Ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä

Lyhyesti: ekonomistien moraalikäsitykset vaikuttavat heidän johtopäätöksiinsä, ja jos (kun) ekonomistit ovat keskimääräistä oikeistolaisempia, heidän johtopäätöksensä ovat tämän arvomaailman värittämiä.

 

Muistan kommentoineeni jossain nettikeskustelussa joku aika takaperin, että on syytä olettaa että ekonomisteiksi hakeutuvat ihmiset, joilla on tietynlainen maailmankuva jo valmiiksi, ja että tämä vaikuttaa siihen millaisia tuloksia taloustieteessä saadaan. Perustin käsitykseni siihen, että yhdysvaltalaisessa sosiaalipsykologiassa on vahva vinouma sikäläisittäin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun (Duarte et al. 2015), eikä ole perusteita olettaa että kaikki tästä vinoumasta olisi peräisin alan sisällä opitusta, vaan luultavasti kyseessä on ainakin jossain määrin myös siitä millaiset ihmiset ryhtyvät sosiaalipsykologeiksi (vrt. keskustelu Suomessa poliisien, ja siis poliisiksi hakeutuvien, poliittisista puoluekannoista – keskimäärin aika oikeistolaista).

Nyt satuin törmäämään Randazzon ja Haidtin (2015) tutkimukseen, jossa selvitetään ekonomistien sisäisten koulukuntaerojen yhteyttä heidän moraalinäkemyksiinsä ja käsityksiinsä taloustieteellisistä faktoista*. Ennen paperin pointteihin menemistä, pari disclaimeria: perustuu kyselytutkimukseen, vastaajia on melko vähän, vastaajaprosentti on pieni, ja ainakin tämä versio oli vielä working paper, eli ei vielä hyväksytty tieteelliseksi julkaisuksi (tosin käsittääkseni taloustieteessä working papereita pidetään arvokkaampina kuin psykassa, missä ne eivät ole juuri mitään).

Taustaa:

[The] divergence of economic judgment is typically chalked up to competing methodological approaches (Schmitt 2013; Neumark and Wascher 2006). Methodological disagreement has long been the  mainstream explanation given for why economists disagree. In 1953, Milton Friedman wrote that economists should and could focus on an objective, empirical science, developing theories and hypotheses “that yield valid and meaningful (i.e., not truistic) predictions about phenomena” (1953, p. 7). Thus, disagreements among well-trained economists are due to methodological differences—or “scientific judgments”—not competing value judgments (Friedman 1968, p. 2).

[This is what they call the Samuelson-Friedman hypothesis]

vs.

Taken together, we might speak of a Myrdal-Heyne hypothesis: Economics is a social activity where testing and prediction are only possible in the context of humanly framed questions and problems, and therefore economics is permeated by value judgments.9 On this view, economists bring their subjective biases into the work of social science. Sometimes economists disagree because they are looking at different data or using
different methodologies—but what draws economists to a particular data set, model, methodology, or definition of a term is often rooted in their normative worldviews.

Tulokset lyhyesti:

  • Taloustieteen koulukunnat (Keynesiläiset, uusklassiset, itävaltalaiset, New Institutional – en tiedä mikä tämä viimeinen on suomeksi) eroavat merkittävästi siinä mitä moraaliperustoja he kannattavat – ja joissain tapauksissa merkittävämmin kuin eduskuntapuolueet Suomessa. Keynesiläiset pitävät carea ja varsinkin equalityä tärkeämpinä kuin muut, ja itävaltalaiset arvostavat näitä erityisen vähän. Itävaltalaiset sen sijaan pitävät libertyä erityisen tärkeänä.

econschoolsMF

  • Kun verrataan normatiivisiä ja positiviisia taloustieteellisiä väitteitä koulukuntien välillä, huomataan että näissä on osin ihan yhtä suuria eroja – eli koulukunnat ovat joistain “tosiasiaväittämistä” ihan yhtä eri mieltä kuin eksplisiittisistä arvoväittämistä.
  • Moraalinäkemykset, ja nimenomaisesti care ja equality, ennustavat näitä eroja sekä arvo- että positiivisten väittämien kohdalla yhtä hyvin.
  • Mitä enemmän väitteistä on ekonomistien sisällä konsensusta, sitä huonommin moraalinäkemykset selittävät jäljellä olevia eroja.
  • Eniten konsensusta on uusklassisista näkemyksistä.

“we can clearly see that the disagreements between the schools of economic thought are predictable by the moral judgments of economists in those groups. The Myrdal-Heyne hypothesis says that economists frame questions from their own particular, subjective worldview, and that this leads to value judgments infiltrating the methods used to consider economic phenomena. Its not that economists are picking and choosing their data explicitly to get the findings they want (though an unscrupulous economist could), instead what the moral judgments do is shape the approach an economist takes to considering a research subject like the effect of the minimum wage.

