“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia

Tiederahoitus ja radikaalin avoimuuden idea

Tiederahoituksen ongelmista on tällä kertaa kirjoitettu Tiede-lehden blogissa. Tuomas Aivelo kritisoi Helsingin yliopiston uutta life sciences -instituutin rahoitusmekanismia, joka ilmeisesti käyttää eksplisiittisesti julkaisufoorumin tasoluokittelua osana rahoituskriteerejään. Vaikka tasoluokittelussa puolestaan eksplisiittisesti sanotaan että näin ei tulisi toimia, niin tietysti toimitaan, koska julkaisutoimintaa halutaan mitata ja parempia mittareita ei juuri ole. Huolimatta siitä että kompleksisten tuotosten mittaaminen päätöksentekoa varten tyypillisesti huonontaa sitä minkä parantamiseen mittaamisella on pyritty, hallinnossa ei haluta mittaamisesta luopua. Selvää tietysti on, että kun jollakin perusteella päätökset pitää tehdä, ja kun suoraa korruptiota tai tieteellistä nepotismia ei (onneksi) haluta harrastaa, mutta toisaalta tasainen* tai satunnainen jakaminen tuntuu liian radikaalilta, niin määrällinen mittari antaa riittävän objektiivisuuden ja vastuullisuuden tunteen (siitä huolimatta että nykyinen järjestelmä on varsin tehotonta ja melko satunnaista).

Olen itse miettinyt asiaa viime syksyn rahoituspäätösten jälkeen. Vaikka tällä kertaa rahoitus sattui osumaan kohdalleni, aikaisemmin vastaavasta ilmoituksesta tuntemani ilo happani nopeasti kun katselin laskelmia (joita nyt tähän hätään en enää löytänyt), joiden mukaan rahoituksen hakuprosesseihin laitettiin selvästi enemmän työtä kuin paljonko sitä rahoitettiin (esim. EU-rahoitusta myönnetään tyyliin 2% hakijoista, ja suomalaisilla säätiöilläkin luku on monessa tapauksessa pudonnut alle 10%:n). Kokonaistuloksena siis itse tieteen tekemiseen laitettu työmäärä pieneni. (Todellisuudessa asia ei varmasti ole näin yksinkertaista, koska ainakin alkuvaiheen tutkijat luultavasti tekevät hakemuksia vapaa-ajallaan, jolloin aikaa otetaan tieteen sijaan harrasteista ja rentoutumisesta sekä lisäksi mm. perheiltä. Siitä, onko tämä sen tarkoituksenmukaisempaa, en ole juuri nähnyt keskustelua.) Arvonnan voittamisesta voi tietysti olla henkilökohtaisesti iloinen, mutta tieteentekijän on vaikea kannattaa järjestelmää jonka hyödyistä ei ole näyttöä ja haitasta on suuria epäilyksiä.

Yksi mahdollisuus tuli mieleen seurattuani psykologiassa vaikuttavaa replikaatiokriisiksi kutsuttua keskusteluaihetta. Aihetta tuntemattomille kerrottakoon, että vaikka yliopistoissa ja oppikirjoissa opetetaan tieteentekoa tietyllä tavalla, käytännössä se ei useinkaan toteudu: tilastomenetelmiä käytetään kyseenalaisin tavoin (koska julkaisupaine on kova ja julkaisun rajaksi on päässyt muodostumaan melko mielivaltainen tietyn tilastollisen suureen arvo, p < .05), toistokokeita eli replikaatioita ei juurikaan tehdä (koska sitä ei arvosteta samalla tavoin kuin uusia ja seksikkäitä tuloksia), ja tutkimusten laatu vaihtelee rajusti (koska oikeasti laadukas on hidasta, kallista ja vaikeaa, koska vähemmälläkin pärjää, ja koska kaikki muutkin tekevät huonoa ja ovat aina tehneet). Kun replikaatioita vihdoin suuressa skaalssa tehtiin, huomattiin että suuri osa vanhoista hyväksytyistä tuloksista ei toistunut. Kyse ei ole psykologian tutkijoiden epärehellisyydestä – samoja ongelmia on muuallakin, ja tutkijoiden kannustimet ovat pahasti pielessä. Tämä on oma aiheensa, mutta ideani siis oli, että miksi emme suoraan rahoituksessa kannustaisi hyviä tutkimuskäytäntöjä ja rankaisisi huonoista?

