Vältä kysymästä masentuneelta “miksi?”

Hyvää tarkoittava ihminen kuulee että toinen on masentunut, ja haluaa ymmärtää paremmin.

Ehkä hyvää tarkoittavan ihmisen pitää tulla käytännössä toimeen masentuneen kanssa. Ehkä masentunut uskaltaa avautua vähän: “On jatkuvasti paha olo.” Hyvää tarkoittava kysyy “miksi [olet masentunut tai on paha olo]?” tai “mikä masentaa?”

Minulle tämä kysymys tuottaa aina suuria vaikeuksia vastata, siinä määrin että toivoisin että sitä ei kysyttäisi.

Se tuntuu implikoivan, että masennuksella / pahalla ololla on jokin yksi suurin syy. Jotain on tapahtunut tai asiat ovat jollain tavalla huonosti. Puhekielessä “masennusta” käytetään tällä tavoin satunnaisesta alakuloisuudesta joka tosiaan tyypillisesti johtuu tietystä asiasta joka on pielessä tai mennyt juuri pieleen.

Masennus mielenterveysongelmana on kuitenkin monimutkainen sotku johon vaikuttavat esim. aivokemiallinen epätasapaino, aiemmin toimineet selviytymismekanismit jotka ovat ajautuneet umpikujaan, olosuhteet jotka eivät yksinään olisi vakavia mutta jotka kasautuneena aiheuttavat ylikuormittumista, jne. Tunnistan kyllä usein sen triggerin joka on laukaissut juuri tämänhetkisen kuopan, mutta tunnistan myös sen että se triggeri on tyypillisesti itsessään mitätön tekijä, ja tuntuu väärältä ja harhaanjohtavalta antaa vastauksessa se. En ole masentunut siksi että sattui jokin vastoinkäyminen. Päinvastoin, (pienetkin) asiat tuntuvat vastoinkäymisiltä koska olen masentunut.

Masennukseen kuuluu myös syyllisyyden ja häpeän tunteita. “Miksi?” herättää näitä tunteita. Kun huomaan, että minulla ei ole mitään selvää syytä antaa masennukselle, tuntuu että onko minulla oikeutta olla masentunut: eivätkö asiat objektiivisesti ottaen ole oikeastaan ihan hyvin?

Nämä syyllisyys ja häpeä ovat ovat tyypillisiä syitä sille, että en halua tavata ketään – en halua kokea syyllisyyttä ja häpeää, ja jos on luultavaa että joudun niitä kokemaan tavatessani ihmisiä (olivat he kuinka hyväntahtoisia tahansa), olen mieluummin yksin.

Jos olen itse valinnut sen että tapaan ihmisiä tietyssä tilanteessa, ja siten pystynyt varautumaan negatiivisiinkin kokemuksiin, pystyn kestämään ne, koska vältän tapaamasta ihmisiä jos tuntuu että se on sillä hetkellä liikaa.

 

En kirjoita tätä syyttääkseni niitä jotka ovat ko. kysymyksen esittäneet – teidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä. Ymmärrän miksi tuo on helppo ja tyypillinen asia kysyä. Kirjoitan auttaakseni itseäni, ja ehkä muita jotka kokevat samoin ja voivat käyttää tätä kirjoitusta selittääkseen omille läheisilleen. Masennustakin on monenlaista, joten tämä ei varmasti päde kaikkiin, mutta kuvittelisin, että omalla kohdallani auttaisivat seuraavat neuvot:

Älä kysy miksi joku on masentunut tai mikä masentaa juuri nyt.

Kysy mieluummin toimintakyvyn rajoista, varsinkin jos masentunut tuntuu ahdistuneelta tai kiusaantuneelta jonkin asian suhteen. Jos hän kertoo masennuksestaan, hän kokee olonsa tarpeeksi turvalliseksi puhua siitä, ja ehkä kokee sen välttämättömäksi tai hyödylliseksi käytännön syistä: hänen on toimittava yhdessä kanssasi, ja hän haluaa kertoa ettei pysty toimimaan täysin normaalisti. “Pystytkö tekemään tämän asian mikä meidän oli tarkoitus tehdä yhdessä, haluatko että teen tämän asian puolestasi, tunnetko että sinun olisi hyvä välttää ihmisiä tai joitain tilanteita, sopiiko jos kysyn jonkin ajan kuluttua voitko paremmin?” Nämä kysymykset lähtevät siitä hyväksynnästä että masentuneella on nyt vaikeaa, ja että olet halukas huomioimaan tämän. Sen ei tarvitse tarkoittaa että teet suuria palveluksia. Masentuneelle pahinta on asettaa hänelle vaatimuksia. Voit auttaa esim. vähentämällä häneen kohdistuvaa painetta.  Erityisesti painostavat vaatimukset tehdä tai päättää jotain tuntuvat pahalta. Esimerkiksi pelkästään se, että masentunut haluaa perua tapaamisen voi olla hänelle suuri ahdistuksen aihe, jonka voi ratkaista jos ilmaiset että sinulle peruminen on ok.

