Demokratia ja politiikan tiedostamattomien syiden kartoituksesta

“Joka  neljäs suomalainen voisi kannattaa äärinationalistista puoluetta”, otsikoi Hesari. Vaikka Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n raporttia voi kritisoida nobelistin nimellä ratsastavaksi pamfletiksi jossa tieteellinen populismikäsite on väännetty kaikkia poliittisia vastustajia tölviväksi nuijaksi, ovat sen tulokset omaankin tutkimukseeni liittyen varsin kiinnostavia*. Tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston kirjoituksessa (raportissa s. 27-45) suomalaisia edustavalta internet-paneelilta on kysytty (arvokyselyn perusteella luotuihin) kuvitteellisiin “populistipuolueisiin” liittyvää äänestyshalukkuutta.

eva-raportti-kuvitteellisetpuolueet

“Jopa 25 prosenttia suomalaisista ilmoitti olevansa vähintään melko todennäköisesti valmis äänestämään tiukan linjan nativistista populismia edustavaa puoletta. …  Suurinta kannatus olisi vähän koulutettujen, työntekijöiden ja työttömien parissa.” Toisaalta 63 % ei olisi valmis äänestämään tällaista puoluetta. “Vaihtoehdon torjunta vahvistuu koulutustason ja sosioekonomisen statuksen nousun myötä.” (s. 41)

Tässä kuvatun lyhyen ohjelman sisältö ei merkittävästi eroa siitä millaisina perussuomalaisten nuivan siiven vaatimukset ovat viime vuosina näyttäytyneet, ja kyselyssä 79% perussuomalaisten äänestäjistä pitääkin tällaisen puolueen äänestämistä mahdollisena.

“Radikaalivihreiden” ohjelma vaikuttaa nykyisen poliittisen kentän kannalta selvästi radikaalimmalta, mutta linkolalaisella degrowth-vege-autovastaisella puolueella olisi tämän mukaan kuitenkin 11 % kannatus. “Vasemmistopopulistisen” puolueen ohjelma sen sijaan on kummallinen olkiukolta vaikuttava yhdistelmä suurituloisten omaisuuden kansallistamista, yksipuolista aseistariisuntaa ja nykyistä selvästi vapaampaa maahanmuuttoa. Onko kukaan vakavastiotettava vasemmistovaikuttaja todella ehdottanut tällaisia tavoitteita (2000-luvun aikana)? Ei ihme että kannatus jää pieneksi (7%, mikä on lähellä peukalosäännön 5% rajapyykkiä jonka melkein mikä tahansa läppävaihtoehtokin saattaa kyselyissä saada todellisella nollan kannatuksella), vaikka kirjoittaja pitää ilmeisesti tätä vakavissaan nykyvasemmistoa kuvaavana ohjelmana.

Psykologiset tarpeet politiikan taustalla

Mielestäni kiinnostavan kehyksen kyselyn tuloksille antaa oma tutkimusaiheeni, tiedostamattomat psykologiset tekijät politiikan takana. Nojaan vahvasti kaksoisprosessimalleihin: esimerkiksi Kahnemanin kuuluisassa system 1 / system 2 –mallissa rationaalinen ja  tietoinen ajattelu kuuluu hitaasti toimivaan system 2:een, siinä missä suuri(n?) osa ihmisen toiminnasta tapahtuu ja päätöksistä tehdään tiedostamattomasti yksinkertaisiin heuristiikkoihin nojaten system 1:n puolella. Itse lähestyn aihetta emootioteorian puolelta, jonka pohjalta väitän, että ns. system 1 pohjautuu suurelta osin tunnejärjestelmän toimintaan. Politiikkaan liittyen väite siis on, että ihmisten poliittisista näkemyksistä ja toiminnasta valtaosa on tiedostamatonta ja tunnepohjaista – niitä voi kutsua vaikka (epätarkasti) politiikan psykologisiksi tarpeiksi – samalla kun ihmisen oma käsitys itsestään on korostetun rationaalinen ja erehtyy siksi usein. Jonathan Haidtin tutkimus liittyy moraalisuuteen (joka on politiikan perusta), ja hänen tärkeä havaintonsa oli, että ihmisten välillä on merkittäviä taipumuseroja sen suhteen, miten eri tunnepohjaisten prosessien keskinäiset voimakkuudet jakautuvat.