Oma lisäykseni: vaikka keynesiläiset on korkeammalla caressa ja equalityssä, kaikki koulukunnat ovat matalammalla niissä (ja proportionalityssä) kuin suomalaiset puolueet keskimäärin, ml. oikeistolaiset. Kun care ja fairness – joka on puoliksi equalityä, puoliksi proportionalityä – on negatiivisessa yhteydessä oikeistolaisuuteen, ovat ekonomistit keskimäärin selvästi oikeistolaisempia kuin suomalaiset (mutta niin tietysti ovat amerikkalaiset yleensäkin).

Sitten tärkein kohta (lihavointi omani):

To reiterate, this should not be interpreted as a condemnation of economics. Economics is a social science, and its practitioners are subject to political bias just like
practitioners of the other social sciences (e.g., social psychology; see Duarte et al., 2015). Our findings therefore raise a warning flag when politicians and journalists cite economic research to bolster their favored conclusions. In the development of legislative language, or citation of economic research, or quoting of economists as experts, there should be recognition that value judgments are present in the economics under consideration.

Tämä nyt ei suoraan vastaa alussa esittämääni kysymykseen, mutta liittyy samaan tematiikkaan.

 


* ) Paperissa puhutaan “positiivisista väitteistä”: “Positive economics is in principle independent of any particular ethical
position or normative judgments” (s. 2, viite Friedmanilta jota en ole lukenut).

Viitteet

Duarte, J. L., Crawford, J. T., Stern, C., Haidt, J., Jussim, L., & Tetlock, P. E. (2015). Political diversity will improve social psychological science. Behavioral and Brain Sciences, 38. https://doi.org/10.1017/S0140525X14000430

Randazzo, A., & Haidt, J. (2015). Are Economists Influenced by Their Moral Worldviews? Evidence from the Moral Foundations of Economists Questionnaire (SSRN Scholarly Paper No. ID 2700889). Rochester, NY: Social Science Research Network. Retrieved from https://papers.ssrn.com/abstract=2700889

Tunnereaktiot pieniin yhteiskunnallisiin muutoksiin

Aamulehden päätöksestä luopua sukupuolittuneista nimikkeistä (esim. käyttää ilmaisua “puheenjohtaja” vanhan “puhemiehen” sijaan) on noussut monenlaista somekeskustelua. Kommentoin pikaisesti aihetta affektipsykologian näkökulmasta, kun en ole tätä tulkintaa muualla huomannut. Keskustelu tuntuu myös toisintavan vastaavissa keskusteluissa toistuvan kuvion. Huom: en yritä oikeuttaa mitään näkökulmaa, vaan tulkita mistä eri näkökulmat voivat johtua (ja puhua sen puolesta että näiden ymmärtäminen olisi kannattavaa).


Sanojen merkitys perustuu niiden käyttöön: ihmiset oppivat että sanoja käytetään tietyissä yhteyksissä tietyistä asioista. Samalla sanojen käyttöön liittyy myös affekteja, ja tuttuus on monesti positiivinen kokemus. Kun sanat ja asiat esiintyvät usein yhdessä, tuntuu kummalliselta tai väärältä jos niitä käytetään yhteydessä johon ne eivät tunnu sopivan.

Muutostarve termien suhteen kantautunee siitä kokemuksesta, että “mies”-päätteisiä termejä liittyy etenkin ammatteihin ja asemiin joita pidetään ja joihin yhteiskunnassamme sisältyy valtaa ja arvostusta (virkamies, lakimies, puhemies, lautamies – myös palomies lie arvostettu työ, vaikka ei varsinaisesti valtaa sisälläkään), jolloin ei-miehiksi itsensä kokevat tuntenevat että nimityksellä rajataan heidät epäoikeudenmukaisesti näistä töistä ja tehtävistä ulos. Tätä kokemusta on yritetty välittää kysymyksellä, kuinka monelle miehelle olisi täysin ok tehdä töitä virkanaisena, lakinaisena, puhenaisena tai lautanaisena.

Ihmiset kuitenkin eroavat siltä osin, missä määrin he kokevat tutun ja järjestyksen tai uuden ja muutokseen positiiviseksi. Persoonallisuuspsykologiassa tähän liittyy openness to experience; poliittisessa psykologiassa puhutaan ihan perus-konservatiivisuuden lisäksi mm. tarpeesta vähentää epämääräisyyttä tai epävarmuuden sietämisestä, joka uutuuteen usein liittyy. Vaikka joidenkin ihmisten vastustus voi nousta syvään juurtuneesta naisten vähäisestä arvostamisesta tai vastaavista ilmiöistä (mihin keskustelussa vastustajien näkökantoja on joissain tapauksissa attribuoitu), edellisen perusteella mieleeni tulee tulkinta, että monessa tapauksessa kyse voi olla pitkälti vain negatiivisuuden kokemus, joka syntyy kun alussa kuvattu sanoihin liittyvä tuttu verkosto yhteyksiä ja asioita liitetään – ulkoapäin motivoituna – uuteen sanaan. Tällöin vastustus ei sinänsä liity siihen, että haluttaisiin termin sisältävän sanan “mies”, vaan siihen, että sen halutaan pysyvän samanlaisena kuin mihin on totuttu. Vaikka ylläesitetty kysymys virkanaisista ym. voisi muuten olla hyvä testi siihen missä määrin muutoksen vastustaja ei kannata asiassa tasapuolisuutta, se ei huomioi tätä puolta, koska meillä ei ole valta-asemassa olevien tehtävien nais-loppuisia sanoja mihin suoraan verrata.