Toisaalta, jos asia tulee puheeksi, usko jos masentunut selvästi sanoo pystyvänsä johonkin. Häntä auttaa saada kokea olevansa toimintakykyinen ainakin ko. asian suhteen, vaikka väliaikaisestikin.

Jos haluat auttaa keskustelemalla, voit auttaa vaikket ryhtyisikään täysillä emotionaaliseksi tueksi. Usein on mukavaa unohtaa asia kokonaan hetkeksi ja tuntea olonsa normaali(mma)ksi keskustelemalla ihan muista asioista. Tosin huomioi, että jos “ihan muuta” sisältää asioita joita masentuneen olisi ollut tarkoitus tehdä, häntä luultavasti ahdistaa ja hävettää puhua niistä. Neutraalimmat kiinnostuksenaiheet (vaikkapa TV-ohjelmat, kirjat, pelit) voivat olla helpompia aloittaa. Tai sitten voit kertoa omasta puolestasi asioista ja katsoa mihin hän tarttuu.

Älä koeta “keventää tunnelmaa” vääntämällä asiasta vitsiä, ellei masentunut tee sitä ensin itse. Huumori perustuu turvalliseen rikkomukseen, ja voi hyvin olla että masentunut ei koe omaa tilaansa tarpeeksi turvalliseksi voidakseen tulkita huumorin hyväntahtoisesti.

Jos omakaan tilanteesi ei ole kehuttava, on myös täysin ok sanoa että et nyt kykene kummemmin auttamaan, mutta että symppaat.

Älä kuitenkaan stressaa. Ellei kyse ole pakkotilanteesta (ja mitä luultavimmin huomaat kyllä jos on), se että masentunut on hakeutunut seuraasi ja ottanut asian puheeksi tarkoittaa että hän tuntee olonsa jo melko turvalliseksi ja hänellä on luultavasti ainakin vähän parempi olo. Autat olemalla ei-oppressiivisesti läsnä.

Poliittinen keskusta vähiten demokraattista? (ei ole)

Nyt-liitteessä oli kiinnostava kolumni The New York Timesissä julkaistusta op-edistä. Suomeksi otsikkona oli hirvittävä ”Tolkun ihmiset” kannattavat demokratiaa vähemmän kuin ”ääripäät” Euroopassa ja USA:ssa, sanoo uusi analyysi – Mieleen palasi 110-vuotias demokratian uskontunnustus, joka kuitenkin toisti alkuperäisen sanomaa: Centrists Are the Most Hostile to Democracy, Not Extremists. Näinkö todella?

Jutun kirjoittanut politiikan tutkija David Adler on analysoinut World Values Surveyn (2010-2014) ja European Values Studyn (2008) dataa, ja huomannut että keskelle vasemmisto-oikeisto -ulottuvuutta itsensä asettavat ovat skeptisempiä demokratian suhteen, pitävät vapaita vaaleja ja yksilöiden oikeuksia vähemmän keskeisenä osana demokratiaa, ja pitävät vahvaa johtajaa jonka ei tarvitse välittää edustajistoista parempana kuin samalla ulottuuvudella itsensä kummalle tahansa laidalle asettavat (lukuunottamatta viimeistä kohtaa, jossa laitaoikeisto kannattaa vahvaa johtajaa enemmän useimmissa maissa, myös Suomessa).

Adler lopettaa:

Across Europe and North America, support for democracy is in decline. To explain this trend, conventional wisdom points to the political extremes. Both the far left and the far right are, according to this view, willing to ride roughshod over democratic institutions to achieve radical change. Moderates, by contrast, are assumed to defend liberal democracy, its principles and institutions.