Jos lähdetään tuloksesta, että ihmisten välillä on merkittäviä taipumuseroja siinä, millaisiin tiedostamattomiin prosesseihin heidän moraaliset ja poliittiset näkemyksensä pääasiassa pohjautuvat (ja näitä on paljon muitakin kuin suoraan moraaliin liittyviä), poliittisten liikkeiden kannatukset riippuvat jossain määrin niistä. Mutta koska tarjolla olevat puolueet ovat historiansa tuotosta eikä poliittinen järjestelmä tarjoa äänestäjille mahdollisuutta suoraan toteuttaa psykologisia tarpeitaan, todellisten puolueiden kannatukset ovat hyvin epätäydellinen kartta siihen, millaisista tarpeista Suomen poliittinen kenttä varsinaisesti muodostuu. Siinä mielessä EVA:n kyselyn kaltaiset selvitykset ovat kiinnostavia, että jos niiden kysymykset on aseteltu hyvin – siten että ne osuvat niihin tutkimuksellisesti perusteltuihin prosesseihin – ne luultavasti antavat paremman käsityksen tämänhetkisestä jakaumasta kuin puoluekannatukset tai muut tyypillisemmät päivänpolitiikkaan liittyvät käytännölliset mittarit (tämä oli idea myös vaalikonetutkimuksessani).

Ongelma Haaviston kirjoituksen “vasemmistopopulistisessa” ja “radikaalivihreässä” puolueessa on nimenomaan, että niiden ohjelmaan valitut kohdat vaikuttavat enemmän valikoituneen sen perusteella millaisina oikeistolainen olkinukke-vihreitä tai -vasemmistoa pitää, kuin sen mukaan millaisista prosesseista niiden kannatus todellisuudessa muodostuu. Kuvitteellinen nativistinen puolue sen sijaan jo ohjelmakohtiensa perusteella osuu paremmin kysymyksiin, jotka ovat tutkimusten kannalta relevantteja kansallismielisille, ja korkeamman kannatuksensa perusteella myös vastaajat tulkitsevat näin. Siinä mielessä näkisin 25 % kannatuslukeman alarajana – ei todellisen puolueen realisoituvana alarajana, vaan arviona sille määrälle ihmisiä jonka psykologisiin tarpeisiin ohjelman kysymykset vastaavat – että jos kysymykset osuisivat tarpeisiin vielä paremmin, kannatus olisi suurempaa. Toisaalta arvion uskottava yläraja tuskin on kovin paljoa korkeammallakaan, jos kuitenkin 63 % vastustaa ohjelmaa (tätä puolestaan voisi arvioida paremmin, jos olisi erikseen kysytty todellakin vastustusta eikä vain passiivista “en äänestäisi”).

Demokratian arvostuksen lasku nuorissa

Raportissa toinen relevantti juttu on tohtorikoulutettava Juha Ylisalon kirjoitus (s. 63-87), joka on aiheeseen liittyvän kiinnostavuutensa lisäksi jopa tutkimuksena ja analyysinä hyvä. Se kertoo mm. World Values Surveyn perusteella tehtyjä analyysejä nuorempien ikäluokkien vähenevästä arvostuksesta demokratiaa kohtaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Ylisalo esittelee eri kyselyjä, joiden mukaan myös Suomessa arvostus demokratiaa kohtaan on itse asiassa keskimäärin noussut, mutta nuorten keskuudessa selvästi pudonnut. Mistä tämä johtuu? Oma välitön ajatukseni oli, että ehkä eri sukupolvet näkevät kysymykset eri tavoin.