Nähdäkseni tieteen laadun parantaminen on huomattavasti relevantimpaa kuin impaktin tai jufo-luokitusten ognelmallisten meriittien palkitseminen. Ja siinä missä todellisen vaikuttavuuden arviointi on vaikeaa, ellei mahdotonta, hyvät tutkimuskäytännöt ovat helpommin määriteltävissä ja verifioitavissa. Vaikka replikaatiokriisistä on paljon keskustelua ja monet ovat sitä mieltä että mitään kriisiä ei olekaan, hekin yleensä myöntävät että paljon huonoa tutkimusta on, ja tiettyjä guidelineja seuraamalla tämä voitaisiin välttää. Tarkoitus olisi, että rahoitusjärjestelmä asettaisi tietyt vähimmäisvaatimukset tutkimuksen laadulle. Tämän lisäksi voisi sitten olla muita mittareita karsimaan hakijoita siinä vaiheessa kun hyvälaatuista tutkimusta on tarpeeksi.

Yksinkertaisuudessaan yksittäinen rahoittaja voisi ottaa suoraan käyttöön olemassaolevien käytäntöjen tutkimuksia (esim. Degrees of Freedom in Planning, Running, Analyzing, and Reporting Psychological Studies) ja arvioida hakijoita niiden perusteella. En kuitenkaan malttanut olla kuvittelematta millainen koko rahoitusjärjestelmä olisi jos se huomioisi tutkimuksen laadun, mistä syntyi allaoleva kuvitelma.


Idea on ajateltu kvantitatiivisen/kokeellisen psykologian rahoitukseen, mutta se sopisi joillekin muillekin aloille joita ainakin Suomessa rahoitetaan yksityisten säätiöiden ja Akatemian kaltaisten tahoilta. Idea on varsin utopistinen radikaalin avoimuuden maailmanlaajuinen mullistus, eikä ole tarkoitus että yksittäinen taho voisi ottaa sen sellaisenaan käyttöön; ennemminkin tämä on keskustelunavaus, voisiko jokin tällainen toimia jossain muodossaan, ja mitä siihen vaadittaisiin.

Q-FIRST (quality in fields reliant on statistical testing)

Ongelma on nähdäkseni pitkälti siinä, että huonot käytännöt ovat sosiaalisesti hyväksyttäviä, vaikka niitä teorian tasolla pidetäänkin huonoina. Ratkaisu on siis a) tehdä niistä eksplisiittisesti ei-hyväksyttäviä, ja samalla b) rohkaista siihen, että ihmiset tunnustavat omat huonot käytäntönsä ja siirtyvät hyviin käytäntöihin menettämättä kasvojaan.

Q-FIRSTissä:

  • Rahoittaja esittää listan huonoista käytännöistä. Saadakseen rahoitusta tutkijan on rastittava listasta ne käytännöt joita itse on aiemmin käyttänyt. Jos huonoja käytäntöjä on käytetty (jonkun rajan mukaan) liikaa, rahoitus hylätään automaattisesti ELLEI tutkija tee julkista huonojen käytäntöjen raporttia. Jos tekee, näistä ei rangaista millään tavalla.
  • Julkinen huonojen käytäntöjen raportti olisi jonkin virallisen tahon (esim. tutkimuseettisen neuvottelukunnan tapaisen kansainvälisen elimen?) keskitetyllä sivustolla julkaistava (tai ehkä hajautettu kirjanpito jonkun bitcoinin tapaan? en tunne näitä) rekisteri siitä, mitä huonoja käytäntöjä minkäkin aikaisemman julkaistun tutkimuksen kohdalla on käytetty. Tällä käytännöllä saataisiin arvokasta tietoa siitä, mitkä tulokset mahtavat olla luotettavia ja mitkä luultavasti eivät. Tässä tunnustetaan että kaikki (tai ainakin suuri osa) tutkijoista on käyttänyt joitain huonoja käytäntöjä, mutta nyt on aika muuttua. Rekisteröityminen järjestelmään pitäisi nähdä positiivisena käänteenä parempaan, ei negatiivisena menneen penkomisena. Tässä auttaa se, että rahoittajat auktoriteettitahona nimenomaan myöntävät rahoitusta virheensä myöntäjille, ei ne peittäville.
  • (Joskus on tietysti niin että tietyn tutkimuksen kohdalla kaikkia ihanteita ei ole ollut mahdollista käyttää, joten rastin kohdalla on syytä olla mahdollisuus perustella valintansa. Näitä valintoja voi sitten muut käyttäjät äänestää uskottaviksi tai epäuskottaviksi.)
  • Kustakin tekemästään raportista (joka ei ole saanut epäilyttävyysmerkintää) tutkija parantaa avoimuusindeksiään, joka on epäilyksettä raportoitujen suhteellinen osuus niistä julkaisuista joita hän käyttää CV:ssään (samalla saadaan virallinen lista julkaisuista, jolloin julkaisujaan ei voi myöskään valehdella). Avoimuusindeksiä rahoittajat käyttävät osakriteerinä rahoituksen myöntämisessä.
  • Samalla tavoin kaikki artikkelien kirjoittajat sekä ketkä tahansa muut prosessissa mukana olleet voivat rekisteröityä järjestelmään ja täyttää saman huonojen käytäntöjen listan eri artikkelien kohdalla. On todennäköistä että jotkut valehtelevat (tai eivät halua myöntää tai tiedostamattaan eivät tajua tehneensä virheitä), mutta on paljon epätodennäköisempää että kaikki tutkimukseen osallistuneet tekisivät niin. Suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa tehdä oikein jos heillä on siihen mahdollisuus, ja jos heitä palkitaan siitä, tarpeeksi moni tekee sen varsin todennäköisesti, jolloin todellinen kuva paljastuu. Kun jonkin artikkelin kohdalla on toisistaan poikkeavia raportteja, se merkitään epäilyttäväksi, jolloin tiedeyhteisö voi ottaa selville mistä on kyse.
  • (Tarvitaan myös jonkinlainen avoin sovittelujärjestelmä jota käytetään riitatilanteissa sekä silloin kun asia on selvitetty ja päätetään oliko huonojen käytäntöjen piilottelua vai ei. Tätä en ole miettinyt.)
  • Artikkeleita itseään voi äänestää uskottaviksi tai epäuskottaviksi (ja tulokset esitetään ehkä alan tutkijoiden ja muiden alojen tutkijoiden äänten keskiarvoille erikseen), mikä antaa eksplisiittisen mittarin tiedeyhteisön hyväksynnälle.
  • Metatieteen tutkijat voivat tehdä järjestelmään kaikkien nähtäville omia analyysejään sekä artikkelien tulosten että raporttien uskottavuuksista, epäilyttävistä piilotteluista kertovista yhteyksistä ja uskottavuusäänestyksien säännönmukaisuuksista. Näitä analyysejä metatieteen tutkijat voivat käyttää julkaisuina, joita äänestetään erikseen uskottaviksi tai epäuskottaviksi (mutta alaksi hyväksytään tutkittujen alojen tutkijat metatieteen lisäksi).

Ongelmia:

  • radikaali ja massiivinen, koko maailman tiedeyhteisön pitäisi olla mukana – eli poliittisesti mahdoton.
  • miten varmistetaan että asenteet järjestelmää kohtaan eivät pilaisi sen käyttöä? (järjestelmä romahtaa jos tarpeeksi moni ei käytä sitä kuten tarkoitettu – esim. jos raporttia omista huonoista käytännöistä pidetään negatiivisena)
  • soveltuu vain huonon tutkimuksen karsimiseen: ei auta, jos päästäisiin siihen vaiheeseen että hyvää tutkimusta on niin paljon että kaikkea sitä ei voi rahoittaa.
  • pääsevätkö tutkijat yhteisymmärrykseen hyvien/huonojen käytäntöjen listasta?
  • onko eri aloille löydettävissä vastaavia listoja?

 


*) Suoraa tasaista jakoakin on jossain ehdotettu, mutta kiinnostava variaatio oli sellainen, jossa tasaisen jaon jälkeen tutkijat on velvoitettu antamaan osa saamastaan rahoituksesta muille tutkijoille oman arvionsa perusteella (ja intressiristiriitojen kontrolloinnin jälkeen).