Ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä

Lyhyesti: ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä, ja jos (kun) ekonomistit ovat keskimääräistä oikeistolaisempia, heidän johtopäätöksensä ovat tämän arvomaailman värittämiä.

 

Muistan kommentoineeni jossain nettikeskustelussa joku aika takaperin, että on syytä olettaa että ekonomisteiksi hakeutuvat ihmiset, joilla on tietynlainen maailmankuva jo valmiiksi, ja että tämä vaikuttaa siihen millaisia tuloksia taloustieteessä saadaan. Perustin käsitykseni siihen, että yhdysvaltalaisessa sosiaalipsykologiassa on vahva vinouma sikäläisittäin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun (Duarte et al. 2015), eikä ole perusteita olettaa että kaikki tästä vinoumasta olisi peräisin alan sisällä opitusta, vaan luultavasti kyseessä on ainakin jossain määrin myös siitä millaiset ihmiset ryhtyvät sosiaalipsykologeiksi (vrt. keskustelu Suomessa poliisien, ja siis poliisiksi hakeutuvien, poliittisista puoluekannoista – keskimäärin aika oikeistolaista).

Nyt satuin törmäämään Randazzon ja Haidtin (2015) tutkimukseen, jossa selvitetään ekonomistien sisäisten koulukuntaerojen yhteyttä heidän moraalinäkemyksiinsä ja käsityksiinsä taloustieteellisistä faktoista*. Ennen paperin pointteihin menemistä, pari disclaimeria: perustuu kyselytutkimukseen, vastaajia on melko vähän, vastaajaprosentti on pieni, ja ainakin tämä versio oli vielä working paper, eli ei vielä hyväksytty tieteelliseksi julkaisuksi (tosin käsittääkseni taloustieteessä working papereita pidetään arvokkaampina kuin psykassa, missä ne eivät ole juuri mitään).

Taustaa:

[The] divergence of economic judgment is typically chalked up to competing methodological approaches (Schmitt 2013; Neumark and Wascher 2006). Methodological disagreement has long been the  mainstream explanation given for why economists disagree. In 1953, Milton Friedman wrote that economists should and could focus on an objective, empirical science, developing theories and hypotheses “that yield valid and meaningful (i.e., not truistic) predictions about phenomena” (1953, p. 7). Thus, disagreements among well-trained economists are due to methodological differences—or “scientific judgments”—not competing value judgments (Friedman 1968, p. 2).

[This is what they call the Samuelson-Friedman hypothesis]

vs.

Taken together, we might speak of a Myrdal-Heyne hypothesis: Economics is a social activity where testing and prediction are only possible in the context of humanly framed questions and problems, and therefore economics is permeated by value judgments.9 On this view, economists bring their subjective biases into the work of social science. Sometimes economists disagree because they are looking at different data or using
different methodologies—but what draws economists to a particular data set, model, methodology, or definition of a term is often rooted in their normative worldviews.

Tulokset lyhyesti:

  • Taloustieteen koulukunnat (Keynesiläiset, uusklassiset, itävaltalaiset, New Institutional – en tiedä mikä tämä viimeinen on suomeksi) eroavat merkittävästi siinä mitä moraaliperustoja he kannattavat – ja joissain tapauksissa merkittävämmin kuin eduskuntapuolueet Suomessa. Keynesiläiset pitävät carea ja varsinkin equalityä tärkeämpinä kuin muut, ja itävaltalaiset arvostavat näitä erityisen vähän. Itävaltalaiset sen sijaan pitävät libertyä erityisen tärkeänä.

econschoolsMF

  • Kun verrataan normatiivisiä ja positiviisia taloustieteellisiä väitteitä koulukuntien välillä, huomataan että näissä on osin ihan yhtä suuria eroja – eli koulukunnat ovat joistain “tosiasiaväittämistä” ihan yhtä eri mieltä kuin eksplisiittisistä arvoväittämistä.
  • Moraalinäkemykset, ja nimenomaisesti care ja equality, ennustavat näitä eroja sekä arvo- että positiivisten väittämien kohdalla yhtä hyvin.
  • Mitä enemmän väitteistä on ekonomistien sisällä konsensusta, sitä huonommin moraalinäkemykset selittävät jäljellä olevia eroja.
  • Eniten konsensusta on uusklassisista näkemyksistä.

“we can clearly see that the disagreements between the schools of economic thought are predictable by the moral judgments of economists in those groups. The Myrdal-Heyne hypothesis says that economists frame questions from their own particular, subjective worldview, and that this leads to value judgments infiltrating the methods used to consider economic phenomena. Its not that economists are picking and choosing their data explicitly to get the findings they want (though an unscrupulous economist could), instead what the moral judgments do is shape the approach an economist takes to considering a research subject like the effect of the minimum wage.

