

  • Nauraminen voi toimia. Odinien suurella puhkunnalla alkanut toiminta lässähti aika pitkälle kaiketi siihen, että heitä pidettiin vähän surkeina ja heille naurettiin. Loldiers of Odin oli paraatiesimerkki naurunalaiseksi tekemisestä, kunhan se ei mene uhkaavaksi.
  • Paheksunta toimii jossain määrin. Kymmenen kertaa suurempi määrä ihmisiä näkyvästi paheksumassa natsimarssia on tehokas näky. Paheksunta osoittaa että tämä joukko on edelleen osa meitä (yhteiskuntaa), mutta että niiden toimintaa ei hyväksytä ja parempi olisi jos lopettaisitte. Mutta jos vastamielenosoitus on uhkaava ja hyökkäävä, se viestii että ette ole osa meitä, olette vihollisia. Miten luulette että ihmiset, jotka ovat lähempänä natsi- kuin antinatsi-päätä (mutta eivät viekö natseja!) suhtautuvat siihen, että joukko joka on kauempana heistä julistaa vihollisiksi joukon joka on heitä lähempänä?
  • Lain käyttäminen toimii. Autoritaarisuuden keskeinen piirre on auktoriteettien totteleminen. Kun auktoriteetti – sellainen jota he kunnioittavat, kuten poliisi – sanoo että nyt nämä natsit on menneet liian pitkälle, se on voimakas signaali isolle joukolle autoritaarisia jotka eivät ole (vielä) todenneet nykyauktoriteettia liian löysäksi. Mutta tässä pitää sitten toimia lain mukaan, ei venyttää lakia että saadaan natsit tuomittua. Jos laki ei riitä, sitä voidaan muuttaa, sekin on auktoriteettien järjestyksenmukaista toimintaa. Mutta ei-auktoriteettien lain ulkopuolinen toiminta on sitä epäjärjestystä, jota autoritaariset kauhistuvat.
  • Tilastoargumentit eivät toimi, koska tämä on tunnepohjaista, ja jos yksilö ei erityisesti vahvasti halua tehdä toisin niin tunne voittaa aina tiedon. Tutkimuksesta voidaan ymmärtää myös, että erilaisuuden korostaminen toimii tarkoitusta vastaan. Liberaalille (tässä siis ihmiselle joka on avoin uudelle) siitä kertominen esim. lehtijutuissa kuinka kiinnostavia ja kiehtovia erilaisuuksia näissä ulkomaalaisissa on voi olla positiivista, mutta vähän avoimelle/autoritaariselle se on aina negatiivista. Sen sijaan sen korostaminen kuinka pinnallisesti erilaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, toimii paljon paremmin.
  • Asioiden esittäminen vastaanottajan näkökulmasta toimii, omasta näkökulmasta ei. Jos A-ryhmäläinen yrittää käännyttää X- ja Y-ryhmäläisiä (tai mitä tahansa joka on lähempänä Z:aa kuin A:ta) sanomalla että Z on paha koska se haluaa syrjiä vähemmistöjä, hän käyttää siinä oman ryhmänsä arvoja ja retoriikkaa jotka eivät lainkaan resonoi vastaanottajissa, ja tuloksena vastaanottajat todennäköisesti siirtyvät vain kauemmaksi A:sta todetessaan että erot tänne ovat suurempia kuin olivat aiemmin kuvitelleet. Jos hän sen sijaan osaa ymmärtää sitä miksi X-ryhmäläinen kannattaa kansallismielisyyttä ja haluaa ulkomaiset ulos (esim. normatiivinen uhka [7]), on mahdollista käyttää vaikkapa argumentaatiota jossa Z-ryhmän keinot itse asiassa lisäävät epäjärjestystä ja uhkaa yhteiskunnalle. Tällainen argumentti saa vastaanottajan näkemään A-ryhmäläisessä yhtäläisyyksiä ja Z-ryhmän toiminnassa vaaroja omien arvojensa kannalta, ja vaikka arvoista ei päästäisi yksimielisyyteen, keinoista voidaan päästä (esim. väkivallan tuomitseminen ja estäminen).
  • Tutustuminen toimii. Tässä pätee toinen psykologinen ilmiö: kategorisointi. Kirjoitin siitä aiemmin. Mitä vähemmän ryhmää tai sen jäseniä tuntee henkilökohtaisella tasolla, sitä enemmän ne niputetaan yhdeksi joukoksi. Kun tämä yhdistetään vähäiseen avoimuuteen (eli ~epäilykseen kaikkea uutta kohtaan) ja autoritaarisuuteen, pienikin merkki siitä että yksi siitä joukosta on rikollinen, vaarallinen, epäluotettava tai muuten epäilyttävä, se yleistyy koko joukon ominaisuudeksi. Luultavasti positiiviset ominaisuudet yleistyvät heikommin (tuon vähäisen avoimuuden takia), mutta se toimii kuitenkin periaatteessa samalla tavalla. Tutustutaan ihmisiin, niin heitä on paljon vaikeampi pitää pahoina – ja tämä koskee tietysti myös A-ryhmää, jonka on joskus vaikea nähdä eroa X:n, Y:n ja Z:n välillä.