The numbers indicate that this isn’t the case. As Western democracies descend into dysfunction, no group is immune to the allure of authoritarianism — least of all centrists, who seem to prefer strong and efficient government over messy democratic politics.

Strongmen in the developing world have historically found support in the center: From Brazil and Argentina to Singapore and Indonesia, middle-class moderates have encouraged authoritarian transitions to bring stability and deliver growth. Could the same thing happen in mature democracies like Britain, France and the United States?

Kun käytetään äänestyskäyttäytymiseen tai asiakysymyksiin perustuvia mittareita, näyttää intuitiivisemmin siltä että ääripuolueiden ja äärinäkemysten kannattajat pitävät demokratiaa vähäisemmässä arvossa kuin poliittisesti maltillisemmat. Rooduijnin kritiikki on siis että yksiulotteinen itsearviointi on heikosti yhteydessä siihen mitä ekstremismillä yleisesti tarkoitetaan, joten johtopäätös maltillisista vs. ekstremismistä ei toimi. (Itseäni olisi kiinnostanut lisäksi keskiarvojen lisäksi jakaumat: Adlerin kuvissa on pelkät piste-estimaatit joista ei näe millaisia erilaisia vastauksia kategorian sisälle mahtuu.)

Rooduijnin johtopäätös on kiinnostava ja kumoaa molempien NYTien otsikoissa olevan väitteen. Se on myös minulle henkilökohtaisesti merkittävä, koska itsekin olen käyttänyt tuonkaltaista mittaria (tosin kaksiulotteista, ja en suoraan ekstremismin mittaukseen), vaikka olen ollut tietoinen myös muista.

Erityisesti herää kuitenkin kysymys miksi mittarit eroavat tällä tavoin ja nimenomaisesti tämän aiheen (ekstremismi) kohdalla. Pikainen veikkaukseni on (tietysti…), että se liittyy poliittisten ilmiöiden monikerroksiseen psykologiseen rakenteeseen (tästä lisää myöhemmin). Politiikkaan liittyvät vinoumat ovat tulosta sekä synnynnäisistä eroista eri taipumusten lähtöparametreissa että opituista eroista, mutta jotkut ovat enemmän toista kuin toista. Näkisin, että politiikan ulottuvuuden perustuvat kyllä aidosti ihmisjoukkojen välillä oleviin lähtöparametrieroihin, mutta niiden ilmenemismuoto nimenomaan vasemmisto-oikeisto tai konservatiivi-liberaali (tai joku muu) -dimensiona on vahvasti seurausta tietyn kulttuurisen tulkinnan oppimisesta noille eroille. Ne lähtöparametrierot näyttävät ulottuvuuksille tulkittuna enemmän liittyvän yleisen kulttuurisen suunnan valitsemiseen kuin “vahvuuden”, eli ekstremismin, määrittämiseen, koska “äärivasemmiston” valitseminen pelkän “vasemmiston” sijaan (vaikka sanaa ei mittarissa suoraan käytettäisi) tarkoittaa sekä vasemmistoon että äärivasemmistoon liitettävien kulttuuristen näkemysten hyväksymisen. Lisäksi erot siinä kuinka hyvin kulttuurinen tulkinta on tullut opittua suhteessa asiakysymysten yksityiskohtiin – eli ymmärrys mitä “vasemmistolainen” vs. “äärivasemmistolainen” juuri tällaiseen kysymykseen vastaisi – vaikuttanevat siten, että politiikkaan vähemmän perehtyneet eivät osaa suhteuttaa omia äärinäkemyksiään politiikassa käytettyihin termeihin, joten he luulevat näkemystensä olevan valtavirtaa, eli siis keske(mmä)llä.

 

Koski, hallituspuolueet ja “empatiavaje” heikompiosaista kohtaan

Somessa on viime päivinä puhuttu Ylen ohjelmasta, ja etenkin Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken “empatiavajeesta” suhteessa työttömään. Empatiavaje toki yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa luultavasti eri asiaa kuin tieteessä (onko kyse todella empatiasta ja sen vähäisyydestä?), mutta esim. köyhyystutkija Maria Ohisalo kommentoi, että “Hänen näkemyksensä ei ole vain yhden kansanedustajan näkemys, vaan kuvaa melko hyvin koko istuvan hallituksen arvopohjaa.” Liitteenä oli alla näkyvä kuva eduskuntavaalien (oletettavasti 2015) vaalikoneaineistosta, jossa hallituspuolueiden ehdokkaat olivat eniten sitä mieltä, että Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa.hallitussosiaaliturva-näkemys (3)

Kuva on hyvin lähellä vastauksia kuntavaalien 2017 vaalikoneeseen, joita olen aiemminkin analysoinut. Tarkennettakoon vielä, että tämän blogauksen ei ole tarkoitus liittää mitään käsitellyistä ilmiöistä tai piirteistä yksittäiseen henkilöön – tällaisella tutkimuksella voidaan puhua ihmisjoukoista ja keskimääräisistä tendensseistä, ei yksilön ominaisuuksista.