Oma lisäykseni: vaikka keynesiläiset on korkeammalla caressa ja equalityssä, kaikki koulukunnat ovat matalammalla niissä (ja proportionalityssä) kuin suomalaiset puolueet keskimäärin, ml. oikeistolaiset. Kun care ja fairness – joka on puoliksi equalityä, puoliksi proportionalityä – on negatiivisessa yhteydessä oikeistolaisuuteen, ovat ekonomistit keskimäärin selvästi oikeistolaisempia kuin suomalaiset (mutta niin tietysti ovat amerikkalaiset yleensäkin).

Sitten tärkein kohta (lihavointi omani):

To reiterate, this should not be interpreted as a condemnation of economics. Economics is a social science, and its practitioners are subject to political bias just like
practitioners of the other social sciences (e.g., social psychology; see Duarte et al., 2015). Our findings therefore raise a warning flag when politicians and journalists cite economic research to bolster their favored conclusions. In the development of legislative language, or citation of economic research, or quoting of economists as experts, there should be recognition that value judgments are present in the economics under consideration.

Tämä nyt ei suoraan vastaa alussa esittämääni kysymykseen, mutta liittyy samaan tematiikkaan.

 


* ) Paperissa puhutaan “positiivisista väitteistä”: “Positive economics is in principle independent of any particular ethical
position or normative judgments” (s. 2, viite Friedmanilta jota en ole lukenut).

Viitteet

Duarte, J. L., Crawford, J. T., Stern, C., Haidt, J., Jussim, L., & Tetlock, P. E. (2015). Political diversity will improve social psychological science. Behavioral and Brain Sciences, 38. https://doi.org/10.1017/S0140525X14000430

Randazzo, A., & Haidt, J. (2015). Are Economists Influenced by Their Moral Worldviews? Evidence from the Moral Foundations of Economists Questionnaire (SSRN Scholarly Paper No. ID 2700889). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved from https://papers.ssrn.com/abstract=2700889

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.

“Sehän oli vain vitsi!” – Miksi joidenkin mielestä vitsi ei ollut hauska?

Nytissä oli juttu, jossa käytiin läpi miksi Wulffmorgenthaler-stripissä esitetty vitsi ei ole hauska. Haastateltu kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä käy läpi oletuksia ja arvotuksia, joita strippi tekee kuvaamalla tilanteen tietyllä tavalla, ja lyttää etteivät ne pidä paikkaansa. Stripissä siis kaksi naista valittaa kovaäänisesti ja tarkoitushakuisesti kuinka heitä stalkataan, ja kolmatta harmittaa, kun ilmeisesti se että häntä ei stalkata viestii siitä että hän ei ole tarpeeksi hot.

Hesarin FB-sivujen jaossa oli näkyvissä ensimmäisenä tämä kommentti, jonka kanssa moni on selvästi ollut samaa mieltä:

vitsikommentti

Internetissä näkee usein kommentteja, joissa toisia kutsutaan mielensäpahoittajiksi, ammattiloukkaantujiksi, herkkänahkaisiksi tai kukkahattutädeiksi. Samankaltainen tilanne voi tapahtua vaikkapa kutsuilla, joissa joku heittää vitsin, ja joku muu ei naura, tai jopa kritisoi kaskun kertojaa. Kertojalle (ja luultavasti myös niille joista vitsi oli hauska) tulee ymmärrettävästi ikävä fiilis, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Sehän oli vain vitsi!

Miksi vitsit, jotka joidenkin mielestä ovat hulvattomia, eivät toisten mielestä ole lainkaan hauskoja, vaan päin vastoin jopa loukkaavia? Luonnollisesti asiaa on tutkittu.

Benign violation -hypoteesin [1] mukaan jotta vitsi (tai yleisesti huumori) toimisi, siinä täytyy olla kolme tekijää:

  1. se tulkitaan rikkomukseksi jotain (tulkitsijan) käsitystä kohtaan, jonka mukaan asioiden pitäisi olla tietyllä tavalla (violation),
  2. se tulkitaan samanaikaisesti hyväntahtoiseksi (benign),
  3. ja nämä tulkinnat tapahtuvat samanaikaisesti, jolloin niiden ristiriidasta syntyy huvittunut tunne*.

Ensimmäisessä kohdassa tarvitaan siis sekä jonkinlainen odotus siitä miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla, että sen rikkomus. Rikottava käsitys voi olla sosiaalinen tai moraalinen normi (joku tyypillisesti jäykkä käyttäytyy epäsopivalla tavalla), opittu sääntö tai yhteys (kuten kielioppisääntö puujalkavitsien kohdalla), tai ihan vain vahva käsitys miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla.