“Nuorten aikuisten asenteita voi selittää taloudellinen epävarmuus ja se, että nuoret kiinnittyvät poliittiseen järjestelmään vähitellen varttuessaan. Edelleen nykyinen nuorten aikuisten sukupolvi voi hahmottaa demokratian tai politiikan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet. On siis syytä selvittää, miten politiikkaan suhtaudutaan, sekä sitä, miten demokratian vaihtoehtoihin asennoidutaan.” (s. 73)

Hyvin sanottu! Vastaajille on siis tarjottu demokratian vaihtoehtoina autoritaarista johtajaa (“vahva johtaja, jonka ei tarvitse välittää eduskunnasta ja vaaleista”), asiantuntijavaltaa (“asiantuntijat, ei hallitus, tekevät päätöksiä sen mukaan, mitä
pitävät maalle parhaana”) ja sotilasvaltaa (“puolustusvoimat ovat vallassa”).

Sotilasvaltaa ei kannata juuri kukaan (4%, mistä, kuten sanottua, ei voi paljoa johtopäätöksiä tehdä), mutta sekä asiantuntijavaltaa että autoritaarista johtajaa kannatetaan huomiotaherättävän paljon. Vahvaa johtajaa vähintään melko hyvänä pitävien osuus on keskimääräistä suurempi vähemmän koulutetuissa ja varsinkin nuorissa (s 78):

eva-raportti-autoritaarisuus

“Suurimmillaan vahvan johtajuuden kannatus näyttäisi olevan korkeintaan ammattikoulun käyneiden 46–55-vuotiaiden miesten keskuudessa. Tässä ryhmässä lähes 43 prosenttia pitää edustuksellisista instituutioista riippumatonta johtajaa vähintään melko hyvänä.” Vahvan johtajuuden kannatus liittyy suoraan psykologiseen autoritaarisuuden käsitteeseen, johon liittyen käytin myös itse kysymystä kuntavaalikoneessa. Kannatus** onkin samoissa lukemissa puolueissa RKP:stä (38 %) PS:ään (55 %), ja suhteessa demografioihin korkeakoulutettujen ja -kouluttamattomien välillä (n. 10 %-yksikön ero) ja 18-25 -vuotiaiden ja yli 55-vuotiaiden välillä (n. 5 %-yksikön ero).

Erityisen kiinnostavaa kuitenkin on, että asiantuntijavaltaa pitää vähintään melko hyvänä jopa 55 % vastaajista. Kannatus ei liity suoraan koulutustasoon, mutta kylläkin ikäryhmään: 18–25-vuotiaista 66 %, kun yli 66-vuotiaiden joukossa kannatus on yli 20 %-yksikköä pienempi. En tiedä, että asiantuntijavallan kannatus liittyisi suoraan mihinkään tiettyyn psykologiseen prosessiin, mutta ei liene liian kaukaa haettua, että sen kannattajat – jotka pitävät näiden kyselyjen mukaan demokratiaa ongelmallisena – voivat nähdä asiantuntijat puolueettomampina ja siten reilumpina kuin poliitikot. Tämä voisi liittyä Haidtin ja muiden reiluus-moraaliperustaan, mikä sisältää (vanhassa muodossaan) sekä tasa-arvon että vapauden toimia ja olla, joiden molempien kannatus on yhteydessä nuorempaan ikään. Joka tapauksessa Ylisalo toteaa (linjassa kansainvälisten tutkijoiden kanssa), että perinteiset sosioekonomiset selitykset eivät riitä:

“Inglehartin ja Norrisin mukaan kansallisia ja perinteisiä arvoja korostava populismi on ennen kaikkea kulttuurinen, ei niinkään sosioekonominen ilmiö. Tämän argumentin mukaan populismi vetoaa taloudellisesta asemasta riippumatta erityisesti niihin, jotka kokevat omien arvojensa olevan uhattuna, kun jälkimateriaaliset, vähemmistöjen oikeuksia, yksilöllisyyttä ja kansainvälisyyttä painottavat arvot valtaavat alaa. Ne, jotka ovat vähiten avoimia uudenlaisille arvoille ja joiden status on ollut korkein perinteisten arvojen vallitessa – siis vähän koulutetut enemmistöihin kuuluvat miehet – kokevat uuden arvoilmaston herkimmin uhkaksi. Näin Inglehartin ja Norrisin kansainvälisellä aineistolla testaama väite vaikuttaa siis sopivan yhteen myös suomalaisen aineiston kanssa.” (s. 79-80)