(edit 17.5.: Tehdään vielä se tarkennos, että vaikka PS ei tosiaan nyt ole hallituksessa, data tulee huhtikuun vaaleista jolloin Siniset eivät vielä olleet eronneet PS:stä. Aikaisemmassa blogauksessani myös tarkastelin eroja näiden välillä tässäkin käytettyjen mittareiden suhteen, eikä nykyisten Sinisten ja PS:ssä pysyneiden välillä juuri eroa ollut.)

Puolueista eniten Kokoomuksen ehdokkaiden mielestä ihmisillä on jo yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen. Muut puolueet olivat pitkälti samassa järjestyksessä kuin ylläolevassa kuvassa.

plot_YhtMahd

Jos yhtäläiset mahdollisuudet on jo toteutettu, asioille ei ole tarve tehdä mitään. Tätä ajattelua kutsutaan politiikan psykologiassa system justificating -uskomuksiksi, ja sitä esiintyy enemmän rikkailla ja hyväosaisilla, mutta se lisääntyy myös vallattomuuden tunteesta. Se on perustekijöitä ilmiössä, jota kutsutaan nimellä motivated reasoning: ihmisten mielipiteet ja rehelliset näkemykset siitä millainen maailma on riippuu (osin) heidän psykologisista tarpeistaan – miten ne biasoivat ajattelua tiettyyn suuntaan. Ihmisillä on taipumus uskoa, että vallitseva asiaintila on reilu ja perusteltu. Mm. hyväosainen kokee että hän on itse ansainnut saavuttamansa, eikä hän näe kaikkea sitä apua mitä hän on saanut ja mitä toisilla ei ole mahdollisuus saada.

Suomessa keskimäärin ollaan vahvasti sitä mieltä, että tasa-arvoisuus on tavoiteltava asia – ylläoleva vain kertoo siitä että monen mielestä tasa-arvo on jo saavutettu. Kuitenkin itse tasa-arvon tavoiteltavuudestakin (nykytilanteessa) on jonkin verran erimielisyyttä, ja eduskuntapuolueista nimenomaan Kokoomus, Perussuomalaiset sekä Keskusta (ja KD) olivat eniten (vaikka heistäkin kuitenkin vain 25-17 %) sitä näkemystä vastaan, että tasa-arvon lisääminen vähentäisi ongelmia.

plot_TasArv

Tasa-arvon vastaisuus liittyy psykologiseen taipumukseen ei pelkästään perustella, mutta myös aktiivisesti taistella hierarkioiden purkamista vastaan. Ihmiset, joilla social dominance orientation on korkea, ovat hierarkioiden sekä niissä pysymisen kannalla (eli liikkuvuutta tasojen välillä vastaan), ja he myös hakeutuvat useammin korkean statuksen tehtäviin, kuten poliitikoiksi tai johtajiksi. (Tosin “tasa-arvo” sanana voi tässä herättää mielikuvia esim. seksuaalivähemmistöistä, johon ilmaisua on viime aikoina paljon liitetty, ja mm. siksi tämä nimenomainen kysymys on psykologisen taipumuksen mittarina huono. Lisäksi on huomattava, että Kok-PS-Kesk -puolueissakin osuus on varsin pieni.)

SDO on yhteydessä myös competitive jungle -uskomuksiin, jonka mukaan maailma on julma paikka jossa heikot sortuvat ja vahvat ottavat mitä haluavat – periaatteessa siis riippumatta siitä, sattuuko itse olemaan heikko vai vahva. Myös tässä hallituspuolueet ovat korkeammalla kuin muut (vaikka myös SDP:n ja Vasemmiston sijoitus verrattuna KD:hen ja RKP:hen on varsin kiinnostava).

plot_Kilpail

Nämä uskomukset ovat vahvasti yhteydessä agreeableness (negatiivisesti) ja toughmindedness -persoonallisuuspiirteisiin, eli viidakko-maailmankuvan omaavat ovat useammin persoonallisuudeltaan vähemmän sovinnollisia ja enemmän kovia.