Toisessa kohdassa esitetty “hyväntahtoisuus” voidaan nähdä myös vaarattomuutena: muilla eläimillä esiintyy naurunkaltaista ääntelyä leikkitappelussa, mutta (aivan samoin kuin leikkinahistelussa ihmisten välillä) jos fyysinen kontakti muodostuu liian rajuksi, eläin ei tulkitse enää tilannetta vaarattomaksi ja naurukin loppuu. Jos joku, jolla on valtaa sinuun, heittää tähän valtaan liittyvän vitsin ilman, että osaat tulkita onko hän tosissaan, et todennäköisesti pidä sitä hauskana ennen kuin selviää ettei hän ole (“onko se tosissaan? onko se tosissaan? ei ole, huh!” – ja silloinkin positiivisuus saattaa olla enemmän helpotusta kuin huvittuneisuutta).

Tilanne jossa rikkomus tehdään voidaan tulkita hyväntahtoiseksi, jos rikkomus on kyllin kaukana. Tästä on myöhempi tutkimus [2], jonka mukaan rikkomuksen vakavuudella ja etäisyydellä on yhteisvaikutus huumoriin: jos tilanne on vakava, sen on oltava kauempana (holokaustivitsit voivat olla hauskoja niille joita asia ei millään tavalla koske, mutta paljon vaikeammin niille joille asia on henkilökohtainen), ja jos se on lievä, sen on oltava lähempänä (pieni kolhu ei naurata ketään jos se tapahtuu jollekin tuntemattomalle jossain, mutta voi olla humoristista läheisen kanssa). Psykologista etäisyyttä voi lisätä mm. siten, että tulkitsijalla on heikko sitoutuminen käsitykseen jota rikotaan (esim. ateistille pappi hyväksikäyttäjänä -vitsi on todennäköisesti hauskempi kuin uskovaiselle), tai jos toinen normi puoltaa samanaikaisesti sitä että tilanne ei ole rikkomus (esim. tyypillisesti monia tahattomia tilanteita ei pidetä rikkomuksina, vaikka ne tahallisesti sitä olisivat).

Tärkeää on huomata, että huumori ei siis koskaan ole “hyvää” itsessään – se vaatii aina sopivan yleisön: sellaisen joka tulee tehneeksi oikeanlaisen oletuksen vitsin pohjustuksen perusteella (jotta se voidaan rikkoa), ja joka tulee tulkinneeksi rikkomuksen hyväntahtoiseksi.

Tapetaanpa alun stripin vitsi tekemällä sille ruumiinavaus. Stripissä luodaan ensin kahden naisen puheilla käsitys huomiohakuisesta ihmisestä (naisesta?), jonka jälkeen tähän stereotyyppiin liittyviä odotuksia (“eihän nyt kukaan oikeasti pidä stalkkausta toivottavana”) rikotaan liioittelulla, jossa henkilö suree sitä että häntä ei stalkata, ihan vain koska hän ei voi edellisten henkilöiden puheisiin perustuen tuntea (ja kutsua?) itseään hotiksi.

Ruutukaappauksen kommentoija on ilmeisesti saanut pohjustuksen perusteella sopivan käsityksen (“tollasia ne huomiohakuiset just on”), ja hänelle rikkomus toimii: stalkkaus on siis aiheena joko lievä ja läheinen, tai vakava mutta kaukainen.

Särmä sanoo, että ei tajua minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta hän kuitenkin osuu aika kohdalleen siinä mikä stripissä ei ole hauskaa (hänelle).

Hän pui esittämissään syissä odotuksia: pelkästään hyvännäköisiä ei vainota, ja vainoaminen ei oikeasti ole ihmisille positiivinen signaali hyvännäköisyydestä. Vitsi ei siis hänelle toimi alkujaankaan, kun pohjustuksesta ei tule mieleen huvittava stereotyyppi jolle olisi lähes uskottavaa toivoa stalkkausta. Käsitys, joka Särmällä on ihmisistä, ei sisällä vahvaa oletusta jossa nämä asiat – huomiohakuisuus, hyvännäköisyys ja vaino – liittyisivät millään järkevällä tavalla yhteen niin että pohjustus loisi odotuksia joita voisi rikkoa.

Lisäksi Särmä mainitsee, että strippi tuntuu oikeuttavan häiriköintiä hyvännäköisyydellä. Monet julkisuudessa äänessä ja esillä olevat naiset saavat tällaista huomiota jatkuvasti, toimittaja sanoo, ja Särmä lisää: “En tiedä, mitä lähettäjän päässä liikkuu, mutta tuskin mitään sellaista, että tämä olisi imarteluksi tarkoitettu.” Tämä viittaa siihen, että hän ei pidä rikkomusta hyväntahtoisena, eli turvallisena. Se ei lie kummallista, sillä googlella heti ensimmäisenä löytämäni arvio häirintää kohdanneiden naisten (tässä nuorten tyttöjen) osuudesta on THL:n mukaan yli 60 %. Luultavasti suurelle osalle naisista rikkomus on sekä vakava että psykologisesti lähellä, joten se ei tule tulkituksi turvalliseksi tai hyväntahtoiseksi.