Yleisemmällä tasolla, meillä on siis aihe, jossa on kaksi luultavasti melko yleistä mutta useimmiten ei kovin vahvaa negatiivista kokemusta. Ihminen, joka ei tunne toisen negatiivista kokemusta, voi väheksyä sitä tai jättää sen huomiotta, jolloin puolestaan sen tunteva kokee tulevansa ohitetuksi ja väheksytyksi. Negatiivinen kokemus kasvaa. Tämä toimii kumpaankin suuntaan.

Lisäksi ihmiset, joilla nämä kokemukset syntyvät, kuulunevat suurelta osin eri ryhmiin: konservatiivisuuteen taipuvaisemmat miehet ja naiset hyväksyvät helpommin perinteiset roolit, jolloin ristiriitaa “mies”-termien ja oman identiteetin välille ei tule eikä siten myöskään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta; ristiriidan kokeminen taas vaatinee jossain määrin ristiriidan epäoikeudenmukaisuuden kokemusta joka on yhteydessä avoimuuteen, jolloin he eivät koe muutosta kivuliaaksi.

Kiista syntyy helposti siis siitä, kun yhden henkilön muutokseen liittyvä negatiivinen kokemus törmää toisen henkilön nykytilanteeseen liittyvään negatiiviseen kokemukseen. Negatiivisuus kasvaa kun kumpikin ohittaa toisensa lähtökohdan käsittämättömänä, ja kasvaa vielä entisestään kun osapuolet tunnistavat toisensa “niiksi toisiksi” jotka aina ovat muuttamassa asioita (affektiivisesti: tuottamassa vastaavia pieniä kivuliaita muutoksia) / vastustamassa muutoksia (affektiivisesti: ylläpitämässä vastaavia epäoikeudenmukaisuuksia). Yksittäisestä pikkuasiastakin kasvaa keskustelussa helposti iso, koska he eivät osaa ymmärtää mitä ihmeen syytä toisella on aina tuottaa minulle näitä negatiivisia kokemuksia – miksi he ovat aina minua/meitä vastaan. Tällöin tehdään helposti tulkinta toisen moraalisesta luonteesta (hänen täytyy olla jollain tavalla moraalisesti paha) ja/tai ryhmien välisistä sosiaalisista suhteista (hän/ryhmänsä on oman ryhmäni vihollinen). Siinä missä yksittäisen teon tulkinta ei yleensä vaikuta yhteiskunnallisiin suhteisiin, nämä tulkinnat vaikuttavat pitkällä aikavälillä siihen miten eri ryhmiin lähtökohtaisesti suhtaudutaan – mm. luottamukseen, jonka on esitetty olevan pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarinan perusta.


Riippumatta kulloisestakin asiasta, yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi hyvä tunnistaa ilmiö, jossa (yksinkertaistettuna):

  1. Ei tunnisteta että toisella puolella on affektiivinen syynsä olla mieltä jota on (“mitä se on sinulta pois, jos muutos x”, “ryhmällä y:hän on jo asiat hyvin, miksi nyt taas muutetaan jotain”). Jos itse tuntisit kuten ihminen toisella puolella tuntee, olisit todennäköisesti samaa mieltä.
  2. Huomataan toistuvat asetelmat muutosten ja niiden vastustamisten suhteen. Suhteellisen pysyvät yksilöerot suhtautumisessa samankaltaisiin asioihin kasautuvat, jolloin rintamalinjat eri aiheissa ovat eri ryhmien välillä usein samat.
  3. Tulkitaan, että toinen puoli on jossain määrin paha ja/tai vihollinen, jolloin se ei myöskään ansaitse minun hyväntahtoista suhtautumistani.

Toisten affektiivisten syiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettetkö voisi olla edelleen samaa mieltä. Voi olla, että sinulla on perusteita sille että omat syysi ovat painavammat. Syiden tunnistaminen ja tunnustaminen on kuitenkin askel siihen suuntaan, että asiasta voidaan aidosti keskustella. Perusteesi – vaikka kuinka hyvät – eivät merkitse mitään, jos niitä ei kuunnella.