Pidemmällä tähtäimellä ainoa keino on turvallisuudentunteen lisääminen. Voidaan kyllästymiseen nähden sanoa ja näyttää tilastoja että rikoksia on mitättömän vähän, maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole mitätöntä suurempi ongelma, elämä on parempaa kuin koskaan ns. “parempina aikoina” – millään tällä ei ole väliä niin kauan kun ihmiset tuntevat että Suomi on mennyt vaarallisemmaksi ja heidän ryhmiään uhataan. He tuntevat niin koska poliitikot sanovat niin, koska lehdistö tekee siitä juttuja, koska kaveri kertoi. Autoritaariset ovat ihmisiä, heillä on ihmisten motiivit. Jos heiltä poistaa motiiveja (turvattomuuden tunne, katkeruus ja viha nykyisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta kohtaan[7]), eivät he rupea natseiksi. Tämä työ on tietysti paljon vaikeampaa eikä siihen ole yksinkertaisia keinoja. Mutta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa sen täydellinen ohittaminen että he tuntevat olonsa turvattomaksi, vihaiseksi, katkeraksi, on varma tapa puhua ohi, eikä se ainakaan auta näitä tunteita.

 


[1] “Hyvinvointi” ja “vapaus” ovat tietysti epämääräisiä käsitteitä, enkä ole ainakaan tässä halukas määrittelemään asiaa tarkemmin, koska tarkoitukseni ei ole tehdä mitään filosofisesti vahvaa väitettä jonka yksityiskohdista sitten voisi vääntää loputtomiin. Tämä on ennemmin deskriptiivinen kuvaus siitä, omat moraaliperustani tukeutuvat lähinnä care/harmiin, fairnessiin ja libertyyn (Graham et al., 2013).

[2] Tämä postaus perustuu olennaisesti seurausetiikkaan, eli siihen että oikean ja väärän kannalta tärkeää on, mitä teoista seuraa, ei se ovatko teot itsessään oikein.

Yleisemmin, ihmisten eettisen ajattelun on ajateltu jakautuvat karkeasti konsekventialistiseen (seurauseettiseen) ja deontologiseen (velvollisuuseettiseen[3]) puoleen – kyseessä on siis (jälleen) ilmiö, joka kyllä ilmenee käytännössä kaikissa ihmisissä, mutta näiden keskinäinen suhde vaihtelee merkittävästi. Konsekventialistiksikin tunnustautuvasta ihmisestä kyllä tuntuu, että pahantekijälle vahingon tekeminen ei ole yhtä haitallista kuin viattomalle, mutta hänestä tuntuu myös, että laajempi konteksti on tärkeämpi: esimerkiksi oman käden oikeudesta suurella todennäköisyydellä seuraa koston kierteitten ja muiden mekanismien kautta enemmän haittaa kuin hyötyä, joten pahantekijää ei kannata itse lähteä vahingoittamaan, vaan nojautua oikeusjärjestelmään vaikka se tuntuukin pahalta. Käytännössä kaikilla ihmisillä siis on oikeudenmukaisuuteen liittyviä tunteita molempien ajattelutapojen puolelta, enkä usko että kukaan oikeasti tuntee että aina olisi oikein tehdä x (vaikkapa vastustaa natsismia), keinoista (valehtelu? väkivalta? tappaminen?) ja niiden seurauksista riippumatta.