***

Loppukommenttina tutkimuksen perusteella voi esittää suosituksen. Muista, että huumori ei ole koskaan hauskaa itsessään, vaan ainoastaan henkilöille joille se on hyväntahtoinen rikkomus. Jos vitsi jonkun mielestä ei ole hauska, vitsin kertoja on luultavasti väärinarvioinut yleisön. Mieti a) onko pohjustuksessa luotu käsitys tilanteesta sellainen, että hän voi jakaa sen, ja b) miksi hän saattaa pitää rikkomusta ei-turvallisena tai -hyväntahtoisena. Etenkin jos esität vitsin itse kasvokkain, saattaako “tosikko” tuntea olonsa tilanteessa turvattomaksi tai tulkita sinut ei-hyväntahtoiseksi? Jos halusit kertoa vitsin, tuskin haluat tehdä hänen oloaan tukalaksi, joten koeta mieluummin tehdä tilanne selvemmin hyväntahtoiseksi.

 


*) Miksi? Palaan siihen (ehkä) toiste.

[1] McGraw, A. P., & Warren, C. (2010). Benign violations: making immoral behavior funny. Psychological Science, 21(8), 1141–9. https://doi.org/10.1177/0956797610376073

[2] McGraw, A. P., Warren, C., Williams, L. E., & Leonard, B. (2012). Too Close for Comfort, or Too Far to Care? Finding Humor in Distant Tragedies and Close Mishaps. Psychological Science, 23(10), 1215–1223. https://doi.org/10.1177/0956797612443831

Mielipidekirjoitus

Lähetin Hesariin mielipidekirjoituksen vastauksen.

Erot moraali-intuitioissa terrorismin takana

Professori Jukka Korpela (HS 27.6.) kysyi terrorismin selityksiin liittyen, ajattelevatko terroristit eri tavalla kuin me.

Vastaus on kyllä. Moraalipsykologiassa on tutkittu erilaisten ihmisten moraalikäsityksiä, ja päinvastoin kuin läntisessä rationalisoivassa moraalikeskustelussa usein oletetaan, (meidän kaikkien) moraaliset päätökset perustuvat vähemmän rationaaliseen harkintaan ja enemmän moraali-intuitioihin, eli tunnereaktioihin. Nämä intuitiot vaihtelevat eri ihmisten ja kulttuurien välillä, eli eri ihmisillä on siis eri käsitykset oikeasta ja väärästä, koska heidän tunnereaktionsa ovat erilaisia.

Terrorismin selittäminen on vaikeaa, jos omien moraali-intuitioiden mukaan tärkeintä on että ketään ei vahingoiteta ja että kenenkään vapauksia ei (vahingon estämisen lisäksi) rajoiteta. Muualla maailmassa on kuitenkin paljon tavallisempaa että moraali-intuitiot pitävät esimerkiksi pyhyyttä tärkeänä – joskus tärkeämpänä kuin vahingon välttämistä. Tällaisista ihmisistä tuntuu, että ei ole pelkästään ei-väärin hyökätä väkivaltaisesti pyhyyttä loukkaavia kohtaan, vaan se voi jopa olla moraalinen velvollisuus. Kyse ei ole mielenterveydestä, vaan normaaleista eroista normaaleissa psykologisissa prosesseissa.

Vaikka intuitioissa ja moraalikäsityksissä on eroja, tähän voi suhtautua pragmaattisesti olematta normatiivinen relativisti. Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle ihmisistä ympäri maailmaa vahingon välttäminen on kuitenkin kaikkein keskeisin moraaliperusta, ja tästä yhteisestä lähtökohdasta voimme todeta, että väkivaltaa käyttävät ovat tämän ihmiskunnan enemmistön yhteinen vastustaja.

Onneksemme moraali-intuitiot eivät ole pysyviä, ja väkivallan hyväksymiseen voidaan esimerkiksi kulttuurin sisällä opetuksella (hitaasti) vaikuttamaan. Yhteistyön vaarana kuitenkin on, että itse teemme muista ei-väkivaltaisista itsellemme vihollisia keskittymällä eroihimme. Jos näemme toiset vihollisina, heistä helposti tulee sellaisia, ja väkivaltaa vastaan taisteleminen ilman väkivaltaa toimii vain enemmistöllä.

J Matias Kivikangas

Tutkija, emootiopsykologi

Leuven, Belgia

Intuitiot hallituksen kaatumisen takana

Sekä Perussuomalaisissa että Kokoomuksessa on näkynyt paljon viestejä, joista toiset ovat ihmetelleet kuinka voidaan tehdä niin tyhmästi että hallitus kaadetaan “imagosyiden” takia, ja toiset pitäneet tekoa selkärankaisena jonka oli jo aikakin (jostain syystä en ole nähnyt keskustasta juurikaan kommentteja – pitää seurata aktiivisemmin sitä puolta). Näissä puolueissa on suuri määrä päällekkäisyyttä tämän kysymyksen suhteen, ja kiinnostavaa on, aiheuttaako Halla-ahon valinta ja hallituksen irtiotto siihen että tätä päällekkäisyyttä karsiutuu molemminpuolisella vuodolla puolueeseen jonka ihmiset kokevat enemmän omakseen. (Suhteessa siihen, että nuorten keskuudessa Kok ja Vihreät ovat suurimmat kilpailijat, tekemällä periaatteellisen pesäeron H-a:n kovan retoriikan konservatismiin Kok patosi samalla liberaalien vuotoa Vihreisiin.)