Implikaatioita

Riippumatta siitä mihin prosesseihin tarkalleen ottaen demokratian vaihtoehtojen kannatusta luotaavat kysymykset saattavat liittyä, sillä on merkitystä yhteiskunnan kannalta kuinka nämä kannatukset jakaantuvat väestön sisällä. Kuten Ylisalo kirjoituksensa lopettaa, “Kansalaisten vieraantuminen demokraattisista periaatteista ja instituutioista voi olla ensimmäinen askel kohti sitä, että eliititkään eivät enää ole sitoutuneita demokratian pelisääntöihin. Demokratiaan sitoutumattomat eliitit voivat nopeastikin muuttaa pelisääntöjä pysyvästi epädemokraattiseen suuntaan.” (s. 84) (Vrt. oma kirjoitukseni vuoden alussa liittyen autoritaarisen eliitin uhkaan demokratialle.)

Jos on niin, että jotkut psykologiset tarpeet politiikan takana ovat suoraan demokraattista järjestelmää vastaan – kuten vaikkapa autoritaarisuudeksi kutsutun piirteen on todettu empiirisesti voivan olla – on melkoisen tärkeää tietää a) kuinka laajalti tällaisilla tarpeilla on vaikutusta väestön keskuudessa, ja b) kuinka niiden merkitys vaihtelee eri tilanteissa. Jälkimmäiseen kohtaan tiedetään aiemmasta tutkimuksesta, että esimerkiksi autoritaarisuuden merkitys on riippuvaista mm. julkisuudessa käydyn keskustelun uhkakeskeisyydestä: länsimaisissa(kin) väestöissä on paljon latenttia autoritaarisuutta, joka aktivoituu kun mediassa puhutaan paljon yhteiskuntaa kohtaavista uhista (esim. Haidtin populaari kirjoitus, tutkimus). Sen sijaan me emme tällä hetkellä tiedä vastausta kohtaan a) – meillä on joitain arvioita Ylitalon siteeraamien kyselyjen ja oman vaalikonetutkimukseni kaltaisten selvitysten pohjalta, mutta kattavaa kartoitusta ei koskaan ole tehty. (Olen itse toukokuussa lähettänyt Wihurille hakemuksen juuri tällaisen kartoituksen tekemiseen liittyen.)

Poliittinen polarisaatio lisää ihmisten käsitystä yhteisöä kohtaavasta uhasta, ja vaikuttaa siten siihen, että demokratian kannatus laskee autoritaaristen keskuudessa – mutta ehkä myös asiantuntijavaltaa kannattavien keskuudessa. Demokratian ikiaikainen ongelma onkin tilanne, jossa enemmistö väestöstä ei halua demokratiaa, ja tämä tilanne on sitä lähempänä mitä kauemmas eri psykologisia tarpeita vahvimmin edustavat ryhmät erkaantuvat toisistaan. Jos enemmistö väestöstä pysyvästi vastustaa demokratiaa, ongelma on periaatteellinen, mutta tällä hetkellä demokraattisella järjestelmällämme ei ole erityisiä keinoja puolustautua edes väliaikaisia muutoksia vastaan – päinvastoin, niitä ajavat demokratian sisältä media, jonka tarkoitus olisi vahtia valtaa mutta joka ansaintalogiikkansa puitteissa kärjistää ongelmia, ja poliitikot, joiden henkilökohtaista etua ajaa vastustajien demonisointi.

 


*) Olettaen että kysely on tehty kunnolla – pikaisesti katsottuna metodologia näyttää ihan asialliselta, mutta en lähtenyt selvittämään tarkemmin onko esim. kysymyksenasettelussa johdattelua.

**) Vähintään “melko samaa mieltä” väitteen “Tarvitsemme vahvaa johtajuutta, joka voi korjata ongelmat ilman tarvetta kompromisseille” kanssa.

One thought on “Demokratia ja politiikan tiedostamattomien syiden kartoituksesta

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s