Jos sinusta siis tuntuu että vaikkapa ajankohtaisiin asioihin liittyen mielestäsi on itsestäänselvää että alpakkatilaisuudessa ei ollut mitään väärää koska sillä vastustettiin natseja, etkä ymmärrä miten kukaan voisi olla toista mieltä, korostan: monet muut voivat olla ihan yhtä paljon natseja vastaan mutta olla silti taipumuksiltaan konsekventialistisempia. Deontologinen arvostelma antaa voimakkaamman tunteen, mutta konsekventialistin heikompi tunne ei ole merkki siitä että hän symppaa natseja.

[3] Velvollisuuseettisyys filosofisena käsitteenä on itse asiassa vähän eri asia kuin mistä puhun: psykologisesta taipumuksesta liittää moraalinen tunne tekoon, joka on oikeastaan vain signaali varsinaisesta vältettävästä/tavoiteltavasta pahasta/hyvästä. Erottelun on esitellyt hyvin Cushman (2013). Sanaa “deontologinen” käytetään kuitenkin joskus myös tästä, ja koska se on tunnettu termi, sillä saadaan välitettyä suunnilleen mistä on kyse.

[4] Huomattakoon perinteisen ja sosiaalisen median rooli prosessissa, jossa yhteiskunta ja maailma alkaa näyttää yhä vaarallisemmalta ja uhkaavammalta. Kun seuraavalla kerralla näet FB:ssä tai muualla jutun, jossa keskeinen sisältö on tuo, mieti uudestaan haluatko todella antaa sille näkyvyyttä.

[5] On tietysti muitakin syitä toimia eri tavoilla – esimerkiksi natsien vainoamien ryhmien turvaaminen on erinomainen sellainen – mutta keskitytään tässä natsismin estämiseen.

[6] Ja tässä ei tarkoiteta sanoa, että vain natsimieliset tuntevat turvattomuutta. Totta kai kuka tahansa voi tuntea turvattomuutta, ja A-ryhmässä varmasti tunnetaan turvattomuutta Z-ryhmän toimista. Pointti on, että turvattomuuden tunne lisää autoritaarisuutta, ja siinä missä A-ryhmässä sen vaikutus voi olla mitätön, X- tai Y-ryhmässä se voi olla ratkaiseva tekijä että ihminen siirtyy ryhmään Z ja kannattamaan ihan oikeita natseja.

[7] Katkeruus ja vihaisuus syntyy siitä, että turvattomuuden tunne ei ole henkilökohtaista turvattomuuden tunnetta, vaan (omaksi ryhmäksi tunnettuun) ryhmään kohdistuvaa – esimerkiksi “kunnon suomalaisiin”, mitä se heille sitten tarkoittaakaan. Ryhmän tunnetaan olevan vaarassa, paitsi fyysisesti (esim. terrori-iskut, raiskaukset), myös koska sen moraalista selkärankaa nähdään hajotettavan (esim. kurinpidon vähentyminen, yhteiskunnallisen reiluuden heikentyminen, vieraiden tapojen yleistyminen). Kun ihmiset tuntevat tätä normatiivista turvattomuutta, he odottavat että auktoriteetti vastaa siihen – sitä vartenhan auktoriteetti on olemassa. Jos auktoriteetin ei nähdä vastaavan siihen, seuraa katkeruutta ja vihaisuutta ja halua vaihtaa auktoriteetti (heidän näkökulmastaan) legitiimimpään.

Viitteet ja kirjallisuutta

Cushman, F. (2013). Action, Outcome, and Value A Dual-System Framework for Morality. Personality and Social Psychology Review, 17(3), 273–292. doi:10.1177/1088868313495594

Feinberg, M., & Willer, R. (2015). From Gulf to Bridge: When Do Moral Arguments Facilitate Political Influence? Personality and Social Psychology Bulletin. https://doi.org/10.1177/0146167215607842

Graham, J., Haidt, J., Koleva, S., Motyl, M., Iyer, R., Wojcik, S. B., & Ditto, P. H. (2013). Moral foundations theory: The pragmatic validity of moral pluralism. Advances in Experimental Social Psychology, 47, 55–130. https://doi.org/10.1016/B978-0-12-407236-7.00002-4

Van Hiel, A., Duriez, B., & Kossowska, M. (2006). The Presence of Left-Wing Authoritarianism in Western Europe and Its Relationship with Conservative Ideology. Political Psychology, 27(5), 769–793. https://doi.org/10.1111/j.1467-9221.2006.00532.x

 

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.