Mutta mikä “tämä kysymys” varsinaisesti on? Liberaalien keskuudessa Halla-ahoa syytetään yleisesti rasismista mitä ei voi sietää, siinä missä konservatiivisemmin ajattelevat kieltävät tämän ja väittävät että rasismisyytökset ovat vain väärinymmärtämistä ja demonisointia. Osin kyse on siitä, että “rasismi” tarkoittaa näille ryhmille jossain määrin eri asioita, mutta enemmän kyse on moraali-intuitioista jotka eivät ole helposti määriteltävissä, vaan ne tehdään automaattisesti ja tiedostamatta epämääräisten vihjeiden perusteella. Liberaaleille Halla-ahosta ja nuivista syntyy reaktiot rikkomuksista universalismia (kaikki ihmiset ovat samanarvoisia) ja välittämisen moraaliperustaa vastaan. Konservatiiveille taas nuivien retoriikka luultavasti herättää positiivisia reaktioita liittyen lojaalisuuteen (suomalaisten puolustaminen ulkopuolista uhkaa vastaan) ja ansioperustaiseen reiluuteen (kaikille ansionsa mukaan). Kumpikaan ryhmä ei kykene näkemään toisille itsestäänselviä intuitioita, ja yrittää siksi löytää syyt näiden tekoihin rationaalisista arvioista, kuten “imagosyistä” (implisiittisenä oletuksena, että ei Sipilä ja Orpo oikeasti näe H-a:ssa mitään varsinaista vikaa, mutta yrittävät vain esittää hyveellistä).

Sivumainintana, jos KD haetaan hallituksen uudeksi jäseniksi, niin huomionarvoista on, että huolimatta liberaalien yleisestä kristillisten paheksunnasta, monissa moraali-intuitioissa KD on selvästi lähempänä vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia: sekä “pienen ihmisen” puolella olemisessa että ihmisarvon universaaliudessa. Erityisesti edellinen voi tulla relevantiksi, kun Kok yrittää myydä sote-suunnitelmaansa heille.

Mitä rasismilla tarkoitetaan

Julkisuudessa keskustellaan taas rasismista, mutta niin ristiin menevin käsittein, että on ehkä paikallaan selventää mitä rasismilla voidaan tarkoittaa.

Tiukimman, luultavasti vuosikymmeniä sitten koulussa opetetun määritelmän mukaan rasismi on uskomus rotujen* eriarvoisuudesta, ja/tai tähän uskomukseen perustuvasta syrjivästä toiminnasta. Koska kouluopetuksessa on tehokkaasti levitetty tieto että “ihmisrodut” eivät ole tieteellisesti perusteltavissa oleva luokittelu, aika harva Suomessa on nykyään varmaan rasisti tässä mielessä. Siksi tätä näkeekin joskus käytettävän puolusteluna: “en ole rasisti, koska en puhu roduista (vaan esimerkiksi kulttuureista)”.

Yleisten määritelmien mukaan kuitenkin rasismin piiriin kuuluu myös syrjintä kulttuurin tai kansallisuuden perusteella. Finlex ja kansainvälinen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus jo vuodelta 1970:

1. Tässä yleissopimuksessa tarkoittaa käsite “rotusyrjintä” kaikkea rotuun, ihonväriin syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla. **

(Mahdollinen vastaväite, että määritelmä ei kata uskontoja on aika teennäinen: uskonto on olennainen osa etnistä alkuperää suuressa osaa maailmaa.)

Muissa määritelmissä (esim. Wikipedia) saatetaan korostaa essentialismia, eli ajatusta ominaisuuksien pysyvyydestä ja yhteydestä näihin

Huomattavaa on, että jo yleissopimuksen muinaisessa määritelmässä rasismi (rotusyrjintä) ei vaadi tarkoituksellisuutta, vaan riittää että toiminnan seurauksena ihmisoikeuksien ja perusvapauksien toteutuminen vaarantuu. Tieteentekijälle tämä kuulostaa selvästi mielipiteen sijaan empiiriseltä kysymykseltä***, mutta en tiedä miten tämä juridiikassa ajatellaan. On kuitenkin perusteltua väittää, että esimerkiksi yllämainittuihin rodun alle luettaviin syntyperiin perustuva julkisesta ja valta-asemasta tapahtuvasta vitsailusta (kuten poliisin esittämistä romanivitseistä) tai muusta kirjoittelusta tosiasiallisesti seuraa oikeuksien ja vapauksien**** tasapuolisuuden vaarantumista. Ihmiset toimivat tiedostamattomien ennakkoluulojenkin pohjalta, ja valta-asemasta vahvistetut ennakkoluulot muuttavat ihmisten suhtautumista kohteena oleviin ihmisryhmiin, jolloin nämä eivät voi toimia tasapuolisesti suhteessa ei-vitsailtuihin kohteisiin. Tässä on tietysti myös merkityksellistä kohteiden valta-asema yhteiskunnassa: enemmistöä kohtaan on paljon vaikeampi luoda ennakkoluuloja jotka todella saisivat aikaan syrjivää käytöstä, siinä missä vähemmistö, ja etenkin jo valmiiksi heikossa asemassa oleva (esimerkiksi vähän arvostettu) ryhmä kärsii tällaisesta paljon helpommin.