Kiinnostavasti hallituspuolueiden edustajat ovat myös huipulla samanmielisyydessä kysymykseen vahvasta johtajuudesta.

plot_Johtaj

Vaikka suoraa yhteyttä kylmyyteen työtöntä kohtaan ei liene, ehkä tämä sitten on näkynyt siinä, että Sipilän hallitusta on syytetty itsevaltaisuudessa haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tai kompromisseja.


Kirjallisuutta

Duckitt, J., & Sibley, C. G. (2009). A Dual-Process Motivational Model of Ideology, Politics, and Prejudice. Psychological Inquiry, 20(2–3), 98–109. https://doi.org/10.1080/10478400903028540

Hiel, A. V., Cornelis, I., & Roets, A. (2007). The intervening role of social worldviews in the relationship between the five-factor model of personality and social attitudes. European Journal of Personality, 21(2), 131–148. https://doi.org/10.1002/per.618

Jost, J. T., Glaser, J., Kruglanski, A. W., & Sulloway, F. J. (2003). Political conservatism as motivated social cognition. Psychological Bulletin, 129(3), 339–375. https://doi.org/10.1037/0033-2909.129.3.339

Pratto, F., Sidanius, J., Stallworth, L. M., & Malle, B. F. (1994). Social dominance orientation: A personality variable predicting social and political attitudes. Journal of Personality and Social Psychology, 67(4), 741–763. https://doi.org/10.1037/0022-3514.67.4.741

van der Toorn, J., Feinberg, M., Jost, J. T., Kay, A. C., Tyler, T. R., Willer, R., & Wilmuth, C. (2015). A Sense of Powerlessness Fosters System Justification: Implications for the Legitimation of Authority, Hierarchy, and Government. Political Psychology, 36(1), 93–110. https://doi.org/10.1111/pops.12183

Ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä

Lyhyesti: ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä, ja jos (kun) ekonomistit ovat keskimääräistä oikeistolaisempia, heidän johtopäätöksensä ovat tämän arvomaailman värittämiä.

 

Muistan kommentoineeni jossain nettikeskustelussa joku aika takaperin, että on syytä olettaa että ekonomisteiksi hakeutuvat ihmiset, joilla on tietynlainen maailmankuva jo valmiiksi, ja että tämä vaikuttaa siihen millaisia tuloksia taloustieteessä saadaan. Perustin käsitykseni siihen, että yhdysvaltalaisessa sosiaalipsykologiassa on vahva vinouma sikäläisittäin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun (Duarte et al. 2015), eikä ole perusteita olettaa että kaikki tästä vinoumasta olisi peräisin alan sisällä opitusta, vaan luultavasti kyseessä on ainakin jossain määrin myös siitä millaiset ihmiset ryhtyvät sosiaalipsykologeiksi (vrt. keskustelu Suomessa poliisien, ja siis poliisiksi hakeutuvien, poliittisista puoluekannoista – keskimäärin aika oikeistolaista).

Nyt satuin törmäämään Randazzon ja Haidtin (2015) tutkimukseen, jossa selvitetään ekonomistien sisäisten koulukuntaerojen yhteyttä heidän moraalinäkemyksiinsä ja käsityksiinsä taloustieteellisistä faktoista*. Ennen paperin pointteihin menemistä, pari disclaimeria: perustuu kyselytutkimukseen, vastaajia on melko vähän, vastaajaprosentti on pieni, ja ainakin tämä versio oli vielä working paper, eli ei vielä hyväksytty tieteelliseksi julkaisuksi (tosin käsittääkseni taloustieteessä working papereita pidetään arvokkaampina kuin psykassa, missä ne eivät ole juuri mitään).

Taustaa:

[The] divergence of economic judgment is typically chalked up to competing methodological approaches (Schmitt 2013; Neumark and Wascher 2006). Methodological disagreement has long been the  mainstream explanation given for why economists disagree. In 1953, Milton Friedman wrote that economists should and could focus on an objective, empirical science, developing theories and hypotheses “that yield valid and meaningful (i.e., not truistic) predictions about phenomena” (1953, p. 7). Thus, disagreements among well-trained economists are due to methodological differences—or “scientific judgments”—not competing value judgments (Friedman 1968, p. 2).