Näkee myös väitettä että “me kaikki olemme jossain määrin rasisteja”. Tällä viitattaneen juurikin ennakkoluuloisuuteen, jota todellakin kaikilla ihmisillä on. On luontaista ja automaattista luokitella asioita – myös muita ihmisiä – ja arvottaa eri luokkia positiivisesti ja negatiivisesti muilta opittujen näkemysten ja omien kokemuksiemme perusteella. Erilaisuus itsessään on luonnostaan jonkin verran negatiivista, ja lisäksi ihmisten välillä on eroja siinä miten vahvasti he(idän aivonsa) painottavat erilaisuuden negatiivisuutta. Tällaista luontaista ennakkoluuloisuutta on kuitenkin aika ongelmallista pitää rasismina sinänsä: kuten sanottua, sitä on kaikilla, eikä sen pohjalta ole pakko toimia – ihminen voi oppia toimimaan omia ennakkoluulojansa vastaan. Kuitenkin ylläolevan perusteella, vaikka ennakkoluulot ovat normaaleja ja niistä voi olla olematta tietoinen, niiden perusteella tapahtuva toiminta voi tosiasiallisesti aiheuttaa muille oikeuksien ja vapauksien tasapuolisuuden vaarantumista. Luultavasti suomalais-ruotsalais-norjalais -vitsien ja romanivitsien kertojat eivät kumpikaan ajattele olevansa rasistisia, vaikka heidän vitsinsä perustuvat syntyperään liittyviin ennakkoluuloihin – kuitenkin romanivitseistä on paljon todennäköisemmin oikeaa haittaa vitsien kohteille kuin poikkipohjoismaalaisesta naljailusta.

Lisäksi puhutaan vielä institutionaalisesta rasismista, eli rakenteista (laeista, säännöistä, toimintatavoista, fyysisistä tiloista yms.) johtuvasta oikeuksien ja vapauksien rajoittamisesta. Esimerkiksi suihku- ja alastomuuspakko uimahallissa voi tosiasiallisesti rajoittaa julkiseen alastomuuteen kielteisesti suhtautuvista kulttuureista tulevien vapauksia käyttää uimahallin julkisia palveluja. Institutionaalisessa rasismissa kuitenkin on ongelmallista, että rakenteita toteuttavat ihmiset seuraavat sääntöjään, ja yhdenvertaisuuteen pyrkivä kohtelu saattaa tosiasiassa rikkoa sääntöjä – eikä ole yksilön triviaalia päättää mitkä säännöt ovat rikottavissa yhdenvertaisuuden (tai muun periaatteen) nimissä ja mitkä eivät. Ihanteellisesti yhteiskunnan tulisi yhdenvertaisuutta toteuttaakseen muuttaa rakenteitaan vähemmän syrjiviksi.

Ongelma julkisessa keskustelussa rasismista on, että näitä (ja muita) määritelmiä ja kuvauksia käytetään ristikkäin ja miten sattuu, usein edes ajattelematta mitä sanalla tarkoitetaan. Jotta julkinen keskustelu olisi kuitenkin ylipäänsä mahdollista, olisi käytettävä sanoja siten, että niillä on keskusteltavissa oleva merkitys – kuten esimerkiksi tässä esitetyt määritelmät ja kuvaukset. Tällöin päästään “onpas rasisti”-“eipäs ole” -väittelystä keskusteluun oikeista asioista: minkä tarkalleen ottaen esimerkiksi henkilön teoissa esitetään olevan ongelmallista ja millä tavalla. Kun julkisuudessa ihmisiä, tekoja tai rakenteita kutsutaan rasistisiksi, voidaan se lukea väitteenä, että näiden ihmisten tai rakenteiden toiminta tai nämä teot itsessään joko ovat tarkoitetut ihmisen ryhmään tai alkuperään perustuvaan oikeuksien ja vapauksien mitätöintiin tai rajoittamiseen tai että tarkoituksista riippumatta niistä todennäköisesti sellaista seuraa. Monessa yhteydessä “rasismi”-sanaa on käytetty moraalisen tuomion leimana, ilman että on argumentoitu mitä oikeuksia ja vapauksia ajatellaan olevan vaarassa ja minkälaisten mekanismien kautta – tai että tällaisia argumenttejä olisi puolustautujien puolelta vaadittu. Nämä ovat kuitenkin ne asiat joista varsinaisesti pitäisi keskustella:

  • kenen oikeuksia ja vapauksia on vaarannettu?
  • miten?
  • mistä osuuksista argumentissa ollaan yhtä mieltä ja mistä tarkalleen eri mieltä?
    • esim. ollaanko eri mieltä siitä, ovatko oikeudet/vapaudet todellisuudessa vaarantumassa vs. eivät, vai siitä,
    • onko tämä oikeutettua vs. ei (ja jos väitetään että on, niin millä perusteella – eli mikä oikeus tai vapaus on tärkeämpi ja ajaa tämän yli)?

 

Ks. myös:

https://blogit.utu.fi/utu/2016/10/07/mita-rasismi-oikeastaan-on-ja-miksi-se-on-vaarin/

http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1970/19700037

https://www.eirasismille.fi/mita-on-rasismi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rasismi

 


*) joilla yksinkertaisimmillaan tarkoitetaan ihonvärejä

**) Huomattakoon, että yleissopimuksen mukaan rasismia ei kuitenkaan ole erottelu kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä (kunhan ei päädytä syrjimään erityisiä kansallisuuksia):

2. Tämä yleissopimus ei koske sitä erottelua, poissulkemista, rajoittamista tai etuoikeuksien myöntämistä, jota tämän yleissopimuksen sopimusvaltio harjoittaa kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä.

eikä myöskään ns. positiivinen syrjintä (kunhan tästä luovutaan kun se ei ole enää välttämätöntä):

4. Rotusyrjinnäksi ei ole katsottava erityisiä toimenpiteitä, joiden ainoana tarkoituksena on taata riittävä edistys tietyille rodullisille tai etnisille ryhmille tahi yksilöille, jotka tarvitsevat välttämättömänä pidettävää suojelua sen varmistamiseksi, että nämä ryhmät tai yksilöt voivat yhtäläisesti nauttia ja käyttää ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Edellytyksenä on kuitenkin, että tällaiset toimet eivät johda erilaisten oikeuksien voimassa pitämiseen eri roturyhmille ja että niitä ei jatketa sen jälkeen, kun tavoite, jonka vuoksi niihin ryhdyttiin, on saavutettu.

***) Empiirinen kysymys tarkoittaa tässä, että oikeuksien ja vapauksien vaarantuminen voidaan (ainakin periaatteessa) tutkimuksella selvittää riippumatta siitä, ajattelevatko eri ihmiset oikeuksien ja vapauksien vaarantuvan vai ei.

****) En osaa sanoa mitä juridisesti “ihmisoikeuksilla ja perusvapauksilla” tarkalleen tarkoitetaan. Wikipedian perusteella olisin taipuvainen pitämään tätä relevanttina listana, vaikka termit eroavat hieman:

“Suomen perustuslaissa perusoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti kaikille, ei siis ainoastaan Suomen kansalaisille. Ei siis enää voida käyttää termiä kansalaisoikeudet.

Suomen perustuslain 2 luvussa on turvattu seuraavat oikeudet:

Nähdäkseni kuuluisi yhdenvertaisuuteen esimerkkinä käyttämäni julkisten palvelujen vapaa käyttö.

Poliisityö ja yksilölliset taipumukset

Long Playn jutusta nousi häly, että poliisien suljetussa Facebook-ryhmässä jaetaan vapaasti rasistista sisältöä ja kommentteja. Ainoa tutkimuksellinen kommentti jonka juttuun näin oli psykologiliiton asiantuntijablogin postaus, jonka pointit voi tiivistää kahteen kohtaan. Meillä kaikilla on tiedostamattomia asenteita joiden perusteella liitämme omaa ryhmäämme positiivisia asioita (kuten luotettavuuden ja pätevyyden) ja itsestämme erilaisiin ryhmiin negatiivisia asioita. Siksi(kin) ketään ei pidä tuomita mielen sisältöjen perusteella, vaan ainoastaan tekojemme pohjalta (mihin joissain tapauksissa toki kuuluu myös tietynlainen puhe). Lisäksi, poliisityöhön liittyy poikkeuksellisesti psykososiaalista kuormitusta, minkä voi rivien välistä lukea lisäävän ennakkoluuloja sellaisia ryhmiä kohtaan, joita poliisi usein työssään tapaa. Kirjoittaja, työterveyspsykologi Vesa Talvitie, pitää FB-ryhmän viestintää “raskas työ, raskas huumori” -tapauksena, jota luultavasti esiintyy muissakin runsasta psykososiaalista kuormitusta sisältävissä ammateissa, mutta joka pitää pyrkiä pitämään takahuoneissa. Kirjoittaja lopettaa:

Long Playn artikkelin esiin nostama Facebook-keskustelu virittää yllä esitetyn pohjalta kaksi yhteiskunnallisesti merkittävää kysymystä. Ensinnäkin, kuinka ammatille luonteenomaista psyko-sosiaalista kuormitusta kestäviä ihmisiä saadaan hakeutumaan poliiseiksi, ja kuinka heidät onnistutaan poimimaan hakijoista. Kuormitusta huonosti hallitsevan poliisin on vaikea viihtyä ja menestyä työssään. Toiseksi, kuinka luoda poliisitoimeen rakenteet, jotka parhaalla mahdollisella tavalla edesauttavat vuorovaikutuskuormituksen hallintaa. Kuormituksen hyvä hallinta on keskeisessä asemassa niin työntekijöiden (työ)hyvinvoinnin kuin yhteiskunnalle keskeisen poliisitoimen luottamuksen kannalta.

En ole eri mieltä näistä tekijöistä. Kuormituksen hallinta on epäilemättä tärkeää poliisiksi pyrkiville, ja samoin avun tarjoaminen tähän niille jotka työssä jo ovat. Kuitenkin, liittyen aiempaan blogaukseeni, on myös huomioitava se, että se populaatio, josta poliisiksi haetaan, on alun perinkin erilaista kuin väestö keskimäärin.

Lyhyesti: ihmisillä on erilaisia (tiedostamattomia) taipumuksia, jotka vaikuttavat heidän päätöksiinsä mm. politiikassa, mutta myös ammatinvalinnassa. Vaikka tekijöitä on tietysti monia muitakin, ne, jotka välittävät keskimääräistä enemmän muiden ihmisten auttamisesta, hakeutunevat keskimääräistä useammin hoitoalalle; ne, jotka ovat keskimääräistä kiinnostuneempia taloudesta tai ihmisten välisistä suhteista hakeutunevat keskimääräistä useammin ekonomeiksi tai sosiaalitieteilijöiksi; ja ne, jotka välittävät keskimääräistä enemmän turvallisuudesta, hakeutunevat keskimääräistä useammin poliiseiksi.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään yksittäisistä taipumuksista, vaan taipumuksilla on taipumus ryhmittyä tietyillä tavoilla. Esimerkiksi moraali- ja arvotutkimuksessa tiedetään, että jos välittää kovasti muiden kärsimyksestä niin todennäköisesti välittää myös tasa-arvosta, mikä ilmenee esimerkiksi hoitotyöntekijöiden keskimääräistä vasemmistolaisempana poliittisena suuntauksena. Jos ihminen on kiinnostunut turvallisuudesta, niin hänellä on todennäköisemmin myös keskimääräistä vahvempi käsitys lojaalisuudesta (näkyy FB-ryhmän kuvankaappausten lukuisissa petturi-kommenteissa) ja keskimääräistä herkempi uhkienprosessointijärjestelmä (eli sekä havaitsee uhkia herkemmin että reagoi niihin voimakkaammin).

Jälkimmäinen prosessi on siitä kiinnostava, että eri ryhmiin liittyvät ennakkoluulot ovat osa uhkien prosessointia: omaa ryhmää suojellaan puolustautumalla ulkoisilta uhkilta, ja sitä varten on tärkeää tunnistaa tehokkaasti ja nopeasti ne, jotka eivät ole omaa ryhmää – riippumatta siitä, ovatko yksilöt sinänsä uhka vai eivät. Voidaan siis esittää hypoteesi, että poliisiksi hakeutuvilla on jo lähtökohtaisesti suurempi todennäköisyys tunnistaa erilaisuuden merkkejä nopeammin ja tehokkaammin kuin väestöllä keskimäärin, ja että olosuhteiden jatkuvasti tarjotessa tilanteita vahvistaa ennakkoluuloja, heillä ennakkoluulot myös vahvistuvat herkemmin kuin väestöllä keskimäärin.

***

Poliisien tulisi lain mukaan suhtautua kaikkiin samanarvoisesti riippumatta siitä mitä ryhmää he ovat. Jos ylläoleva hypoteesi pitää paikkansa, työn luonteen ja vapaan ammattiinhakeutumisen yhteisvaikutus vaikeuttaa tätä velvollisuutta jo lähtökohtaisesti. Se tarkoittaa tietysti sitä, että ammattikunnan sisällä on syytä entistä vahvemmin kiinnittää huomiota siihen ettei ennakkoluuloista kulttuuria vahvisteta epävirallisen kommunikaation muodossa. Ja käsittääkseni soveltuvuusarvioinneissa jossain määrin huomioidaankin soveltuvuutta myös asenteiden ja ennakkoluulojen puolesta, mutta en tiedä kuinka eksplisiittisesti on huomioitu mahdollisuus, että jotkut työn kannalta positiiviset piirteet (uhkaprosessoinnin herkkyys) saattavat tuoda mukanaan tämän samanarvoisuustavoitteen kannalta suoraan negatiivisia piirteitä.