[This is what they call the Samuelson-Friedman hypothesis]

vs.

Taken together, we might speak of a Myrdal-Heyne hypothesis: Economics is a social activity where testing and prediction are only possible in the context of humanly framed questions and problems, and therefore economics is permeated by value judgments.9 On this view, economists bring their subjective biases into the work of social science. Sometimes economists disagree because they are looking at different data or using
different methodologies—but what draws economists to a particular data set, model, methodology, or definition of a term is often rooted in their normative worldviews.

Tulokset lyhyesti:

  • Taloustieteen koulukunnat (Keynesiläiset, uusklassiset, itävaltalaiset, New Institutional – en tiedä mikä tämä viimeinen on suomeksi) eroavat merkittävästi siinä mitä moraaliperustoja he kannattavat – ja joissain tapauksissa merkittävämmin kuin eduskuntapuolueet Suomessa. Keynesiläiset pitävät carea ja varsinkin equalityä tärkeämpinä kuin muut, ja itävaltalaiset arvostavat näitä erityisen vähän. Itävaltalaiset sen sijaan pitävät libertyä erityisen tärkeänä.

econschoolsMF

  • Kun verrataan normatiivisiä ja positiviisia taloustieteellisiä väitteitä koulukuntien välillä, huomataan että näissä on osin ihan yhtä suuria eroja – eli koulukunnat ovat joistain “tosiasiaväittämistä” ihan yhtä eri mieltä kuin eksplisiittisistä arvoväittämistä.
  • Moraalinäkemykset, ja nimenomaisesti care ja equality, ennustavat näitä eroja sekä arvo- että positiivisten väittämien kohdalla yhtä hyvin.
  • Mitä enemmän väitteistä on ekonomistien sisällä konsensusta, sitä huonommin moraalinäkemykset selittävät jäljellä olevia eroja.
  • Eniten konsensusta on uusklassisista näkemyksistä.

“we can clearly see that the disagreements between the schools of economic thought are predictable by the moral judgments of economists in those groups. The Myrdal-Heyne hypothesis says that economists frame questions from their own particular, subjective worldview, and that this leads to value judgments infiltrating the methods used to consider economic phenomena. Its not that economists are picking and choosing their data explicitly to get the findings they want (though an unscrupulous economist could), instead what the moral judgments do is shape the approach an economist takes to considering a research subject like the effect of the minimum wage.

Oma lisäykseni: vaikka keynesiläiset on korkeammalla caressa ja equalityssä, kaikki koulukunnat ovat matalammalla niissä (ja proportionalityssä) kuin suomalaiset puolueet keskimäärin, ml. oikeistolaiset. Kun care ja fairness – joka on puoliksi equalityä, puoliksi proportionalityä – on negatiivisessa yhteydessä oikeistolaisuuteen, ovat ekonomistit keskimäärin selvästi oikeistolaisempia kuin suomalaiset (mutta niin tietysti ovat amerikkalaiset yleensäkin).

Sitten tärkein kohta (lihavointi omani):

To reiterate, this should not be interpreted as a condemnation of economics. Economics is a social science, and its practitioners are subject to political bias just like
practitioners of the other social sciences (e.g., social psychology; see Duarte et al., 2015). Our findings therefore raise a warning flag when politicians and journalists cite economic research to bolster their favored conclusions. In the development of legislative language, or citation of economic research, or quoting of economists as experts, there should be recognition that value judgments are present in the economics under consideration.

Tämä nyt ei suoraan vastaa alussa esittämääni kysymykseen, mutta liittyy samaan tematiikkaan.

 


* ) Paperissa puhutaan “positiivisista väitteistä”: “Positive economics is in principle independent of any particular ethical
position or normative judgments” (s. 2, viite Friedmanilta jota en ole lukenut).

Viitteet

Duarte, J. L., Crawford, J. T., Stern, C., Haidt, J., Jussim, L., & Tetlock, P. E. (2015). Political diversity will improve social psychological science. Behavioral and Brain Sciences, 38. https://doi.org/10.1017/S0140525X14000430

Randazzo, A., & Haidt, J. (2015). Are Economists Influenced by Their Moral Worldviews? Evidence from the Moral Foundations of Economists Questionnaire (SSRN Scholarly Paper No. ID 2700889). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved from https://papers.ssrn.com/abstract=2700889

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.